5 Vapaa-ajattelu ja yliluonnollisiksi väitetyt ilmiöt

"Yliluonnollisen kaipaus on juurtunut tarve, jonka kasvuvoima piilee meidän heikkoudessamme, tietämättömyydessämme ja pelossamme ja se poistuu näiden mukana".
Rolf Lagerborg

Vapaa-ajattelijat kannattavat tieteellistä ajattelua ja tieteellinen ajattelu lähtee siitä, että tieteellinen tutkimusmenetelmä on paras (luotettavin, pätevin, selittävin jne.) menetelmä todellisuutta koskevan tiedon hankkimiseen.

Luonnontieteiden vallankumouksellinen kehitys on osoittanut, että luotettavaa tietoa maailmasta voidaan saada vain empiirisesti eli tekemällä systemaattisia havaintoja ja kohdistamalla niihin mitä ankarin ja kriittisin valvonta. Kokeet ja havainnot on tehtävä huolellisesti ja niitä on toistettava riittävästi. Havaintojen luotettavuutta on analysoitava erilaisin tilastollisin ja matemaattisin menetelmin.

Tieteellisen päättelyn tulokset ovat julkisia, ja ne ovat tieteellisen yhteisön argumentaation (=perusteiden arvioinnin), kritiikin ja kontrollin alaisia. Tieteellisen maailmankatsomuksen eräs peruslähtökohta on se, että luonnolliset selitykset ovat totuudellisempia kuin yliluonnolliset "selitykset" ja luonnollisen selityksen vielä puuttuessa, sen etsimisen jatkaminen on parempi vaihtoehto kuin yliluonnolliseen "selitykseen" turvautuminen.

Lisäksi on huomattava, että yliluonnolliset selitykset eivät itse asiassa ole selityksiä, vaan selitystä vaativan asian selittämistä vielä enemmän selitystä vaativan asian avulla. Tai niin kuin filosofi Feuerbach totesi: kyse on tietämättömyyden jumalallistamisesta. Filosofi Diderot taas kirjoitti: "Jos luonto tuo eteemme solmun, jota on vaikea avata, niin ottakaamme asia sellaisenaan pyrkimättä käyttämään solmun auki leikkaamiseen sellaisen olennon kättä, joka tuo avattavaksemme vielä mahdottomamman solmun kuin ensimmäinen oli."

Selityksiä, jotka sisältävät olettamuksia, jotka eivät ole tieteellisesti testattavissa, kutsutaan näennäisselityksiksi.

Tieteen näkökulmasta todellisuutta koskeva väitelause (esim. "on olemassa...") on mielekäs vain, jos on olemassa menetelmä, jolla sen totuus tai epätotuus voidaan saada selville. Väitelauseiden tulee olla koeteltavissa tieteellisen testauksen avulla ja niiden tulee osoittautua havaintojen valossa enemmän tai vähemmän todennäköiseksi eli kestettävä vertailu todellisuuden kanssa.

Jos mietitään yliluonnollisen käsitettä, joudutaan heti ristiriitoihin. Jos väitetään, että yliluonnollista on kaikki sellainen, jonka ihminen itse käsittää aina ja kaikkialla vaikuttavien syyn ja seurauksen lakien yläpuolelle kohoavaksi ja niistä riippumatta toimivaksi tai tapahtuvaksi, niin on todettava, että tällainen ilmiö olisi käsitteellinen mahdottomuus, koska aina ja kaikkialla vaikuttavat lait vaikuttavat aina ja kaikkialla.

Voidaan myös väittää, että yliluonnollinen on supranaturalistista, luonnon ulko- ja yläpuolella olevaa, joka vaikuttaa kausaalisuuden (eli vaikuttavan syyn ja sen seurauksen) alueen ulkopuolelta maailman tapahtumiin. Tämäkin on ristiriitaista, koska vaikuttaminen on kausaalinen suhde.

