Tieteellinen maailmankäsitys ja kuoleman ongelma

Ymmärrän tieteellisellä maailmankäsityksellä sellaista käsitystä maailman (todellisuuden) yleisistä ja erityisistä piirteistä, joka on saavutettu tieteellisen ajattelun avulla. Tieteellinen ajattelu on erotettava tieteellisestä maailmankatsomuksesta, johon sisältyy myös maailmaa ja elämää koskevia arvokannanottoja. Tieteellinen ajattelu väljästi ymmärrettynä sisältää myös maailman yleisiä piirteitä koskevia käsityksiä, esim. filosofisia ajatuksia. Puolustamani tieteellisen maailmankäsityksen keskeinen sisältö voidaan ilmaista scientia mensura-teesin avulla: maailman kuvaamisessa ovat olemassaolon kriteerejä maailmaa parhaiten selittävät tieteelliset teoriat. On syytä huomauttaa, että myös parhaiten selittävät teoriat sisältävät usein idealisoivia oletuksia kohdealueestaan. Toiseksi on otettava lukuun, ettei mikään yksittäinen äärellinen teoria voi kuvata kohdealueensa kaikkia piirteitä. Scientia mensura -teesin filosofisena perusteluna on seuraavanlainen totuuden käsitys: totuus on välttämättä sidoksissa johonkin näkökulmaan ja taustatietoon. Totuutta ilmentävät tiedollisesti parhaat eli selitysvoimaisimmat teoriat. Informatiivisin tosi teoria sanoo mitä on olemassa.

Voimme luonnehtia scientia mensura -teesin sisältöä myös seuraavalla tavalla: siinä määrin kuin on perusteltua pitää totena jotakin tieteellistä teoriaa on perusteltua pitää tuon teorian edellyttämiä olioita (väljästi ymmärrettynä: objekti, tapahtuma, prosessi. toim.huom.) olemassaolevina. Olemassaololla tarkoitetaan reaalista olemassaoloa kausaalisen vaikuttamisen mielessä: olio on reaalinen (reaalisesti olemassa), jos ja vain jos se esiintyy kausaalisissa vaikutussuhteissa tai voi osallistua tällaisiin vaikutussuhteisiin (kausaliteetti = vaikuttavan syyn ja sen aikaansaaman seurauksen välinen suhde. toim.huom.). Vaikka aineen käsite on problemaattinen, myös aineellisen olion käsite voidaan analysoida samalla tavalla. Tällöin materialismin perusteesiksi tulee, että olio on reaalinen jos ja vain jos se on materiaalinen.

Scientia mensura -teesi puhuu parhaiten selittävistä tieteellisistä teorioista eikä tällä hetkellä hyväksytyistä teorioista. Siis sitä ei voi osoittaa paikkansa pitämättömäksi viittaamalla nykyisin hyväksyttyjen teorioiden epätotuuteen. Scientia mensura -teesissä ei väitetä, että parhaiten selitettävät teoriat saavutettaisiin ihmiskunnan historian aikana. Teesissä ei liioin väitetä, että parhaiten selitettävät teoriat olisivat ylipäätänsä ihmisten saavutettavissa (jonkinlaisen ennalta taatun menetelmän avulla). Teesi on ymmärrettävä niin, että uusien käsitejärjestelmien sekä uusien mullistavien ideoiden ja teorioiden keksiminen on periaatteessa mahdollista aina. Scientia mensura -teesi sisältää siis luovuuden ja henkisen kasvun ajatuksen.

Usein ajatellaan, että inhimillisen tiedon täytyy rakentua joillekin vankkumattomille yleisille periaatteille ollakseen hyväksyttävää (luotettavaa tai jopa peruuttamattoman varmaa). Niinpä Kant väitti, että ihmisen kokemustieto on mahdollista vain jos on olemassa kokemusta edeltäviä, apriorisia yleisiä totuuksia. Näitä loogisesti välttämättömiä periaatteita hän kutsui transsendentaalisiksi periaatteiksi (transsendentti = mahdollisen kokemuksen ulkopuolella oleva. toim.huom.).

Teokseni Tiede, toiminta ja todellisuus eräs ydinväite on kuitenkin, että minkään tiedon ja ajattelun - filosofisen, tieteellisen sen enempää kuin arkiajattelunkaan - ei tule sisältää kiinteitä ja muuttumattomia ennakko-oletuksia tällaisessa (tiukasti ymmärretyssä) kantilaisessa mielessä. Taustatieto ja -oletukset ovat toki keskeisiä - kaikki tietäminen edellyttää niitä, mutta nämä taustaoletukset eivät ole kantilaisessa mielessä transsendentaalisia, vaan kontekstuaalisia (= asia- tai tilannekohtaisia) ja faktuaalisia (= todellisuutta tai tosiasioita koskevia. toim.huom.). Siten ei voida olettaa sellaisia apriorisesti etusijaisia (= kokemusta edeltäviä. toim.huom.), "valmiita" asioita kuten Maailma, Totuus, Arvo, Ihminen, Järki, Periaate, Jumala jne. (Ison alkukirjaimen käyttäminen tarkoittaa apriorista etusijaa jollekin tällaista asiaa koskevalle käsitykselle.)

