Taikauskoa ja totunnaistietoa vastaan hahmottuu kaksi
sellaista laajaa kriittistä strategiaa, jotka usein on asetettu
vastakkain. Yksi on valistuksen moderni projekti, joka nojaa Humen
giljotiinin mukaisesti tiedon ja arvojen kahtiajakoon sekä molempien
arvioimiseen järkiperäisesti yleistettävinä, sisällöltään loogisina
lauseiden joukkoina. Humanismi lepää totuuden, järjen ja moraalin
maallisilla kivijaloilla.
Toinen strategia on postmoderni: kaikki tieto (tai sellaiseksi
väitetty) sekä myös vallitsevat arvot halutaan nähdä viime kädessä
suhteellisina ja tiettyihin historiallisiin valtasuhteisiin
sidottuina. Mutta koska historiakin on vain pieni kertomus muiden
tarinoiden joukossa, tieto ja arvot eivät näytä lepäävän minkään
päällä. Valta rakentaa molemmat, sillä jo siihen vaikutukseen, että
jotakin menestyksekkäästi pidettäisiin tietona, tarvitaan valtaa.
Epäilemättä mikään sellainen ei voi olla tietoa, minkä takana ei
ole valtaa; tiedon ominaisuuksiinhan kuuluu, että se
hyväksytään "tiedoksi" jossakin. Tiedon muodostamiseen
johtaneista valtasuhteista ei silti voida päätellä, ovatko väitteet
totta vai ei - eikä väitteiden totuusarvo pääsääntöisesti
kiinnostakaan postmodernisteja, jotka tarkastelevat tiedon ja vallan
täsmäkytkentöjä. Tiedonhankintamenetelmien luotettavuus ei tietenkään
riipu siitä, mitkä "likaiset intressit" ovat taustalla. Se, että
Josef Mengele käytti tutkimuksissaan ihmiskokeita, ei kumoa
hänen tutkimustuloksiensa totuusarvoa. Se on kuitenkin ääriesimerkki
siitä, että tiedon muodostus jo sinällään edellyttää valtaa, joka ei
milloinkaan ole pelkkää neutraalia totuuden tavoittelua.
Toisinaan postmodernit relativistit näyttävät silti olettavan,
että kaikki maailmasta saatavilla oleva tieto on suhteellista siinä
mielessä, että myös luonnonlait ovat vain jokin sosiaalinen
rakennelma. Alan Sokalin kehittämä taitava parodia (joka meni
täydestä erään arvostetun postmodernin tiedelehden toimituksessa)
tuli tässä kohdin yhtä kuuluisaksi kuin aikaisemmin James
Randin eräiden taikurioppilaiden suunnittelema plasebohuijaus,
joka meni täydestä erään arvostetun USA:laisen yliopiston
parapsykologian laitoksella ja johti hiukan myöhemmin koko laitoksen
lakkauttamiseen.
Postmodernistit (Foucault, Baudrillard, Lyotard, Rorty
jne.) ovat kuitenkin relativisteja ensi sijassa humanistisen
ja yhteiskuntaopillisen tiedon suhteen, vaikka heidän
teesejään usein käytetäänkin yliopistomaailmassa poliittisena aseena
lähinnä luonnontieteellistä ajatusmallia vastaan. Hieman
yksinkertaisten voisi sanoa, että postmodernismin perusteesin mukaan
niin sanottujen "ihmistieteiden" ajattelutapa on suurelta osin
pseudotieteellinen, ja että sen vuoksi oikea tapa suhtautua
siihen on analysoida niitä poliittisia valtasuhteita, joihin vaikkapa
ekonomisen, psykologisen tai sosiologisen "tiedon" laajeneva
levittäytyminen kietoutuu.
