Koronaa karussa elämänkatsomuksia oppimassa (huhtikuu 2020)
makimik / 29.4.2020
Nyt koronaviruksen tuotua lapset koulusta etäopetukseen olen tullut vähän aiempaa lähemmin seuranneeksi, mitä koulutyöhön oikeastaan sisältyy. Vapaa-ajattelijanäkökulmasta kiinnostaa tietysti erityisesti elämänkatsomustiedon sisältö ja sen vertaaminen uskonnontunteihin. Yleisesti ottaen uskonnonopetuksen teemoja katsellessa tuee vähän absurdi olo. Siellä näytetään aivan tosissaan opetettavan, että Mooses mm. halkaisi meren kahtia päästäkseen pakenemaan vihollisiaan merenpohjaa pitkin. Tietenkin minun on ulkopuolelta […]

Nyt koronaviruksen tuotua lapset koulusta etäopetukseen olen tullut vähän aiempaa lähemmin seuranneeksi, mitä koulutyöhön oikeastaan sisältyy.

Vapaa-ajattelijanäkökulmasta kiinnostaa tietysti erityisesti elämänkatsomustiedon sisältö ja sen vertaaminen uskonnontunteihin.

Yleisesti ottaen uskonnonopetuksen teemoja katsellessa tuee vähän absurdi olo. Siellä näytetään aivan tosissaan opetettavan, että Mooses mm. halkaisi meren kahtia päästäkseen pakenemaan vihollisiaan merenpohjaa pitkin. Tietenkin minun on ulkopuolelta asiaa tarkastelemalla mahdotonta päästä selville siitä, täsmentävätkö opettajat tarpeen mukaan sitä, että tuollaiset ovat pohjimmiltaan kuitenkin vain tarinaperinnettä, eivät tapahtuneita tosiasioita. Tokihan lapsetkin osaavat aivan luonnostaan tehdä eroja kertomusten eri tasojen välille, kyllä he tietävät, että jotkut tarinat ovat aivan keksittyä fiktiota ja toisaalla taas kuvataan maailman todellisuutta, mutta vähän hämäräksi jää, pyritäänkö uskonnon opetuksessa oikeastaan tukemaan ymmärryksen kehittymistä siitä, milloin tarina on pelkkä tarina ja milloin se kuvaa tosiasioita.

Ylipäätään on vaikeaa ymmärtää, mitä ihmeen relevanssia nykysuomalaisen koululaisen kannalta on lukea tarinoita muinaisen juutalaiskansan vaiheista, orjuudesta Egyptissä ja kymmenen käskyä sisältäneitten laintaulujen vastaanottamisesta, yms. Asiaa parhaalla tahdolla ymmärtämään yrittämällä voisi ajatella, että nuo tarinat kuvastaisivat jotain oleellista ihmisen pysyvästä luonteesta ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta, mm. siitä, miten yhteisöt joskus orjuuttavat toisiaan. Kuitenkin on mahdotonta ymmärtää, miksi juuri tietyn kansan vaiheista vuosituhansien takaa tarinoita toistamalla jotain ymmärrettäisiin paremmin kuin kertomalla vastaavaa asiaa meille läheisempien tapahtumien kautta. Kyllähän ihmisryhmien orjuuttamista on tapahtunut paljon juutalaisten Egyptin aikaa myöhemminkin, osana tapahtumaketjuja, joilla on suoria konkreettisia vaikutuksia nykyiseen yhteiskuntaan ja nykymaailman tapahtumiin.

Suomalaisiakin on viety laajassa mitassa orjiksi ainakin 1700-luvulla, ja orjuuden kaltaisiin oloihin, joita yleensä orjuuden sijasta sanotaan pakkotyöleireiksi tai gulageiksi, 1900-luvullakin. Niistä voisi koululaisille kertoa asioita, joilla olisi nykysuomalaisille selvästi enemmän relevanssia ja todellisuuspohjaa kuin juutalaisten vaiheilla tuhansien vuosien takaisessa Egyptissä. Ei välttämättä alaluokilla tarvitsisi orjuudesta lähteä puhumaan ollenkaan, mutta en muista, että omina kouluaikoinani olisi noita yllä mainittuja paljoa käsitelty myöhemminkään.

Onko sitten ET:n opetuksessa paljon paremmin? Parhaimmillaan kyllä onkin, ET:n oppimateriaali tarjoaa koululaisille usein todellista miettimisen aihetta ja eri näkökulmien puntarointia. Siinä mielessä oma havaintoni vahvistaa kyllä sen, mitä olen ET-opettajiltakin kuullut: uskonto työntää oppilaitten päähän asioita valmiista muotista, ET saa heidät ajattelemaan itse ja puntaroimaan eri näkökulmia.

