jumalaton kulttuurilehti

Ajatuksenvapauden viholliset

Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto on usein arvostellut suosittua pyrkimystä selittää nykyisiä yhteiskunnallisia ongelmia rationalismin liiallisella ylivallalla. "Irrationalismi uskomusten ja arvojen perustana johtaa helposti dogmatismiin, suvaitsemattomuuteen, haluun istuttaa vaikka väkivaltaa käyttäen oma ideologia ja arvomaailma muihin ihmisiin. Jos katsomuksella ei ole rationaalista perustaa, sen levittäminen ei voi perustua argumentteihin, vaan muunlaisten keinojen käyttöön."

Irrationalismi mielletään nykyisin yhteiskuntakriittisyydeksi, jopa kapinallisuudeksi jotakin vallitsevaa valtaa vastaan. Siitä tosiasiasta, että julkista järjenkäyttöä hallitsevat vahvat valtakoneistot, on haluttu päätellä, että järjenkäytön periaatteet ovat jotenkin ’salaliitossa’ vallanpitäjien kanssa. Tilalle on haluttu esimerkiksi arvokeskustelussa tuoda pelkkiä epämääräisiä "tunteita" siitä, että jokin asia on väärin - ja vaadittu tällaisille vaistonvaraisten reaktioiden ilmauksille samanarvoista asemaa kuin abstraktisti yleistettävissä oleville eettisille arvostelmille ja päätelmille. Soveltavan filosofian professori Heta Gyllingin mukaan tällainen filosofisen etiikan vastainen retoriikka on ollut silmiinpistävää esimerkiksi seksin ostokieltoa kaavailevaa lakiesitystä koskevassa keskustelussa (ks. Suvi Laukkasen artikkeli aiheesta, VA 2-3/2003).

Niiniluodon mukaan "pehmeitä arvoja" korostava irrationalismi on usein pehmeää vain näennäisesti; tavoitteena voi olla kovaluontoisten poliittisten "ratkaisujen" ajaminen mitätöimällä niistä käytävän rationaalisen keskustelun arvo. "Irrationalismin vaarana on tällöin luisuminen pehmeistä arvoista ensin koviin menetelmiin ja sitten koviin arvoihin. Esimerkkejä tarjoavat noitavainot, uskonsodat, terrorismi, kiihkouskonnolliset poliittiset liikkeet (Khomeini) ja häikäilemättömät diktaattorit (Hitler)."

Vaikka uskonnot ovatkin uudelleen tulossa muotiin, uskonnollisuus ei välttämättä yksinään ole pahin uhka ajatuksenvapaudelle. Yhdysvalloissa, jossa uskonnollisten ääriryhmien painostus on jatkuvaa, on silti äärimmäisen vaikeaa ryhtyä kaventamaan ilmaisuvapautta tai rikkomaan valtion perustuslaillista katsomusneutraliteettia. USA:n perustuslain kirjoittivat valistusfilosofian perilliset, joiden mielestä yksilön perusoikeudet takaavalla perustuslailla tuli olla niin vahva asema, ettei sen ylitse voida kävellä päivänpoliittisin enemmistöpäätöksin. Kansalaisten oikeudet ovat demokratian elinehto, ja demokraattisesti valvottu hallinto on vain toissijainen seuraus siitä, että yksittäisille ihmisille tunnustetaan sellaisia perusoikeuksia, joiden ylitse yksikään hallitusvalta (edes demokraattisesti asetettu) ei koskaan voi oikeutetusti kävellä.

Sellainen avoin yhteiskunta, jossa kokoavina normeina ovat luottamus tieteellisen ajattelun ja järkiperäisen arvokeskustelun mahdollisuuksiin, voi kestää monenlaisiakin kiihkouskonnollisia liikkeitä - niin kauan kuin tällaisen yhteiskunnan maallinen "henki" perustuu rationalismiin ennemmin kuin irrationalismiin. Ratkaisevaa on se, millaiseen suuntaan länsimaisten yhteiskuntien uskonnoton asenneilmapiiri kehittyy - sillä jos jo maallinen keskusteluilmapiiri on järjen vastainen, silloin miltei mikä hyvänsä uskonto (jopa suvaitsevainen new age) voi olla todellinen uhka vapaudelle.

Sivistyneistömme enemmistö kannattaa nykyisin sellaista järjenvastaista perusfilosofiaa, jossa tosin ei uskota mihinkään (ei varsinkaan mihinkään yliluonnolliseen), mutta jonka mukaan väitteiden totuusarvo sekä eettisten päätelmien periaatteellinen oikeutus on riippuvaista siitä, kuka puhuu. Jos esitettyjen väitteiden hyväksyttävyys vaihtelee puhujasta riippuen, silloin on mahdotonta käydä mitään rationaalista arvokeskustelua. Tästä hyötyvät ennen kaikkea ne, jotka haluavat hallita muita ihmisiä joutumatta perustelemaan valtansa oikeutusta alamaisille millään tavoin. Oikeassa on lopulta se, joka huutaa kovempaa ja jolla on modernimmat aseet - ja totuuskin voidaan päättää aina kulloistenkin suhdanteiden mukaan, kuten George Orwellin utopiassa vuonna 1984.