Mitä sitten on se "humanistinen tieto", joka
postmodernistien mielestä on puhtaasti poliittisin perustein vaatinut
itselleen tieteellisen tiedon statusta? Tulilinjalla ei ole ollut
kokeellinen psykologia tai biologia, vaan esimerkiksi tulkinnallisten
johtopäätöksien tekeminen siitä, mitä biologian tai psykologian on
oletettu voitavan kertoa "ihmisestä" subjektina. Yksi esimerkki on
pyrkimys etsiä sukupuoliroolien tapaisille kulttuuri-ilmiöille
jotakin tulkinnallista selitystä biologiasta. Postmodernistit
kääntävät tämän toisinpäin: biologia on tänä päivänä eräs hyvin
keskeisessä asemassa oleva normittava käsitejärjestelmä, jonka kautta
sukupuolisuutta kulttuurisesti tuotetaan. Biologia on
muokannut kokonaan uudenlaisen tavan, jolla sukupuolen merkitystä
tänä päivänä (jopa syvällisen omakohtaisesti) tulkitaan ja sukupuolta
rakennetaan - ja nämä laajemmat vaikutukset ovat kulttuurisia.
"Ihmisyys" on tieteen kannalta ongelmallinen käsite, koska se ei
ole luonnontieteellisesti validi tutkimuksen kohde. Se, mitä
"ihmisyys" on, edellyttää välttämättä jotakin tulkintaa siitä,
mitä "ihmisyys" käsitteenä merkitsee niille, jotka sitä käyttävät.
Postmodernien "antihumanistien" mukaan olisi mieletöntä olettaa
(kuten humanismissa vielä oletetaan), että olisi olemassa jokin
muuttumaton "ihmisyys", joka olisi jotakin muuta kuin päättymätön
joukko alati muutoksessa olevia tulkintojen ketjuja.
Ihmisoikeuksien tapaisista eettisistä normeista voidaan tehdä
kulttuurirajat ylittäviä johtopäätöksiä ottamatta juurikaan kantaa
siihen, missä määrin meidän tietomme "ihmisluonnosta" on
kulttuurisidonnaista. Voimme arvostella esimerkiksi pakkoavioliittoja
tai lasten ympärileikkauksia puhtaasti oikeusperusteilla - ottamatta
lainkaan kantaa siihen, ovatko nämä teot sinällään "ihmisyyttä"
loukkaavia vai eivät. Mutta entä sellaiset vieraiden kulttuurien
oudot tavat kuten vaikkapa ihmissyönti? Vahinko tuskin kohdistuu
kenenkään ihmisoikeuksiin, mikäli vainaja viimeisen tahtonsa
mukaisesti syödään hautajaisten päätteeksi. Outojen tapojen sanotaan
silti usein loukkaavan "ihmisyyttä" - sellaisella vakaalla
oletuksella, että olisi todella olemassa jokin puhujan
mielipiteistä riippumaton "ihmisyys", jota olisi mahdollista jotenkin
(pyhäin)häväistä loukkaamatta kenenkään yksittäisen ihmisen
oikeuksia.
Ihmissyöntiä paheksutaan symbolisena loukkauksena
ihmisyyttä vastaan - mutta jää selitystä vaille, ettei kristinuskon
symbolista ihmissyöntiä ja veren juomista tuomita samalla
perusteella. Ihmisyyden symboliarvot ovat vääjäämättä
kulttuurisidonnaisia eikä niitä ole mahdollista perustella vetoamalla
ihmisoikeuksiin. Kyse on siitä, että ihmisenä oleminen ei merkitse
mitenkään yhteismitallisesti samaa kaikille ihmisille ja kaikkina
aikoina. Oletus universaalista "ihmisyydestä", jota vastaan
postmodernistit ovat hyökänneet, hämärtää tämän seikan.
Jumalanpilkasta "ihmisen" pilkkaan
Oletus yleismaailmallisesta "ihmisyydestä" periytyy kristillisestä
metafysiikasta, jonka mukaan kuka tahansa ihmissielu missä
tahansa päin maailmaa on jollakin yhtäläisellä inhimillisellä tavalla
otollinen ihmiskunnan pyhälle johdatukselle. Tällä pyhällä
johdatuksella on myös omat kärsimysnäytelmänsä (sellaiset kuten
tietyn seemiläisen kansan grillaaminen elävältä natsien
keskitysleireissä), joiden historiallisuuden epäileminenkin on
jumalanpilkkaa siinä missä ristiinkuoleman kieltäminen (Saksassa
holokaustin julkisesta kieltämisestä voi saada syytteen rikoksesta
ihmisarvoa vastaan).
