Vapaa Ajattelija
jumalaton kulttuurilehti
Vapaa Ajattelijan sisällysluetteloon |
Vapaa-ajattelijain liiton sivustoon
Nietzsche ja tarve uskoa
Kuinka paljon uskoa ihminen tarvitsee menestyäkseen, kuinka paljon
"lujaa", jota hän tahdo järkytettävän, koska hän pitää siitä kiinni - se
on hänen voimansa (tai, selvemmin sanoen, hänen heikkoutensa)
astemittari. Kristinuskoa tarvitsevat, kuten minusta näyttää, vanhassa
Euroopassa vielä useimmat; siitä syystä siihen yhä vielä luotetaankin.
Sellainen näet on ihminen: vaikka hänelle olisi todistettu tuhatkertaa,
että jokin uskonlause on pätemätön, hän pitäisi sitä yhä uudestaan
totena, sikäli kuin hän sitä tarvitsisi, - sen kuuluisan "voiman
todistuksen" mukaan, josta Raamattu puhuu. Metafysiikka tarvitsevat
vielä muutamat; mutta myös se hillitön varmuuden kaipuu, joka nykyisin
purkautuu syvissä riveissä tieteellis-positiivisessa muodossa, halu
tahtoa välttämättä jotakin varmaa (kun taas tämän kaipuun kiihkeys
aiheuttaa sen, että varmuuden perusteluun suhtaudutaan kevyemmin ja
huolettomammin): sekin on vielä tuen ja turvan kaipuuta; sanalla sanoen
se heikkouden vaisto, jota uskonnot, metafysiikan, kaikenlaiset
vakaumukset eivät tosin luo, mutta säilyttävät. Kaikista näistä
positivistisista järjestelmistä uhoaa todella pessimistinen
synkistyminen, jonkinlainen väsymys, fatalismi, pettymys, uuden
pettymyksen pelko - tai ilmaistu kiukku, huonotuulisuus, närkästys,
anarkismi ja mitä kaikkia heikkoudentunteen oireita tai naamioitumia
onkaan olemassa. Vielä se kiihkeyskin, jota älykkäimmät aikalaisemme
osoittavat häipyessään vaivaisiin loukkoihin ja ahtauksiin, esimerkiksi
kiihkoisänmaallisuuteen (niin nimitän sitä, mitä Ranskassa sanotaan
chauvinismiksi, Saksassa "saksalaisuudeksi") tai sellaisiin esteettisiin
nurkkatunnuksiin kuin Pariisin "Naturalisme" (se vetää esille ja
paljastaa luonnosta vain sen osan joka inhottaa ja ihmetyttää samalla
kertaa - tätä osaa mainitaan nykyisin mielellään nimellä la vérité vraie)
tai pietarilaismalliseen nihilismiin (toisin sanoen epäusko-uskoon,
jonka puolesta voidaan kärsiä marttyyrikuolema), osoittaa aina lähinnä
uskon tuen, turvan, selkänojan tarvetta... usko on aina halutuin,
kipeimmin tarpeen siinä, missä puuttuu tahtoa: sillä tahto on, käskyn
affektina (= tunnetila, tunnekuohu) suvereenisuuden ja voiman ratkaiseva
tunnusmerkki.
Tämä merkitsee: mitä vähemmän joku osaa käskeä, sitä kipeämmin hän
kaipaa toista, joka käskee tai käskee ankarasti, jumalaa, ruhtinasta,
säätyä, lääkäriä, rippi-isää, dogmia, puolue-omatuntoa. Tästä voitaisiin
kenties päätellä, että molempien maailmanuskontojen, buddhalaisuuden ja
kristinuskon syntymisen ja varsinkin niiden äkillisen leviämisen syynä
on voinut olla suunnaton tahdon sairastuminen. Ja niin todella on
ollutkin laita: nämä molemmat uskonnot löysivät tullessaan tahdon
sairastumisen mielettömyyteen saakka kasvattaman, epätoivoisen kaipuun,
jonka kohteena oli "sinun pitää", molemmat uskonnot olivat fanatismin
opettajia tahdon herpaantumisen aikoina ja tarjosivat siten
lukemattomille tukea, uuden tahtomisen mahdollisuuden, uuden tahtomisen
nautinnon.
Fanaattisuus näet on ainoa "tahdonvoima", johon heikot ja
epävarmatkin voidaan kasvattaa, eräänlaisena koko aistillis-älyllisen
järjestelmän hypnotisoitumisena nyt vallitsevan yhden ainoan näkö- ja
tuntokohdan ylen runsaan ruokinnan hyväksi - kristitty sanoo sitä
uskokseen. Missä ihminen tulee siihen perusvakaumukseen, että hänen
täytyy olla käskettävänä, siinä hänestä tulee "uskovainen"; toisaalta
voitaisiin ajatella itsemääräämisen ilo ja voima, tahdon vapaus, jonka
vallitessa ihmisen henki hylkää kaiken uskon, kaiken varmuuden kaipuun,
koska se on harjaantunut pysyttelemään ohuiden nuorain ja
mahdollisuuksien varassa ja tanssimaan vielä kuilujenkin partailla.
Sellainen henki olisi vapaa henki par exellence.
Mauri Kiuru |