Olen äskettäin lukenut Martti Ruudun kirjan Suomen historia. Varsin hyvä, pieni ja kompakti tietokirja. Olen lukenut montakin yleisteosta Suomen historiasta, mutta tämän Martti Ruudun kirjan luettuani koen ymmärtäväni paremmin kuin koskaan aiemmin eräitä Suomen historian tapahtumia, esimerkiksi sitä, miten Suomi päätyi osaksi Ruotsin valtakuntaa, ja miten se myöhemmin päätyi pyrkimään itsenäiseksi valtioksi ja lopulta siinä onnistuikin, samoin kuin mm. sitä, miten sääty-yhteiskunta syntyi, rakentui ja toimi ja miten ja miksi se purkautui.
Moni historiasta tietokirjoja kirjoittava tuntuu sotkeutuvan kirjoittaessaan turhaan jaaritteluun ja pyörittelyyn, joka muodostaa suuria tekstimääriä, mutta ei lopulta oikein valaise asioita lukijalle. Martti Ruutu on tiivistänyt koko Suomen historian esihistoriasta kirjan kirjoitushetkeen 1950-lukuun asti varsin pieneen teokseen: vähän A5-kokoa pienempiä sivuja on alle 300. Ehdottomasti suosittelen jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle, jos antikvariaatin tai kirpputorin hyllyssä näkee Martti Ruudun Suomen historian. (Löytyy varmasti kirjastoistakin, Turun pääkirjastossa se näyttäisi olevan varastossa, josta sen kyllä tilaamalla saa lainattavaksikin.)
Mutta se, mikä sai minut tarttumaan näppäimistöön kirjoittaakseni vapaa-ajattelijoitten blogiin artikkelin juuri tästä kirjasta, on kirjoittajan suhtautuminen uskonnollisuuteen. Martti Ruutu sivuaa uskontoa kirjassa monessa kohdassa, nykylukijan mielestä ehkä turhan monessa kohdassa, modernimpi kirjoittaja sivuuttaisi vastaavassa tekstissä monta uskontomainintaa kokonaan.
En tiedä, mikä Martti Ruudun elämänkatsomus varsinaisesti oli, ja uskonnosta kirjoittaessaankin Ruutu pyrkii kyllä olemaan objektiivinen historiantutkija, mutta kokonaiskuva tuntuu olevan, että uskonto hänen tekstissään ilmenee jatkuvasti jotenkin hienoisesti myönteisessä valossa.
Esimerkiksi 1700-luvun rationalismin noususta Ruutu kirjoittaa mm.: ”…rationalismi teki uskonnosta ensi sijassa tiedon asian, joka nojautui järjen todisteluihin” ja ”… uskonnon muuttuessa järkeileväksi uskonnollisuus alkoi pinnallistua, suvaitsevaisuus vaihtui helposti välinpitämättömyydeksi. Osassa sivistyneistöä alkoikin ilmetä elämänkatsomuksen vähittäistä etääntymistä kristinuskon perustalta.”
1800-luvun herännäisyysliikkeestä Ruutu kirjoittaa: ”Myöhempi herännäisyys oli vuosisatoja kestäneen kypsymisen tulos. Siinä vihdoinkin kristillisyys ilmeni kansamme sisäisesti omaksumana, omakohtaisena uskonelämänä, jonka sävy oli muovautunut suomalaisen kansanihmisen sielullisen rakenteen mukaiseksi.” Ja vielä 1800-luvun lopusta: ”Raamattua monet alkoivat pitää vanhanaikaisena.” … ”Tiede näytti tekevän Jumalan tarpeettomaksi. Mutta monet niistäkin, jotka eivät näin pitkälle, täydelliseen ateismiin menneet, vaativat, että entiset katsomukset oli luonnontieteen valossa tarkistettava, ja hylättävä ne, jotka eivät näyttäneet olevan sopusoinnussa sen kanssa.”
Varhaisemmista vuosisadoista Ruutu kirjoittaa mm.: ”Keskiajan hengen mukaisesti kansa suhtautui kirkonmiesten opetukseen suuresti kunnioittaen, vaikka sen sisällystä ei aina täysin käsitettykään. Kirkon työ sairaiden auttamiseksi ja sen järjestämä opetustoiminta lisäsivät sen arvovaltaa.”
Monia muitakin mainintoja uskonnosta kirjassa on, mutta yllä olevissa sitaateissa nyt lähinnä ne, jotka nykyaikaisen ateistin näkökulmasta olisi kannattanut kokonaan jättää pois.
Kokonaisuus kuitenkin pakottaa nykyaikaisen vapaa-ajattelijan miettimään, mikä on uskonnon osuus todellisuuskäsityksessä, ja etenkin, mitä uskonnollisuuden ajallinen muuttuminen tekee menneistä ajoista muodostuvalle todellisuuskäsityksellemme. Uskonnolla on aivan kiistattomasti ollut entisinä aikoina suurempi rooli ihmisten elämässä. Mutta jos 1950-luvulla kirjoitettu kirja pyrkii kuvaamaan jotain 1800-luvun ihmisten ajatusmaailmasta, niin kertooko se nykylukijalle enemmän 1800-luvun ajattelusta vai kirjoitusajankohtansa 1950-luvun ajattelusta? Onko 1950-luvun kirjoittaja jotenkin väistämättä tullut nähneeksi 1800-luvun ilmiöt osana itsestään selvää kehityskaarta, jonka on pitänyt johtaa juuri siihen, mitä 1950-luku oli?
1950-luku (Suomessa) oli, jos nykyihmisenä sen pyrkii oikein tiivistämään, sodan kokeneen kansakunnan kansallismielisyyttä ja vauhdilla lisääntyvän luonnontieteellisen tutkimuksen aikaa. Mutta entä jos asiat olisivatkin menneet aivan toisin, esimerkiksi jos Suomi ei 1950-luvulla olisikaan ollut itsenäinen ja luonnontieteellinen tutkimus ei olisikaan 1900-luvun alkupuolella lähtenyt etenemään? Olisivatko 1800-luvun aatteet silloin olleetkin jotain aivan muuta kuin ”suomalaisen kansanihmisen sielullista rakennetta” ja ”luonnontieteen valossa tarkistettavia entisiä katsomuksia”?
Mikään historiaa kuvaava tietokirja ei tietenkään voi olla tyhjentävä kuvaus kuvaamastaan ajanjaksosta, sehän on aina rankka tiivistelmä kaikesta siitä, mitä vuosisatojen aikana on tapahtunut. Martti Ruudun Suomen historia on paras lukemani Suomen historia. Aivan ensimmäinen luku ”Suomen kansan synty” on ehkä liiankin suurpiirteiseksi vedetty tiivistelmä vuosituhansien takaa 1100-luvulle asti, mutta jonkinlaiseksi johdannoksi itse asiaan pääsemiselle sekin on ehkä ollut vähän pakko kirjoittaa.
Eihän Suomen historiaa ennen 1100-lukua voi määritelmällisesti oikeastaan ollakaan. Ensinnäkin siksi, että ei täältä ennen 1100-lukua ole kirjallisia lähteitä (hyvin vähän 1100-luvultakaan), joten sitä varhaisemman ajan tutkiminen on arkeologiaa eikä historiaa. Toiseksi ei ennen 1100-lukua ollut Suomea oikein missään mielessä olemassa, oli vain alue, jolla voitiin tunnistaa asuvan keskenään kielellistä sukua olevia suomensukuisia heimoja, Suomi jotenkin järjellisesti määrittyvänä aluekokonaisuutena oli aikaisintaan 1300-luvulla.
Mikko Mäkitalo, 31.8.2020