Viime numerosta on tullut yllättävää palautetta. Meidät on yhdistetty jopa rasisteihin ja äärioikeistolaisiin vihakulttuureihin sillä perusteella, että olemme arvostelleet pyrkimyksiä saada Suomen lainsäädäntöön virallinen asema ympärileikkauskäytännöille, jotka loukkaavat lasten ihmisoikeuksia maamme ratifioimien ihmisoikeussopimusten ja perustuslain vastaisesti. Muutenkin meihin kohdistuneet syytökset ovat lahjakkaalla tavalla orwellilaisia. Meidän väitetään vastustavan uskonnonvapautta, jos vastustamme tiettyjen uskontojen etuoikeutettua kohtelua. Meitä syytetään muukalaisvihasta, koska olemme sanoneet että vieraista kulttuureista kotoisin olevilla lapsilla on samat ihmisoikeudet kuin eurooppalaisilla. Sota siis on rauhaa, vapaus orjuutta - vai miten se nyt olikaan...?

Mistä alkaen on ollut "rasismia" sanoa, että uskonnonvapauden yleisesti hyväksyttynä rajana on ihmisoikeuksien kunnioittaminen uskonnosta riippumatta? Kenties siitä alkaen, kun maamme uskontotieteilijät havahtuivat monikulttuurisesti ymmärtämään, että islaminuskossa tosiaankin käsitetään ihmisoikeusasiat toisin kuin yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Ovatko yleiset ihmisoikeusnormit jo sinällään "rasismia", kuten militantit muslimifundamentalistit tiedetysti ovat väittäneet - vai mistä oikeastaan on kysymys?

Ranskassa kirjailija Michel Houellebecq sai syytteen rasismin levittämisestä, koska hän lausui mielipiteenään, että islam on kaikista tyhmin uskonto (ks. VA 2-3/2003). Tällaisella perusteella myös Bangladeshista paennut kirjailija Taslima Nasrin ansaitsisi rasistin leiman otsaansa, koska hän on lausunut, ettei islaminuskoa voi eikä pidäkään uudistaa, vaan että siitä yksinkertaisesti on päästävä eroon, jotta edistystä voisi koskaan tapahtua. Länsimaisten poliittisten intellektuellien keskusteluilmapiirissä asialla ja sen puolesta esitetyillä argumenteilla ei kuitenkaan enää nykyisin ole mitään väliä - vaan vain sillä, kuka sen kulloinkin sanoo.

Jos joku perustaisi länsimaissa sellaisen uskonnottoman aatteellisen liikkeen, joka vaatisi islaminuskon tavoin, että isien pyhät arvot pitää siirtää pojille aiheuttamalla heille pysyviä ja tarkoituksellisia ruumiinvammoja ja julistaisi, että naisten ja tyttöjen seksuaalinen itsemääräämisoikeus on kaiken pahan alku ja juuri, niin veikkaisin, että yksikään niistä "monikulttuurisen suvaitsevuuden" puolestapuhujista, jotka nimittelevät meitä rasisteiksi, ei osoittaisi pienintäkään "ymmärrystä" kyseistä liikettä kohtaan. Todennäköisesti useimmat heistä vaatisivat, että tällainen aatteellinen liike kriminalisoidaan "vihakulttuurina" ja "naisvihan" malignina ilmentymänä.

Ranskassa on hiljattain säädetty huivikielto julkisissa oppilaitoksissa. Naisten ja tyttöjen hunnuttamisen lisäksi kielto koskee kaikkia huomiotaherättäviä uskonnollisia symboleja. Aiheesta on väännetty kättä myös vapaa-ajattelijain sisäisellä Vaparit-keskustelulistalla; osa jäsenistämme vastustaa kieltoa uskonnonvapauden loukkauksena, kun taas monet muut pitävät julkisvallan (ml. julkinen koululaitos) tiukkaa uskontoneutraliteettia ensisijaisena periaatteena, joka oikeuttaa kieltämään uskonnollisen propagandan koulualueella. Myös toimituksen sisällä olemme olleet erimielisiä siitä, kumpi periaate on tärkeämpi.

Ranskassa tietääkseni sama kielto on koskenut esimerkiksi hakaristejä ja muita kansallissosialismin tunnusmerkkejä. Jopa Ranskassa valmistetuista koottavista lentokonepienoismalleista saa turhaan etsiä hakaristitunnuksia, jotka niihin kuuluvat. Kun ilmaisuvapautta on jo pitkään sumeilematta rajoitettu näinkin rankasti, huivikielto pääsee suhteellisuudentajuisesti ajatellen oikeisiin mittasuhteisiinsa.