Jumalanpilkkalakien muuttuessa yhä enemmän kuolleiksi kirjaimiksi
joudumme sietämään päivä päivältä pikkumaisempia lakeja ja sääntöjä
(mm. hautaustoimilain uudet tuhkansirottelunormit), joitten ainoana
tarkoituksena on suojella meitä ihmisyyden pilkalta. Tämä
keksitty "ihminen", joka usein on ollut myös humanistisen diskurssin
pyhänä lehmänä, on vieläkin mielikuvituksellisempi ja filosofisesti
ristiriitaisempi kooste kuin jumala - sillä jumalankin voi
tyhjentävästi määritellä jumaluusopin kautta, mutta "ihminen" pakenee
kaikkia niitä määritelmiä, joita hänestä voidaan antaa.
Tutkimattomia ovat Herran tiet, vaikka ne samanaikaisesti
ilmoitetaan Sanassa. Metafyysisenä ja myyttisenä kertomuksena
humanismi on tehnyt uhkarohkean hypyn taivaasta maan päälle ja
ryhtynyt määrittelemään "ihmistä" olioksi, jota määritelmän mukaan ei
voida ennalta määritellä. Hänen tiensä ovat tutkimattomia, mutta
samanaikaisesti hänelle voidaan "ihmistieteiden" pyhällä
ilmoituksella kertoa, mitä hänen inhimillinen salaperäisyytensä
hänelle itselleen oikeastaan merkitsee. Meillä on alati
moninkertaistuva joukko mitä erilaisimpia ihmisyyskonsultteja,
jotka Esa Saarisen tavoin antavat esim. "Jeesuksen leivän logiikalle"
uusia sekulaarihumanistisia merkityksiä ja käärivät kokoon
setelipinoja kertomalla kullekin asiakkaalle sitä, mitä hän haluaa
kuulla. Ja hän uskoo, kuten hän uskoi kuuliaisesti
aikaisempiinkin pyhiin ilmoituksiin silloin, kun valtaa käytettiin
niiden nimissä.
"Inhimillisiä" ja jumalallisia entiteettejä kannattaa tietysti
tehtailla mahdollisimman paljon, jos niitä aiotaan latoa kaupan
hyllylle ja myydä. Ne kannattaa myös esittää luonnontieteistä
lainatuilla termeillä ("luovuusenergia", "muutosvoima", "dynaamiset
vaikutukset"), jotta puhe olisi mainonnallisesti vakuuttavaa.
Taiteessa "inhimillinen tekijä" on osoittautunut symbolisesti
vahvaksi mainosvaltiksi. It’s a real thing!
Vapautta järjen kustannuksella
Humanismin radikaaleissa muodoissa (kuten eksistentialismissa)
pidetään ainakin näennäisesti kiinni siitä, että ihmisarvoa ei voida
määritellä kenellekään ihmiselle ulkoapäin. Ihmisarvon saneleminen
ihmisille ylhäältä käsin tai laumamielipiteiden ehdoilla nähdään
selkeästi valheellisena muka-humanismina. Jos haluat että
hautajaisvieraat grillaavat sinut nuotiolla kuoltuasi, se lienee
radikaalin eksistentialismin näkökulmasta sinun ihmisarvosi
kunnioittamisen ehto, koska vain sinä yksin voit määrätä oman
ihmisarvosi. Tällaisesta näkökulmavalinnasta seuraa kuitenkin
tavallisesti, että ihmistahto kuvitellaan jollakin mystisellä ja
selittämättömällä tavalla "vapaaksi" eikä olosuhteittensa
muovaamaksi. Vapaata tahtoa mystifioivassa ihmiskäsityksessä
luonnontieteellinen kausaliteetti kielletään - ja sen tilalle asettuu
käytännössä lähinnä kohtalousko, joka ilmenee etenkin
populaariastrologian räjähdysmäisenä suosiona.