Tieteellinen realismi tieteen omimpana filosofiana asettaa tieteellisen menetelmän peräti olemassaolon perustaksi - scientia mensura, "tiede on kaiken olevaisen mitta", sanoimme. Tämä perustuu siihen, että tieteen menetelmä on paras (luotettavin, pätevin, selittävin jne.) menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseen. Mutta eikö tämä merkitse tieteellisen menetelmän asettamista muuttumattoman transsendentaalisen periaatteen asemaan? Näin ei ole, sillä tieteellinen menetelmä ei ole missään muuttumattomassa mielessä meille annettu, vaan itseään arvioivan järjen toimintaan perustuva joustava asia. Tieteellisen menetelmän yksi keskeinen tunnusmerkki on juuri sen itsekorjaavuus. Tiede on edistyvää ja joustavaa siinä mielessä, että se korjaa paitsi omia tuloksiaan ("totuuksiaan") myös omaa menetelmäänsä. Tässä suhteessa tiede poikkeaa sellaisista itseään korjaamattomista opeista kuin magiasta, uskonnosta ja pseudotieteestä.

Tässä yhteydessä seuraavat kaksi huomautusta ovat paikallaan. Ensiksi tieteessä on tärkeää nimenomaan sen edistyvä luonne, eikä niinkään sen kunkinhetkinen sisältö. Toiseksi tiede ei sinänsä sano mitään perustavista arvoista eikä esimerkiksi teknologisista sovellutuksista. Näin ollen tiede sopii varsin hyvin yhteen "pehmeiden" arvojen kanssa ja tarjoaa parhaan välineen niiden toteuttamiseen tarvittavan tiedon hankintaan.

Mitä on olemassa?

Jos hyväksymme scientia mensura -teesin, hyväksymme samalla, että reaalisesti olemassa ovat täsmälleen parhaiten selittävien tieteellisten teorioiden edellyttämät oliot. Mitä nämä oliot tarkkaan ottaen ovat, emme voi tietää ennen kuin tunnemme parhaiten selittävät teoriat, joita emme ehkä koskaan edes saavuta.

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa tieteelliseen realismiin sisältyvästä todellisen ja näennäisen dialektiikasta. Kun tarkastelemme arkipäivän olioita kuten kiviä, puita, kissoja, pöytiä jne. voimme sanoa, että ne ovat arkipäivän näkökulmasta olemassa, mutta eivät todella olemassaolevia, jos ne eivät ole parhaiten selittävien teorioiden postuloimia (= olettamia. toim.huom.). Ne ovat tieteellisen realismin kannalta arvioiden vain näennäisesti (eli fenomenaalisesti) olemassaolevia. Yleisesti voidaan sanoa, että viitekehyksen tai teorian selitysvoima on reaalisuuden (so. olemassaolon) ratkaisijana. Siis esim. taiteen, kirjallisuuden tai uskonnon maailmasta luoma kuva - vaikka se muutoin voi olla kiintoisa - ei kelpaa samalla tavoin todellisuuden kriteeriksi kuin selitysvoimaiset tieteelliset teoriat.

Jos materian (aineen) käsite ymmärretään väljästi, niin materiaalista on täsmälleen se, minkä scientia mensura meille antaa. Materialismiin on kautta aikojen liittynyt eräitä vaikeuksia, jotka kytkeytyvät läheisesti mind-body -ongelmaan eli kysymykseen esim. ihmisen jaettavuudesta mieleen ja ruumiiseen. Ihmismielen on Platonin ja Aristoteleen ajoista lähtien uskottu omaavan runsaasti ei-materiaalisia ominaisuuksia. Näin on jopa ajateltu voitavan perustella käsitystä ihmismielestä itsenäisenä, ruumiista riippumattomana. Mind-body -ongelma on parin vuosituhannen aikana moneen kertaan muuttanut muotoaan, ja samalla materialismin kriteerit ovat vaihdelleet.

Puhtaasti psyykkisen substanssin (tilan, tapahtuman) käsitettä ei kuitenkaan ole koskaan kyetty luonnehtimaan selkeästi ja johdonmukaisesti. Erityisesti Gilbert Ryle ja Ludwig Wittgenstein ovat osoittaneet, että psyykkiset oliot on useissa tapauksissa muodostettu kategoriavirheen kautta. Jos ihminen on iloinen, jos hänen päätään särkee tai hän näkee jälkikuvia, emme voi päätellä, että on olemassa iloja, päänsärkyjä tai jälkikuvia reaaliolioina. Silloin näet siirtyisimme - lingvistisin (=kielitieteen. toim.huom.) termein puhuen - adjektiiveista ja verbeistä perusteettomasti substantiiveihin. On selvää, että tällaisesta ajattelusta syntyy melkoista käsitteellistä sekasotkua.

