Helvetin rangaistuksista kristinuskossa

Johdanto

Kristinuskon kritiikissään Edward Westermarck osoittaa vanhojen ja uudempia kirkkoisiä lainaamalla, että kristinoppia ja sen tulkinnan historiaa leimaavat toisinaan henkeäsalpaavat kostonvimman ja vahingonilon purkaukset. Helvetin tuskat ovat äärettömän kauheita ja ikuisesti kestäviä. Me maallistuneet, joille uskonto ja uskontokritiikki eivät ole enää kovin suuria aatekysymyksiä, tunnemme jotenkuten Hieronymus Boshin helvettimaalaukset ja Danten Jumalaisen näytelmän. Kuka muistaa sitä, mihin Westermarck kiinnitti erityistä huomiota uskontokritiikissään: monien kristinopin tulkitsijoiden mukaan tärkeimpiin iloihin taivaassa kuuluu helvetissä kituvien katselu. "Autuaat taivaan valtakunnassa saavat nähdä kirottujen rangaistuksen, jotta heidän autuutensa tuntuisi vielä ihanammalta", lainaa Nietzschekin katolisen kirkon suurimman filosofis-teologisen auktoriteetin Tuomas Akvinolaisen (1225-74) sanoja. Tämä osoitti jotain keskeistä Westermarckille kristinuskon moraalisesta tasosta.

Tällä vuosisadalla teologit ovat melko yksimielisesti lakkauttaneet helvetin tulkitsemalla sen mielentilana, henkisenä tuskana ja sulkemisena jumalan yhteydestä (keskiajan teologiassa "poena sensus"), ei fyysisenä kiduttamisena (poena damni). Westermarckin mukaan tämä sievistely merkitsee, että "Jeesus sanoi sellaista mitä hän ei tarkoittanut, vaan terrorisoi yksinkertaisia ja tietämättömiä ihmisiä, joille hän puhui ja lukemattomia myöhäisempiä sukupolvia sanoilla, joiden tulkitsemiseksi oppineet teologit ovat tarvinneet lähes kaksituhatta vuotta".

Inspiraation lähteenäni tässä artikkelissa on ollut keskeisesti Norbert Eliasin sivilisoitumisprosessin teoria. Elias tutki arkielämän affektiivisuuden (affekti = tunnekuohu, tunnevaltaisuus) ja väkivaltaisuuden vähittäistä vähenemistä ja paheksutuksi, kielletyksi tulemista Euroopan historiassa varhaiskeskiajalta tähän päivään osana valtionmuodostumis-prosessia ja työnjaon syvenemistä. Hän kiinnittää huomionsa ennemuuta vakiintuvan hoviyhteiskunnan yläkerrostuman ns. käyttäytymis-standardien vähittäiseen hienostumiseen. Uskontoa - kuten muitakaan ajatusjärjestelmiä - Elias ei pidä sivilisoitumisen keskeisinä liikevoimina. Uskonto on päinvastoin Eliaksen mukaan aina vain niin sivilisoitunutta kuin sitä kannattava yhteiskunta tai yhteiskuntaryhmä. Sivilisoituminen on Eliaksen mukaan kenenkään suunnittelematon, sokea sosiaalinen prosessi. Tämä prosessi on silti pitkällä aikavälillä ollut Euroopassa suuntautunut alueellisten valtamonopolien vakiintumiseen ja siitä seuranneeseen monopolin sisäisen elämän rauhoittumiseen, jolloin paitsi väkivalta, myös väkivaltaan viittaavatkin mielleyhtymät tulevat hävettäviksi ja torjutuiksi. Koetan osoittaa, että kristinuskon rangaistuskäsityksissä on myös kartoitettavissa tällainen sivilisoitumislinja: fyysinen väkivalta ja ilo sen katselemisesta tulevat hävettäviksi ja väistyvät käsityksistä, jotka kuvailevat helvettiä.

Rangaistukset helvetissä muuttuvat

Katolisen kirkon helvettikuvitelmissa on mm. italialaisen Pierro Camporesin mukaan löydettävissä tiettyjä kehityslinjoja. Varhaiset esikristilliset käsitykset Tuonelasta ja kuolleiden olinpaikoista kuvasivat joskus yksinäisyyttä, harhailua erämaassa ilman muita ihmisiä. Kreikkalaisten Hades oli pimeä, kauhea, iloton, se oli kaikille sama; Homerokselle kuolema oli vihattava, väistämätön, ei niinkään pelottava. Mutta jo n. 400 e.a.a kohtalo kuoleman jälkeen yksilöllistyy.