Humanistisessa ajatuskehikossa elämäntapoja koskeva vapaamielisyys
on levinnyt lähinnä tieteellisen ja rationaalisen elämänasenteen
kustannuksella - ja yleensä myös järkiajatteluun perustuvan
sekulaarin etiikan kustannuksella. Hyvänä esimerkkinä on
seksuaalitapojen vapautuminen, joka on usein mielletty jonkinlaisena
irtiottona etiikasta - eikä mahdollisuutena arvioida myös
seksuaalieettisiä valintoja järkiperäisesti. Vapauden kuvitellaan
taianomaisesti olevan jossain muualla kuin päättelysääntöjen
kahlitsemassa järjenkäytössä; vapautta ei ymmärretä elämänarvojen
omaehtoisena määrittelynä, vaan kuvitteellisena "vapautumisena"
järjen kahleista jonkinlaiseen romantisoituun vaistonvaraisuuteen.
Totalitarismin juuret
Perinteisesti humanistiset ideologiat ovat olettaneet, että
ihmisenä oleminen merkitsee kokemuksena joillakin perustavilla
tavoilla samaa paikasta ja ajasta riippumatta. Humanismin kertomus
pohjautuu uskomukseen, että "ihmisyys" subjektiivisena
olotilana merkitsee kaikille ihmisille jollakin selittämättä
jäävällä tavalla samaa. Vastaavasti oletukset jostakin kaikille
samalla tavoin yhteisestä "naiseudesta" tai "miehuudesta" tai oletus
työväenluokan universaalista tehtävästä ovat tyypillisiä modernin
humanismin perusoletuksia. Feminismi ja sosialismi ovat saman
valistushumanistisen ajatusmallin tuotteita kuin liberalismi, vaikka
usein kapinoivatkin luojaansa vastaan. Edistysaatteiden jalot
humanistiset periaatteet eivät kuitenkaan valitettavasti ole olleet
se voimakkain vaikutus, mikä tällaisen uudenlaisen maallistuneen
tiedonjäsennystavan leviämisellä on poliittisesti ollut.
Nationalismi (mystifioitu oletus "kansakunnan"
inhimillisestä yhteisyydestä) oli humanismin voittokulun aikana
yleisin konservatiivinen valtaideologia, joka kiteytti humanismin
todelliset kasvot - ja postmodernin valistuskritiikin näkökulmasta
humanismin saldo punnittiinkin tämän vuoksi Auschwitzissa.
Nationalismi ei kenties ollut mikään valistushumanistien toiveuni,
mutta siitä tuli teokratian syrjäyttäneen uuden maallistuneen vallan
legitimaation ehdottomasti vallitsevin muoto. Se kykeni - toisin kuin
järkiperäistä yksilöllistä hyötyajattelua painottava liberalismi -
vastaamaan tämän uuden humanistisen ihmiskäsityksen luomaan
romanttiseen tarpeeseen paeta sitä oletettua "järjen
yliherruutta", jota uskon menettäminen aikaisempiin jumaltarustoihin
myyttisesti merkitsi.
Siinä missä kristillinen ajattelu loi feodalismille kuuliaisia
sieluja, uusi humanistinen ja maallistunut ajattelu saattoi luoda
sellaisia "sieluja", jotka olivat elämyksellisesti alttiita kuolemaan
kansakunnan säilyttämiseksi maan päällä. Sodassa ei enää voitu luvata
pääsyä taivaaseen, mutta voitiin luvata, että kuoleman jälkeen
"kansakunnan" inhimillinen kokonaisuus jatkaa elämäänsä
sankaritekojen kautta. Sodan oikeutuksena ei enää ollut hallitsijan
valta, joka olisi jumalan asettamaa, vaan kansakunnalle yhteiseksi
käsitetty elämänmuoto, "kotien" puolustaminen ja "elintilan"
valtaaminen. Mussolini ilmaisi logiikan osuvasti, että sodan
käyminen on miehelle sitä mitä synnyttäminen on naiselle -
kansakunnan elämän jatkamista tuleviin sukupolviin.
