![\"sorvaniemi\"](\"http:\/\/vapaa-ajattelijat.fi\/helsinki\/wp-content\/uploads\/sites\/5\/2015\/06\/sorvaniemi.jpg\")
<\/a>\n<\/p>\n\n\tElämäni ensimmäisen uskonnollisen hämmennyksen koin pienellä pohjoissatakuntalaisella 30 oppilaan ala-asteella. Opettajakseni osui varsin hurmoshenkinen naisihminen. Ennen tätä olin jo osallistunut seurakunnan toimintaan, jonkinlaiseen pyhäkouluun, sillä pienessä kunnassa kaikki lapsille suunnattu toiminta oli seurakuntien järjestämää. Kuuntelin tarinoita Daavidista, enkeleistä ja muista kristillisen mytologian hahmoista, mutta jollain tapaa luulin, että ne ovat lapsille suunnattuja. Kun opettajani päästeli joka aamu virsiä natisevalla urkuharmonilla ymmärsin, että aikuisetkin uskovat näihin tarinoihin. Se oli hämmentävä kokemus.\n<\/p>\n
\n\tUskonnottomaksi olen osallistunut rukousrituaaliin melko usein, nopeasti laskettuna yksin ala-asteella noin 3400 kertaa. Meillä oli joka päivä uskonnollinen aamunavaus ja Jeesusta kiitettiin ruuasta ennen ja jälkeen ruokailun. Kolme rukousta päivässä, 190 koulupäivänä kuuden vuoden ajan. Ei se minua traumatisoinut, vaikka varsinkin hieman vanhemmalla ikää sen koin epämiellyttävänä. Usein kuulee kristityn suusta, että ketä haittaa uskonnollinen rituaali – pikkujuttu. Neuvoisin tämänkaltaisen lauseen esittäjää osallistumaan vaikkapa islamistiseen rukoukseen vaikka noin 2000 kertaa, palataan sitten asiaan.\n<\/p>\n
\n\tNykyään uskonnollisia rituaaleja kouluissa onneksi harrastetaan vähemmän, mutta ne kuitenkin ovat vielä osa koululaisen arkea. Tämä näkyy joskus ikävällä tavalla. Kun suurin osa ekaluokkalaisista lähtee kouluaikana seurakunnan järjestämään tilaisuuteen, niin meidän ekaluokkalainen siirretään eskariryhmään. Tämä ei ole yhdenvertaisuuden mukaista toimintaa vaan pikemminkin rangaistus. Uskonnonharjoittamiselle on olemassa oma paikkansa ja aikansa. Paikka on kirkko ja aika on kouluajan ulkopuolella.\n<\/p>\n
\n\tUskonnollisina arkipyhinä uskonnoton törmää piruiluun. Pidän piruilusta, mutta sen pitäisi olla edes jollain tapaa älyllistä, jotta sitä voisi arvostaa. ”Ateistien pitäisi olla töissä kristillisinä arkipyhinä” -heitto ei ole älykästä piruilua vaan lähinnä löyhää ilkeilyä . Minut vapaalle pakottaa kristillinen perinne, se sulkee työpaikkani oven: kyse ei ole omasta valinnasta. Samaa löyhyyttä kuulee jouluisin, kun joku kysyy miksi meillä vietetään joulua, vaikka olemme uskonnottomia. Sitä vietetään siksi, että se on perheemme juhla ja häpeilemättä annamme lahjoja toisillemme, syömme itsemme ähkyyn ja nautimme toistemme seurasta. Emme tarvitse uskonnollista mytologiaa juhlamielen nostamiseksi – osaamme nauttia siitä muutenkin.\n<\/p>\n
\n\tKirkko instituutiona on pelottava. Jos olisin kristitty, niin tuskin kuuluisin kirkkoon. Minun olisi omantunnon syistä johtuen mahdoton kuulua yhteisöön, jonka mielestä homoille eivät kuulu samat oikeudet kuin heteroille. Kirkko ei ole vähemmistön ystävä; vähemmistön ääni ei kantaudu sakastiin asti. Kirkko sentään vihdoin sanoi kantansa ja kertoi, että ei kannata nykyisen avioliittolain muuttamista. Tämä on jännää, sillä kun Päivi Räsänen sanoi saman, niin piispa liperit viuhuen riensi paikalle kertomaan, että tämä ei ole kirkon kanta. Jostain syystä kanta muuttui.\n<\/p>\n
\n\tJokin aika sitten minua kutsuttiin fundamentalistiuskonnottomaksi. Se oli hieman hämmentävää, sillä kuten aiemmin kerroin, minusta kaikkien maailmankatsomusten tulisi olla samanarvoisia. Tasavertaisuuden ajaminen kuitenkin jostain syystä tekee minusta fundamentalistin. Olkoon niin, sillä uskonnoton fundamentalisti ei lennä lentokoneella päin pilvenpiirtäjää tai räjäytä itseään koulubussissa, vaan kirjoittaa ehkä kolumnin ja juo muutaman oluen. Olen siis melko harmiton fundamentalisti, eikä kirkko saa minusta vihollista, vaikka sellaisia se tuntuu etsivän ja tarvitsevan jäsenkatonsa syypääksi.\n<\/p>\n