Mitä tulee omaan mind-body -näkemykseeni, olen taipuvainen hyväksymään tietynlaisen materialismin ainakin kehittelyn pohjaksi. Perusajatus on seuraava: ihminen on moniulotteinen materiaalinen, ympäristönsä kanssa monenlaisessa vuorovaikutuksessa oleva systeemi. Tätä aine-energia -systeemiä voidaan kuvata materiaalisin (ei-psykologisin) ja psykologisin määrein. Psykologiset määreet eivät ole palautettavissa materiaalisiin, mutta tästä ei seuraa minkään puhtaasti henkisen substanssin olemassaoloa. Voidaan otaksua, että tulevaisuudessa neurofysiologia sulautuu yhteen psykologian kanssa siten, että se sisältää psykologisten määreiden käsitteellisiä vastineita. Tällöin ihmisen "psyyke" paljastuu pohjimmiltaan aine-energia - systeemin korkeanasteisesti jäsentyneeksi toiminnaksi.

Mitä kuolemasta voi sanoa?

Mitä voimme sanoa kuolemasta tieteellisen maailmankäsityksen kannalta? Minkälaisia filosofisia ongelmia voimme katsoa ihmisyksilön kuoleman tai kuolevaisuuden aiheuttavan? Jos hyväksymme yllä esitetyn näkemyksen ihmisestä monimutkaisena ja korkeanasteisesti jäsentyneenä aine-energia -systeeminä, näyttäisi siltä, ettei ainakaan mitään vaikeita ontologisia (ontologia = oppi siitä mitä on olemassa. toim.huom.) ongelmia synny. On perusteltua ajatella, että (toiminnalliset) psyykkiset rakenteet hajoavat ihmisen kuollessa hänen ruumiinsa hajotessa. Erityisestikään ei ole syytä ajatella, että ihmisellä olisi mitään ruumiista poistuvaa (kuolematonta) sielua, astraaliruumista tms. Viimeaikaiset kuoleman fenomenologisia (= omiin elämyksiin perustuvia. toim.huom.) kokemuksia koskevat (mm. Kbler-Rossin ja Moodyn suorittamat) empiiriset, kliiniset tutkimukset tulkitaan joskus siten, että ne muka tukisivat näkemystä ihmisen kuolemattomasta sielusta. Tähän tulkintaan sisältyy vakavia käsitteellisiä ja filosofisia vaikeuksia. Lisäksi on osoitettu (Siegel), että mainitut kokemukset voidaan vakuuttavasti tulkita hallusinaatioiksi tai hallusinaation tapaisiksi kokemuksiksi.

Miksi sitten kuolema on ongelmallinen asia? Tyydyn vain toteamaan, että jo kuolemaan liittyvät psykologiset ja sosiaalipsykologiset ongelmat, kuten kuolemanpelko ja suru, riittävät tekemään siitä ongelmallisen. Näitäkin asioita voidaan tutkia filosofiselta kannalta samoin kuin esimerkiksi tietoisuuden lakkaamiseen liittyviä ongelmia. Tässä en kuitenkaan puutu niihin.

Korostaisin vain sitä keskeistä lähtökohtaa, että tieteellinen maailmankäsitys ei oleta mitään kuolematonta sielua tai kuolemanjälkeistä elämää, kuten tekee sen kanssa ristiriidassa oleva uskonnollinen maailmankatsomus. Kun uskonnollisissa käsityksissä yritetään oletuksilla kuolemattomasta sielusta ja paratiisista tehdä elämä mielekkääksi, perustella moraalia ja poistaa kuolemanpelkoa, tieteellinen näkemys hylkää nuo maailman suhteen tuonpuoleiset eli transsendentit asiat. Tieteellinen käsitys ratkaisee nämä ongelmat toisin, esim. ihmisen evolutiiviseen luontoon ja ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin perustuen. Niinpä tieteellisen maailmankäsityksen omaava henkilö voi perustellusti ajatella, että mainittujen transsendenttien asioiden olettamisessa on kysymyksessä pohjimmiltaan eräänlainen toiveajatteluun perustuva itsepetos, jonka tarkoituksena on pehmentää elämän ja kuoleman vastakkaisuutta.

Raimo Tuomela

Kirjoittaja toimii filosofian professorina Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella ja on kansainvälisesti tunnetuimpia filosofejamme.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin teoksessa "Kuolema elämän keskellä" (toim. Jan-Erik Ruth ja Pirkko Heiskanen), Otava Keuruu 1985. Julkaistaan kirjoittajan ja kustannusyhtiö Otavan luvalla.