Fasistit eivät ehkä olleet mitään suuria humanisteja, mutta he
käyttivät muita tehokkaammin hyväksi tätä uuteen maallistuneeseen
tiedonjäsennystapaan sisältyvää vallan mahdollisuutta - aivan kuten
papit ja feodaaliruhtinaat aikaisemmin kykenivät muita tehokkaammin
hyödyntämään kristinuskon mahdollistamaa valtaa. Kansanjoukot eivät
välttämättä kyenneet samastumaan vieraiden kulttuurien edustajiin
"ihmisinä" yhtään sen enempää kuin vääräuskoisiin - mutta sen
sijaan humanistinen tiedonjäsennystapa teki mahdolliseksi
uskotella, että heillä oli tietty perustavalla tavoin yhteinen
kokemus tietyn kansakunnan jäsenenä. Inhimillisen kokemuksen
maallinen yhteisyys rajoittui käytännössä siihen, mikä oli
’tavalliselle ihmiselle’ tuttua; niinpä humanismin vallitseva
ideologinen muoto 1900-luvulla oli nationalismi. Keskeisellä sijalla
oli humanistinen oletus "ihmisluonnosta", joka määrittää ihmiselle
lajina jonkin universaalin tarkoituksen. Elämän korkeampi tarkoitus -
näin mm. fasistit päättelivät - oli edesauttaa olemassa olevien
"luonnollisten" yhteisöjen selviytymistä.
Humanismi ajatusperinteenä ei koskaan ole riittävän selkeästi
irtautunut sellaisesta esimodernista "ihmisluonnon" käsitteestä,
jossa tosiasiat ja arvot kehämäisesti kietoutuvat toisiinsa. Arvojen
ja tosiasioiden välinen ero hyväksytään eettisessä keskustelussa,
mutta samanaikaisesti ihmiselämän tarkoitus saatetaan mieltää
kehämäisesti sekä tosiasiana että arvona (ikään kuin
"elämän tarkoitus" olisi jokin todellinen asia, joka on
olemassa riippumatta vaihtuvista arvokäsityksistä). Tästä syntyvät ne
metafyysiset ristiriidat, jotka mahdollistavat esimerkiksi
nykyaikaisen fasistisen vallankäytön ilman avointa
uskonnollisuutta.
Humanitaariset noitavainot
Jos "ihmisyys" kuvitellaan kokemuksena yhteismitalliseksi
ja yhteiseksi kaikille saman lajin edustajille, silloin on helppo
oikeuttaa humanitaarisia (tai sellaisina mainostettuja) noitavainoja
niitä ihmisiä vastaan, jotka jokin vallitseva "ihmisyyden" kokemus
sulkee ulkopuolelleen. Poikkeavilla tavoilla elävien ja ajattelevien
ihmisten luokitteleminen "sairaiksi" ja passittaminen "hoitoon" on
tullut yleisesti hyväksytyksi samaan tahtiin kuin vetoaminen jumaliin
ja syntiin on muuttunut poliittisesti epäuskottavaksi.
Voidaan myös luoda uusia "tieteellistetyn" kielenkäytön kaapuun
puettuja hierarkioita, joiden mukaan tietyt ihmiset ovat parempia ja
toiset huonompia sen mukaan, miten lähellä tai miten kaukana he ovat
jotakin kaikille yhteistä "ihmisyyden" normia. Käytännössä näiden
uudenlaisten hierarkioiden perusteluksi käy vedota niihin laajalle
levinneisiin ennakkoluuloihin, joita kulloinkin on vallalla - kuten
esimerkiksi rotuennakkoluuloihin. Rasismi - erityisesti modernien
suurvaltojen levittämissä imperialistisissa ja sotilaallisesti
hyökkäävissä muodoissaan - on syntynyt vasta nykyaikaisen
humanistisen tiedonjäsennysmallin vakiinnuttua; rasistisen puheen
uskottavuuden ehtona on käsitys yhteismitallisesta "ihmisyydestä"
maailmanlaajuisena ihmisarvon mittana, jonka normeja vasten
"villi-ihmisiä" voidaan väestöopillisesti hierarkisoida ja kesyttää
kohti parempaa elämää.
