Olin keskiviikkona 3.2.2015 Tampereen Vapriikissa seuraamassa uskontojen ja katsomusten yhteisymmärryksen teemaviikkoon liittyvää paneelikeskustelua aiheesta ”uskonnon opetus kouluissa ja yhteisöissä”. Paneelin osallistujat olivat Tampereelta roomalais-katolisesta kirkosta, evankelis-luterilaisesta kirkosta, Bahá’í -yhteisöstä, ortodoksisesta seurakunnasta, islamilaisesta yhdyskunnasta ja vapaa-ajattelijoista.

 

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, mitä panelistit kertoivat mutta tilaisuudessa eniten äänessä oli yleisö, joka pikemminkin julisti omia näkemyksiään eikä varsinaisesti esittänyt kysymyksiä. Voi olla, että joku läsnäolijoista tulkitsee asian toisin mutta minulle ei oikein muodostunut tämän tilaisuuden perusteella sellaista kuvaa, että uskonnot ja katsomukset edes yrittäisivät ymmärtää toisiaan. 

 

Teemaviikon aiheeseen liittyen ihmettelen sitä, missä oli se pyrkimys ymmärtää toisen uskontoa tai katsomusta. Jos pyritään ymmärrykseen niin lähtökohtana pitäisi olla se, että minä pyrin ymmärtämään sinua tai että me ymmärrämme toisiamme. Varsinkin yleisön näkemys näytti olevan se, että teidän on nyt ymmärrettävä minua, koska tämä asia on minulle todella tärkeä! Eikä sinun jutut minua paljoa kiinnosta! HUUTOMERKKI! 

 

Oikeasti: kuinka monta pelkistettyä ilman arvoilla marinoimatonta oikeaa kysymystä tilaisuudessa esitettiin? Ei montaa. Katsomuksesta tai uskonnosta riippumatta. 

 

Mitä meille sitten varsinaisesti uskonnon opetuksesta selvisi? Se, että kaikkien katsomusryhmien opetus on huonosti järjestettyä, sitä on liian vähän, kaikilla on resurssipulaa, opettajapulaa, huonoja oppikirjoja… Veikkaan, että jos salin edessä olisi ollut matematiikan, äidinkielen, fysiikan, kotitalousopin jne. opettajia niin tämä valitusvirsi olisi varmasti ollut aivan sama. 

 

Vielä löytyy korista tilaa eväille toisen ymmärtämiseen.