|
NÄKÖKULMA:
Jumala puhuu valtion kautta
Venäläinen ateistifilosofi Mihail Bakunin esitti
teoksessaan Valtio ja jumala, että idea nykyaikaisesta
valtiosta on toisinto jumalan valtakunnasta maan päällä. Anarkistina
Bakunin katsoi, että valtiovallan oikeutus perustuu uskoon, ei
mihinkään laillisesti sitovaan yhteiskuntasopimukseen. Seuraavassa en
oleta tätä käsitystä todeksi, vaan tarkastelen sen sijaan, miltä
asiat näyttäisivät, mikäli - niin kuin meille kerrotaan -
meillä todella olisi olemassa jokin sellainen esivalta, jonka
oikeutus perustuisi lakiin.
Perustuslain 106 §:n mukaan perustuslaki menee välttämättä
tavallisen lain edelle, jolloin ristiriitatilanteessa jokainen
alempaan lakiin pohjautuva viranomaispäätös on juridisesti mitätön
eikä sitä periaatteessa pidä totella eikä panna täytäntöön. Myös
lainsäätäjän tahto on teoriassa tällöin mitätön, eikä sitä millään
laillisella perusteella pitäisi totella eikä panna täytäntöön.
Oikeusvaltiossa todistuksen taakan pitäisi aina olla sillä
osapuolella, joka syyttää jotakuta toista laillisten käskyjen
rikkomisesta.
Käytännön ongelmana on kuitenkin, että Suomen viranomaiset -
oikeuslaitosta myöten - ovat asenteellisesti toista mieltä eivätkä
ymmärrä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista
laillisuusperiaatetta kriteeriksi sille, millä ehdoilla
alamaisia saa käskeä, syyttää niskoittelusta, tuomita ja rangaista.
Jos alamainen kieltäytyy tottelemasta määräyksiä esimerkiksi silloin,
kun hänet määrätään perusoikeussääntöjen vastaisesti harjoittamaan
uskontoa, hänestä tehdään poliisille tutkintapyyntö, häntä uhkaillaan
lastensa huoltajuuden menettämisellä ja hän pääsee viranomaisten
mustalle listalle. Esivallan edessä todistustaakka muuttuu
käänteiseksi: alamainen joutuu käytännössä itse todistamaan, etteivät
häneen kohdistetut käskyt olleet laillisia.
Oikeusvaltion perusperiaate, rajoitettu julkinen
valta, johon myös uskonnonvapausnormit liittyvät, on
suomalaisessa hallintokulttuurissa suhteellisen tuntematon käsite.
Laillisuuden ei (muualla kuin oikeusfilosofisissa keskusteluissa)
ymmärretä tarkoittavan esivallan oikeudellista rajoittamista, vaan
sitä että alamainen tottelee ilman tyhmiä kysymyksiä.
Perustuslaillisuus ei sovi yhteen sellaisen maatamme hallinneen
korporatiivisen virkamiesvaltioperinteen kanssa, jonka mukaan
julkisvallan tehtävänä ei ole niinkään turvata yksityisten
kansalaisten oikeuksia, vaan artikuloida kansakunnalle yhteisiä
arvoja. Luterilaisenemmistöisessä yhteiskunnassa nämä "yhteiset arvot"
ovat - kuinkas ollakaan - evankelisluterilaisia. Niiden mukaan sitten
eletään, jos demokratiaa ei käsitetä ensi sijassa kaikille yhteisten
oikeuksien, vaan yhteisten arvojen toteuttajana.
Kansalaisten luottamus demokratian toimivuuteen on heikko.
Ongelmana on kuitenkin harvoin nähty kansalaisen oikeuksien
toteutumista; puhe kansalaisen oikeuksista kuitataan helposti
"herrojen" puheena, jolla halutaan estää yhteisten arvojen
suoraselkäinen toteuttaminen. Demokratialla tarkoitetaan sitä, että
kansaa edustavan määräilyvallan edessä ei turhia saivarrella
yksittäisen kansalaisen oikeuksista.
1900-luvulla oikeusvaltioiden rajoitetun julkisen vallan mallia
arvosteltiin laajalti siitä, että se rajoitti järjestelmän kykyä
toteuttaa jotakin oletettua "todellista" kansan tahtoa. Merkittävin
tällaisen kritiikin esittänyt vaihtoehtoideologia oli fasismi.
Kommunismi ei kuulunut samaan sarjaan, sillä marxismi-leninismi
myönsi täysin avoimesti pyrkivänsä tietyn luokan yksinvaltaan eikä
johonkin mystiseen "koko kansan" valtaan.
Marxismille, fasismille ja suomalaiselle poliittiselle
kulttuurille yhteistä on hegeliläinen yhteiskuntakäsitys,
jossa valtio ei ole pelkkä kansalaisten oikeuksien takaamisen väline,
vaan edustaa maailmanhengen korkeampaa ilmentymää. Pohjoismaisten
viranomaisten asenteita voisikin usein erehtyä luulemaan
neuvostoliittolaisiksi - paitsi että edes Neuvostoliitossa ei nyt
sentään ollut pakollista uskonnonopetusta.
Alkujaan valtiovalta oli ruhtinaaksi ryhtyneen
tilanomistajan yksityisomaisuutta, jonka laillisuutta ei tarvinnut
perustella veroalamaisille; miekan valtuutus riitti osoittamaan, että
totella kannatti. Keskiajalta lähtien oikeudella rajaamatonta valtaa
on perusteltu armolla, kristillisellä rakkaudella ja hallitsijan
pastoraalisella vastuulla alamaistensa holhoamisesta. Hegeliläinen
valtiokäsitys on ainoastaan modernisoinut vanhan paimenvallan mallin,
jotta malli olisi uskottava vielä senkin jälkeen, kun jumalan nimeä
ei voi suoraan lausua valtion virallisissa julistuksissa.
Tokihan Suomi on eräänlainen oikeusvaltio - mutta se poliittinen
kulttuuri, josta suomalainen itsenäisyystaistelu aikoinaan nousi,
syntyi hyvin toisenlaisissa valtiollisissa oloissa. Snellmanin
kaltaisten nuorhegeliläisten panos oli erityisen merkittävä;
valistusfilosofia sen sijaan tuli maahan vain luterilaisittain
vesitettynä. Kenties tämän vuoksi julkiseen valtaan suhtaudutaan
edelleenkin ikään kuin se olisi jotenkin suvereenisti lakien
yläpuolella.
Tosin, eihän evankelis-luterilaisten pyhässä kirjassa
Raamatussa puhutakaan mitään esivallan sitomisesta
laillisuusperiaatteeseen. Todetaan vain että ei ole esivaltaa muutoin
kuin jumalan asettamana ja että sen edessä on oltava kuuliainen.
Maamme viranomaisia, joiden välityksellä jumala ilmeisesti puhuu, ei
voine syyttää ainakaan kristillisten arvojen laiminlyömisestä.
Janne Vainio
Pakkouskontoa Porissa
|