On vaikea löytää montakaan eettistä perustetta kohdella islaminuskoa jotenkin "suvaitsevammin" kuin natsismia. Molemmat ovat aatteina ristiriidassa yleismaailmallisten ihmisoikeuksien kanssa (toki on olemassa "liberaaleja muslimeja" jotka kannattavat ihmisoikeuksia - mutta aivan yhtäläisesti on olemassa myös "demokraattisia natseja", joiden mielestä Hitlerin diktatuuri oli virhe). Jos yleistä ilmaisuvapautta rajoitetaan (jota minä periaatteessa vastustaisin joka tapauksessa), niin rajoitettakoon sitä edes joidenkin yhdenvertaisten periaatteiden mukaisesti, jotka eivät syrji yhdenlaisia vakaumuksia toisten kustannuksella.

Kaikkien vapaa-ajattelijoiden ei tarvitse olla tässäkään asiassa samaa mieltä; oleellista on nähdäkseni johdonmukaisuus siinä näkökannassa, joka asiaan on otettu (olipa se huivikiellon puolesta tai sitä vastaan). Vapaa-ajattelijoina emme voi hyväksyä millekään aatteelle etuoikeuksia sillä perusteella, että se nimittää itseään uskonnoksi. Jollei uskonnoille vaadita etuoikeutettua ilmaisunvapautta muiden aatteiden kustannuksella, silloin huivikieltoja voidaan vastustaa vain, jos samalla vastustetaan myös kaikkia pyrkimyksiä rajoittaa uskonnotonta propagandailmaisua.

Ne "monikulttuurisen suvaitsevuuden" puolestapuhujat, jotka hyväksyvät natsimerkkien kriminalisoinnin mutta samaan hengenvetoon vastustavat Ranskan huivikieltoa, eivät näin ollen puolusta mitään johdonmukaista ajatuksenvapautta. He vastustavat valtiovallan uskonnotonta katsomusneutraalisuutta jo periaatteellisesti. Lisäksi he vaativat, että jopa sananvapauden tulisi olla lain edessä riippuvaista siitä, kuka jonkin asian sanoo (ranskalainen mieskirjailija ei saisi arvostella islamia, mutta bangladeshilaisen naiskirjailijan esittäminä samoja sanoja tervehditään suurella ihailulla).

Ajatuksenvapauden vihollisina nämä intellektuellit ovat samalla puolella islamistien ja natsien kanssa: yhteisöjen tavat ja uskomukset menevät heille yksittäisen ihmisen oikeuksien ja ilmaisuvapauden ylitse. Heidän uhkansa länsimaisen sivistyksen valistusarvoille on kuitenkin suurempi kuin islamin leviämisen uhka - ja vaarallisuudessaan vetää miltei vertoja katoliselle kirkolle. Tämä uhka nimittäin kohdistuu länsimaiseen rationalismiin sisältäpäin - pyrkien ottamaan haltuun ne sivistysinstituutiot, joiden ansiosta rationalismi länsimaissa on voinut kukoistaa. Lisäksi tätä ajatuksenvapauden kukistamiseen tähtäävää valtatavoitetta puolustellaan niillä "humanistisilla" vakioiskulauseilla, jotka ovat nimenomaan länsimaisen rationalismin tuotetta.

Humanististen käsitteiden poliittisuus liittyy siis katsomusvapauskysymyksiin hyvinkin läheisesti (ks. laajempi artikkeli). Usein katsomusvapauden vastustajat ottavat keppihevosekseen juuri tämän käsityksen humanismin poliittisuudesta (ja suhteellisuudesta), joka on postmodernistinen muotihokema. Vika ei kuitenkaan välttämättä ole yksin postmodernismin (sen enempää kuin humanismin), sillä retoriikkaan liimataan useinkin päälle joukko eettisistä sisällöistään tyhjennettyjä humanistisia vakiofraaseja (sellaisia kuten "monikulttuurisuus" ja "suvaitsevuus").

Humanistisen etiikan tai kriittisen postmodernismin sijasta kyse on humanistisista mainoslauseista, joiden levittäminen oikeutetaan postmoderneilla hokemilla. Jos haluamme, voimme tietenkin puhua "kulttihumanismista" vastakohtana sellaiselle sekulaarihumanistien levittämälle aatteelliselle humanismille, joka on sitoutunut humanistisen etiikan periaatteisiin. Näin teemme parhaiten oikeutta sekä todellisille eettisille humanisteille että kriittisille postmodernisteille, joiden katsomuksellinen projekti suuntautuu kohti posthumanismia.

Janne Vainio