Uskontotiede lähtee yliluonnollisen, supranormaalin, määritelmässä liikkeelle siitä, mitä homo religiosus (uskova ihminen) "tietää", kokee tai tuntee yliluonnolliseksi sen paremmin pohtimatta vaikuttamista ja luonnonlakeja.

Yliluonnollisen määrittelyssä voidaan käyttää myös paranormaalin käsitettä. Ilmiö on paranormaali, jos ja vain jos se täyttää seuraavat ehdot: 1) se on selittämätön vallitsevan tieteen valossa, 2) sitä ei voida selittää tekemättä tieteeseen suuria muutoksia, ja 3) se kumoaa arkiajattelun oletukset siitä, mitä siihen liittyville olioille voi tapahtua. Jos siihen liittyy vielä jonkinlaisia tietoisuuden tai persoonallisuuden piirteitä, kutsutaan ilmiötä parapsykologiseksi.

Kriittinen tutkimus osoittaa, ettei ole näyttöä minkään paranormaalin tai parapsykologisen ilmiön olemassaolosta. On olemassa vain väitteitä, huonoja tutkimuksia, lukuisia huijauksia ja petkutuksia ja selkeä ristiriita hyvin perusteltujen tieteen teorioiden ja lakien kanssa. Tästä kertoo myös erinomainen kirja "Paholaisen asianajaja" (katso  kirjallisuusluettelo), jonka ovat kirjoittaneet asioihin perehtyneet skeptikot.

Toisin kuin paranormaaleja ilmiöitä koskevissa väitteissä, uskonnoissa kiistetään mahdollisuus tutkia uskon kohteena olevien yliluonnollisten olentojen olemassaoloa.

Uskontojen persoonallinen jumala, sellaisena kuin se esiintyy esim. kristinuskossa ja juutalaisuudessa, voidaan määritellä seuraavasti. Persoonallinen jumala on agentti (=henkilö), jolla ei ole ruumista (ja joka on puhdasta "henkeä"), joka on ikuinen, täydellisen vapaa, kaikkivoipa ja -tietävä, täydellisen hyvä ja kaikkien olioiden luoja.

Jumalpuhe on yleensä ontologisesti merkityksellistä eli kyse ei ole mistään vertauskuvallisesta puheesta, vaan tällaisen jumaluuden väitetään todella olevan olemassa ja vaikuttavan maailmaan.

Uskonnollisiin, mystisiin ja näennäistieteellisiin oppirakennelmiin kuuluvat uskomista ilmaisevat uskonlauseet ovatkin palautettavissa olemassaoloväitteiksi. Lause "uskon jumalan olemassaoloon" tarkoittaa samaa kuin lause "väitän, että on totta, että on olemassa jumala tiettyine (lueteltuine) ominaisuuksineen". Uskominen on siis totena pitämistä, koska uskomista osoittavat lauseet ovat yhtäpitäviä niiden lauseiden kanssa, jotka väittävät uskottuja asioita ilmaisevia lauseita todeksi. Uskonlauseiden totuus tai epätotuus on siis riippuvainen uskotun asian olemassaolosta tai olemattomuudesta. Kyse on siis kokemustieteellisistä teorioista, jotka olisi todistettava samalla tavalla kuin tieteessä yleensä väitteet todistetaan.

Olion voidaan sanoa olevan reaalisesti olemassa eli reaalinen, jos ja vain jos se esiintyy kausaalisissa vaikutussuhteissa (syy-seuraussuhteissa) tai voi esiintyä tällaisissa vaikutussuhteisissa. Tällöin tämä esiintyminen voitaisiin empiirisesti todentaa havainnoin. Uskovaisten tulisi esittää jumaluutensa reaalimaailmaan vaikuttamisen mekanismit yksityiskohtaisesti testattavalla tavalla. Samoin kuin okkultistien esim. "vainajahenkien" vaikuttamismekanismit.

On selvää, ettei mitään tällaista näyttöä ole esitetty jumaluuksista, paholaisista, hengistä yms.