Neuvosto- ja natsijärjestelmän kaltaiset kokeilut olivat vain
erikoistapauksia siitä, että humanistinen tieto teki mahdolliseksi
väestöjen hallitsemisen keinoilla, joita voitaisiin kutsua
ihmisarvohygieniaksi (ja jonka alalajeja ovat mm. rodun,
mielentilojen, ajattelutapojen tai seksuaalisuuden pitäminen
väestöpoliittisesti ’puhtaana’ jonkin ihmisarvoa määrittelevän normin
mukaisesti).
Humanismin kulttisymbolit
Monenlainen astetta lievempi paternalismi saa aatteellisen tukensa
juuri samasta lähteestä. "Ihmisarvoa loukkaavana" pidetään helposti
sellaista poikkeavaa elämäntapaa, joka on omille tottumuksille vieras
ja herättää sen vuoksi vaistonvaraisia hylkimisreaktioita. Näin on
viime aikoina pohjoismaissakin perusteltu väestöhygieniaa, jossa
yhteisöä kuvitteellisesti pestään pois niistä tahroista, jotka
turmelevat ihmisarvoa.
Ihmisarvoa käsitteenä ei useinkaan suhteuteta liberaalisti
kysymykseen siitä, mitä asioita kukin ihminen on päättänyt omassa
elämässään arvostaa. Poliittisessa kielenkäytössä "ihmisarvo" on kuin
patentoitu geeni, jota lajiyksilö kantaa mukanaan, mutta jonka koodi
ei ole hänen omistuksessaan eikä hänen päätäntävallassaan. Se on
nykypäivän vastine jumalan suunnitelmalle, jonka alaisia kaikki
kuuliaiset sielut ovat.
Humanistinen etiikka tuskin oikeuttaisi elämän tarkoituksen
sanelemista ylhäältä - mutta humanismin omista käsitteistä ei ole
ollut tehokasta vastusta silloin, jos vallankäyttö pohjautuu juuri
näiden samojen käsitteiden imagolliseen tehoon. Olisi ollut
omana aikanaan täsmälleen yhtä toivotonta yrittää vastustaa noitien
polttamista saarnaamalla että jokainen ihminen on omatuntonsa kautta
vastuussa suoraan jumalalle. Kuten kristinuskon, myöskään humanismin
luomat käsitteet eivät ole laajoille massoille mikään rationaalinen
käsitteistö, vaan myyttinen kooste, joka vetoaa lähinnä
ihmisnisäkkään laumayhteenkuuluvuuteen ja toiveeseen omaksua
sellaisia yhteisiä rituaalisia kulttitunnuksia, joiden merkitys
on annettu jo valmiiksi ja joita ei tarvitse ajatella. Laajoille
massoille kyse on puhtaasti imagopohjaisista kulttisymboleista, joiden
häpäisijät halutaan lynkata lähimpään puuhun.
Vainajan tuhkan "saastuminen"
Tämän päivän suomalaisessa keskustelussa kaksi tuttua esimerkkiä
väestöhygienisestä "ihmisarvon" retoriikasta ovat hautaustoimilain
uudet tuhkansirottelupykälät sekä ehdotus seksin ostokielloksi. Kyse
on "humanistisiksi" miellettyjen symboliarvojen suojelusta
humanistisen etiikan vastaisesti. Perustelut eivät ole
uskonnollisia, vaan nojautuvat oletukseen, että (a) on olemassa jokin
yhteismitallinen "ihmisyyden kokemus" jonka mitalla voidaan mitata,
mitkä symboliarvot kunkin ihmisen elämässä ovat hänen
ihmisarvonsa mukaisia ja mitkä eivät, ja että (b) tällainen
"ihmisluonto" voidaan tietää sellaisella validilla
tieteellisellä asiantuntemuksella, joka menee yksittäisten ihmisten
omien (epätieteellisten) käsityksien edelle.
Puheet vainajan tuhkan häpäisystä (kuten myös puheet sitä, että
raha voisi saastuttaa seksin) kuulostaisivat nykyaikana melkoiselta
aprillipilalta, jollei sellaisia maagisia kuvitelmia voitaisi
naamioida humanistiselta kuulostavan ihmisarvoretoriikan taakse.