Mutta niin hyvin asia ei aina ole. Olen kyllä huomannut, että välillä ET:n materiaali on kuitenkin kovin laiskasti toteutettu.

Ehkä pohjanoteeraus oli pääsiäisviikolla, kun ET:n tunnin koko tehtävä oli kolmen rivin kysymys:

”Nyt on pääsiäisen aika. Suomessa lasten pääsiäiseen kuuluvat mm. virpominen ja suklaamunat. Miten sinun perheessäsi vietetään pääsiäistä? Tai juhlistetaanko teillä jotenkin kevättä? Piirrä ja kirjoita vihkoosi omasta pääsiäisen tai kevään vietosta.”

Tuossa oli kyllä kaikenlainen analyyttisyys unohtunut. Ei mitään pohdiskelua siitä, miksi pääsiäistä vietetään, miten eri yhteisöissä vietetään pääsiäistä tai voiko joku olla kokonaan viettämättä pääsiäistä.

Meillä kun ei pääsiäistä mitenkään vietetä, kysymykseen on aika vähän vastattavaa. Ei meillä edes ole mitään käytännössä muodostunutta vakiotapaa viettää pääsiäistä, vaan kun itse muistelen, miten olemme perheemme olemassaolon aikana viettäneet pääsiäisen, se on eri vuosina mennyt hyvin eri tavoilla: Joskus on oltu Saksassa esperantofestivaalissa, joskus Norjassa tapaamassa siellä asuvia tuttuja, joskus vanhempieni luona, jossa on joskus tehty polttopuita, joskus muuten vain oltu käymässä, joskus on oltu Virossa kylpylälomalla. Viime vuonna oli käynti Helsingissä tapaamassa ystäviä, tosin minä jäin siltä matkalta vatsataudin takia pois, vaimo ja lapset sinne matkustivat. Kirjoita tuossa nyt sitten, miten meillä vietetään pääsiäistä, kun sitä vietetään aina eri tavalla ja ei millään erityisellä pääsiäisenviettotavalla.

Ei poikani siihen sitten juuri muuta kirjoittanutkaan kuin että meillä ei vietetä pääsiäistä millään erityisellä tavalla.

Jos sitten vastaamisen aiheeksi ottaisi sen vaihtoehdon, että millä tavalla meillä vietetään kevättä, niin siinä on mielestäni pieni koululainen aika eksyksissä niin laajan aiheen kuin kevät kanssa. Kevät on kolmen kuukauden ajanjakso, joka sisältää monia eri asioita. Minä hyvänä ja kokeneena kirjoittajana heittäisin kyllä helposti juttua aiheesta miten vietän kevättä ja nostaisin siitä esiin oleellisimmat näkökohdat, mutta kyllä kai pieni koululainen tarvitsisi niin laajaan asiakokonaisuuteen vähän jotain jäsenneltyä pohjaa siihen, mitä voisi olla keskeistä kevään viettämisessä, muuten siitä ei synny mitään järjellistä.

Saman päivän uskonnon oppimateriaalissa olikin ET:tä paremmin onnistuttu analysoimaan sitä, mitä pääsiäinen pohjimmiltaan tarkoittaa ja mitä pääsiäinen on eri uskonnoissa. Pääpaino toki uskonnossa (ev.lut.) oli vanhojen tuttujen kristillisten pääsiäistarinoitten toistaminen, eli sinänsä tarpeettomien tarinoitten, jotka ovat tärkeitä vain siksi, että on määrätty, että niitten on oltava tärkeitä.

Kaikkiaan tuntuu vahvasti siltä kuin uskonnonopetuksen tarkoitus olisi vain sitoa koululaisten aikaa ja ajatuskapasiteettia sinänsä tarpeettomien asioitten päähänpänttäämiseen. ET jättää päähänpänttäämisen vähemmälle ja laittaa oppilaat ajattelemaan itse, uskonnon kai on tarkoituskin keskittyä laittamaan oppilaat pänttäämään asioita, että he eivät rupeaisi ajattelemaan itse.

Merkillistä on, että suurin osa oppilaista kuitenkin edelleen on uskonnonopetuksessa. Elämänkatsomustiedon opetusryhmät kyllä toimivat, ja jos ei opetuksen sisältö aina ole ihan optimaalisesti toteutettua, niin kyllä se kohtuullisen hyvin on kuitenkin.

Mikko Mäkitalo, 29.4.2020

[fbcomments]