Uskonnot kiistävät tällaisen näyttövelvollisuuden ja vetoavat jumaluuden kaikkivoipaisuuteen ja -tietävyyteen, sekä täydelliseen vapauteen. Kuitenkin nämäkin ovat osa todistettavaa väitettä ja merkityksetöntä puhetta ilman näyttöä.

Arviointiperusteet, joiden nojalla ratkaistaan, mitä maailmassa on, täytyy tuoda julki ja nämä perusteet täytyy kyetä oikeuttamaan, jotta niitä voitaisiin käyttää ontologisissa eli olemassaoloa koskevissa asioissa.

On ilmeistä, että uskonnollisiin teksteihin tai jumalalliseen ilmoitukseen luottamisessa jumalan olemassaoloa todistettaessa joudutaan kehäpäätelmään (esim. "on uskottava jumalan olevan olemassa, koska pyhä Raamattu niin opettaa" ja "on luotettava pyhään Raamattuun, koska se on peräisin jumalasta").

Yksityishenkilöiden subjektiiviset kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti testattavia, joten ne eivät kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Olkoonpa nämä kokemukset yksilölle kuinka merkittäviä tahansa.

Pelkkä uskominen, tahtominen ja toivominen ei tee uskotusta, tahdotusta ja toivotusta asiasta totta.

Maailma on täynnä keskenään ristiriitaisia uskomuksia, jotka kaikki eivät voi olla tosia. Erilaiset tieteelliset, uskonnolliset, okkulttiset ja metafyysiset uskomukset eivät yksinkertaisesti ole yhdistettävissä osaksi yhtä totuudellista maailmankuvaa.

Jotta totuus voitaisiin erottaa erheestä, tarvitaan joku totuuden kriteeri eli tunnusmerkki, joka tekee uskomuksesta, jollei varmasti, niin ainakin todennäköisesti toden. Tieteellä on menetelmänsä selvittää, mitkä väitteet ovat tiedollisesti hyväksyttäviä. Nämä menetelmät tarjoavat pelkkää sattumanvaraista arvausta paremman keinon päästä totuutta lähemmäksi. Uskontoisella uskolla, okkulttisilla ja mystisillä opeilla ja monilla näennäistieteillä ei ole tarjota tällaisia kriteerejä.

Perinteiset todistukset jumalan olemassaolosta perustuvat tietämättömyyteen tai ne ovat filosofisesti kestämättömiä. Itsepäisesti omaksutut auktoriteetit, subjektiiviset kokemukset ja elämykset, sisäinen oivallus, jumalalliseksi koettu ilmestys ja toiveajattelu eivät kelpaa totuuden kriteereiksi. Niillä voitaisiin perustella mitä tahansa. Ne eivät täytä kriittisyyden, julkisuuden ja testattavuuden ehtoja. Näitä samoja "perusteluja" käyttävät kaikki uskonnot, okkulttiset ja mystiset opit ja uskonnonkaltaiset suuntaukset.

Näin tiukasti vapaa-ajattelijat pitävät kiinni tieteellisestä tutkimuksesta ja tieteellisen näytön vaatimuksesta. Jos teoria (tai kokoelma väitteitä, tai oppi) olettaa jonkin olion tai ominaisuuden reaalisen olemassaolon, ja jos tätä olettamusta ei voida periaatteessakaan testata, on järkevää hylätä tämä oletus.

Ei ole järkevää eikä perusteltua pitää totena, että mikään persoonallinen jumaluus olisi olemassa. Jumalapuhe on erittäin epämääräistä. Kristinuskon olettaman, ominaisuuksiltaan tarkasti määritellyn jumaluuden olemattomuus voidaan lisäksi todistaa (kts. Väinö Voipio: Pelotuksen uskonto, 1969 s.123- 130), vaikka todistamistaakka onkin aina olemassaoloväitteen esittäjällä.

Ei ole järkevää, eikä perusteltua olettaa, että olisi olemassa jotakin yliluonnollista. Koko yliluonnollisen käsite on hyvin epämääräinen.