Humanisoimalla (eli selittämällä tiettyjen taikauskoisten
symboliarvojen olevan osa "ihmisluontoa") voidaan saada miltei mitkä
tahansa symboliarvot kuulostamaan uskottavalla tavoin
"tieteellisiltä" - ja ihmistieteiden poliittisena päätehtävänä on
tällaisten huuhaa-selitysten tehtaileminen kulloisiinkin
hallitsemisen tavoitteisiin.
Esimerkiksi uskontotieteen laitokselta voitaneen tarvittaessa
kuulla asiantuntijaa, joka väittää, että on tieteellinen
tosiasia että kuoleman pyhittäminen on universaali piirre
kaikille ihmisille (ja että sen voidaan näin ollen katsoa kuuluvan
oleellisena osana ihmisluontoon). Näin saadaan legitiimi
ihmistieteellinen status sellaiselle väitteelle, että vainajan tuhkan
pitäminen esimerkiksi kirjahyllyssä koristeena loukkaa vainajan
(todelliseksi oletettua) ihmisarvoa. Humanistiseen etiikkaan
nojautuvat vastalauseet vaiennetaan humanismin omilla aseilla.
Jopa valtauskontojen papistot itse ovat omaksuneet tämän uuden
pseudohumanistisen kuosin pelastussanomalleen. Jeesuksen ei
enää kovin suureen ääneen selitetä tuovan tuonpuoleista pelastusta
sielulle ja hengelle, vaan sen sijaan kirkon arvoa puolustetaan
maallisilla hyvinvointiarvoilla. Kansakunnan ihmisarvohygienia
tulee tehokkaimmin suojelluksi (puhtaasti maallisessa
luonnonsuojelullisessa mielessä), jos tämä maallisen
holhouspolitiikan osa-alue hoidetaan ulkoistetusti ostopalveluina
kirkolta. Avainsana on tehokkuus ihmistuotannossa - ja kuten
otaksua saattaa, tehokkuus edellyttää aina jotakin organisoitua
sarjatuotantoa ja luotettavaa tuotebrandia. Kirkon osakkeet (siis ne
ihmistieteen hermeneuttisin menetelmin arvioitavissa olevat ns.
pehmeät osakkeet) eivät siten ole kovin huonot.
Me vapaa-ajattelijat - joilla joka tapauksessa on vielä
toinen jalka valistuksen projektissa kiinni - emme voi tuomita
humanismia siitä, että sen luoma uusi tiedonjäsennyksen malli on
mahdollistanut ei-humanistisille tahoille uudenlaisia entistä
kavalampia vallankäytön muotoja, jotka toisinaan lyövät laudalta jopa
inkvisition. Humanismi on kaikesta huolimatta tuottanut myös ne
ihmisoikeusnormit, joden näkökulmasta me haluamme arvioida erilaisten
vallan muotojen hyvyyttä ja pahuutta - sekä myös ajatuksen
sekulaarista etiikasta ja jokaisen oikeudesta tavoitella onnea omalla
tavallaan ilman että kukaan toinen pakottaa häntä omiin käsityksiinsä
elämän tarkoituksesta. Tässä on yhä edelleen se humanismin arvopohja,
jota ilman myöskään vapaa-ajattelua lienee vaikea ymmärtää.
Postmoderni humanismikritiikki on kuitenkin nostanut esille
tärkeän seikan: humanismi on toistaiseksi epäonnistunut
pyrkimyksissään irrottautua riittävän johdonmukaisesti sellaisesta
"ihmisluonnon" metafysiikasta, joka on uskontojen tuotetta ja joka on
selvästi ristiriidassa etiikan autonomisuusperiaatteen (so. Humen
giljotiinin) kanssa. Humanismin käyttöön ottamat uudet käsitteet ovat
samalla antaneet uusia vaarallisia aseita humanismin vastavoimille -
niille, jotka syystä tai toisesta haluavat vastustaa
ajatuksenvapautta ja jokaisen oikeutta valita itse oman elämänsä
tarkoitus. Itseään korjaavana ajattelutapana humanismi voi kuitenkin
tarkistaa omiakin lähtökohtiaan soveltuvilta osin; revisioitu
humanismi tai "posthumanismi" voitaisiin nähdä paitsi aikaisemman
humanismin haastajana, myös sen loogisena jatkeena.
|