Luterilaisen kirkon seurakunnissa tarjotaan apua ja turvaa sellaisille turvapaikanhakijoille, joille viranomaiset eivät ole myöntäneet turvapaikkaa ja oleskelulupaa Suomessa. Näitä seurakunnissa jopa piilotellaan ja siten estetään viranomaisia toteuttamasta heidän palauttamistaan lähtömaahan.
Ei siinä mitään, että viranomaisten päätöksiä kyseenalaistetaan. Oleellinen osa toimivaa kansalaisyhteiskuntaa on, että viranomaisten päätökset voidaan kyseenalaistaa ja että viranomaisten toimintaa voidaan jopa tarkoituksellisesti estää. Sitä sanotaan myös kansalaistottelemattomuudeksi, jolla on kiistämätön paikkansa kansalaisyhteiskunnan toiminnassa.
Vähintään erikoista kuitenkin on, että viranomaisten toimintaa haittaavat seurakuntien työntekijät. Hehän kuitenkin asemansa perusteella itsekin ovat julkisvallan edustajia. Viranomaisia kirkon työntekijät eivät ole, mutta eräänlaisessa puolivirallisessa asemassa kyllä, sillä julkisoikeudellinen asema luterilaiselle kirkolle on edelleen Suomen laissa määritelty.
Kirkko ylläpitää hiukan erikoisesti kaksinaamaista julkisuuskuvaa. Imagopuheissa korostetaan sitä, että Suomessa ei ole valtionkirkkoa, vaan ”kansankirkko”. Joskus argumentoidaan, että enää ei ole valtiokirkkoa, koska se purettiin, puhujan omasta preferenssistä riippuen, esim. vuonna 1994 voimaan tulleen uuden kirkkolain myötä tai 90-luvun lopulla, jolloin mm. tuomiokapitulit siirrettiin suoraan valtion varoista rahoitetuista laitoksista kirkon sisäiseksi organisaatioksi ja piispojen nimitys siirrettiin tasavallan presidentiltä kirkon omiksi päätöksiksi. Asiallisesti ottaen Suomessa on valtionkirkko vähintään niin kauan kuin Suomen laissa suoraan määritellään luterilaisen kirkon (ja toisena valtionkirkkona ortodoksikirkon) asema ja kuin ne saavat pääosan rahoituksestaan valtion hoitaman verotuksen kautta.
Lainmuutoksissa kirkon valtiollista asemaa on pienin askelin vähitellen purettu, mutta samalla kun kirkko kulissientakaisessa lobbauksessa pitää vängällä kiinni vielä jäljellä olevista valtiollisen aseman tuomista rahavirroista ja institutionaalisen asemansa vakaudesta, se pyrkii julkisuuskuvassaan kaikin voimin asettumaan pienen ihmisen puolelle, auttajaksi viranomaisvaltaa ja byrokratiaa vastaan.
En kiistä sitä, että seurakunnissa tehdään myös aivan aitoa ja tarpeellistakin auttamistyötä, enkä sitä, että niissä tehdään myös vapaaehtoistyötä, josta monet ihmiset saavat jotain sellaista, mitä tarvitsevat. Tuleeko tämä vapaaehtoistyö sitten seurakunnan katon alla tehdyksi oleellisesti paremmin kuin mitä tehtäisiin puhtaasti vapaaehtoistyöhön perustuvien organisaatioitten voimin, sitä voi kysellä ja spekuloida. Seurakuntien työntekijöitten toiminta turvapaikanhakijoitten piilottelussa on kuitenkin räikeä osoitus kaksinaamaisesta julkisuuspelistä, jossa puolivirallisessa asemassaan yhteiskunnalta palkkaa saava työntekijä asettuu varsinaisen viranomaisen päätöksiä vastaan ja pyrkii saamaan tilanteesta maksimaalisen imagohyödyn asettuessaan pienen ihmisen tukijaksi viranomaista vastaan.
Liian räikeäähän tämä tietysti on voidakseen aivan tällaisena kauaa jatkua. Eivät kirkon johtajat niin tyhmiä ole, että antaisivat oman organisaation työntekijöitten avoimesti laukoa julkisuuteen toteamuksia siitä, että he pyrkivät toimimaan viranomaisten päätösten toteuttamista estävästi, tämä on liian räikeässä ristiriidassa kirkon julkisoikeudellisen aseman kanssa. Pian tulee kurinpalautus (ehkä on jo tullutkin, ei sitä julkisesti tiedoteta), jossa seurakuntien työntekijät komennetaan esittämään julkisuuteen nöyrää linjaa, ”Emmehän me tietenkään viranomaisten päätöksiä vastusta, vain aivan akuuttiin hätään tarjoamme pientä apua”.
Toiminta sinänsä voi jatkua täysin ennallaan. Kyllä pienen ihmisen auttajaksi viranomaisvaltaa vastaan asemoituminen on kirkolle imagohyöty, kunhan sitä ei mennä liian avoimesti eksplikoimaan julkisuuteen.
Mikko Mäkitalo, 28.9.2017