Danten Jumalaisen näytelmän kristillinen helvetti on jo huomattavan järjestynyt ja kaupunkimainen. Rangaistukset on jo mitoitettu rikosten vakavuuden mukaan, kuten myös taivaassa annetaan ansioiden mukaan. Dantea ennen esitettiin paljon hurjempia kristillisiä käsityksiä manalasta yhtenä tuomittujen mylläkkänä. Keskiajan helvetissä kaikki aistit olivat piinan kohteena. Etenkin hajuaistilla oli tärkeä tehtävä. Helvetti käsitettiin olevan viemärin kaltainen, likaa, pimeyttä, saastunutta ilmaa ja seisovaa vettä. Jumala ja taivas taas yhdistettiin puhtauteen ja puhdistavaan veteen. 1400-luvun helvetti oli täyteen tungetun kellarin tapainen, jossa erisäätyisillä ihmisillä oli niin vähän tilaa, että he joutuivat koskettelemaan toisiaan. Tässä kuolleiden ihmisten läjässä harjoitettiin säädyttömiä sukupuolisuhteita, ilman uskonnollisia lakeja, ja sodomiassa syntyneet lapset eivät tunteneet isäänsä. Taivaan valtakunnassahan syntyminen tapahtui monien käsitysten mukaan neitseellisesti, vailla likaista sukupuolielämää. Koraanin taivaan iloihin sitävastoin kuuluvat keskeisesti MIESTEN sukupuoliset nautinnot.

Helvetin piina oli ikuinen, juuri iankaikkisuus oli tuon rangaistuksen ydin italialaisen Rosiglonin mukaan. Augustinuksen (354-430) mukaan jumala sallii ehkä aika ajoin jonkinlaista helpotusta, vaikka rangaistus olikin ikuinen.

Iankaikkisuus on abstrakti ja monimutkainen asia ajatella, etenkin ikuinen kärsimys. Munkki Dionysius Kartusiaani (1402-71) havainnollistaa ikuista piinaa kehottamalla ajattelemaan hiekkavuorta. Vuoresta otetaan joka kymmenes- tai sadastuhannesvuosi jyvänen. Kun kaikki jyväset ovat poissa, ei piinan loppuminen ole tullut yhtään lähemmäksi. Kadotukseen tuomituille olisi kuitenkin suuri helpotus, jos tuskat olisivat loppuneet edes tällaisen käsittämättömän pitkän ajan kuluttua. "Pitäkäämme silmiemme edessä ylen määrin lämmitetty hehkuva uuni ja siinä makaava alaston mies, jota ei koskaan pelasteta sellaisesta piinasta. Eikö tuo tuska, sen pelkkä näkeminen, tunnu meistä sietämättömältä? Kuinka onneton tuo mies meistä onkaan! Kuvitelkaamme, kuinka hän kieriskelisi uunissa puolelle ja toiselle, kuinka hän huutaisi, parkuisi, eläisi, millaisessa ahdistuksessa hän olisi, millainen tuska häntä vihloisi, varsinkin kun hän havaitsee, ettei tuo sietämätön rangaistus pääty milloinkaan", kuvaa asiaa Dionysius Kartusiaani.

Tämä ei ole Kartusiaani-munkin "sairasta mielikuvitusta". Pitkitetty kidutus ja polttaminen olivat tuon ajan tyypillisiä rangaistuksia. ne toimeenpantiin julkisesti, ja niiden katsominen oli sallittua, yhteistä huvia, josta saatettiin maksaakin. Sikäli kristinuskon rangaistusnäyt olivat tässä suhteessa vain heijastumaa ympäristöstään, ympäristöstä, jonka me olemme jo unohtaneet. Westermarckin on liiankin helppo kauhistuttaa aikalaisiaan näillä heijastuskuvilla. Helvettiin kuuluvissa rangaistuksissa näkyvät vain vähän tai ei ollenkaan muuntuneessa muodossa ne mahdollisuudet, suurimmat pelot, vaarat ja tyypilliset rankaisumuodot, joita ihmiset saattoivat odottaa toisiltaan - ja haluta toisilleen - kullakin aikakaudella jo maan päällä. Helvetin rangaistukset ovat vain sellaisia, mitä kulloinkin elävät sukupolvet voivat pitää selitettävissä ja kuviteltavissa olevina tarkoituksellisesti tuotettuina kärsimyksinä; ymmärrettävinä ja "sopivina" tuomioina; oikeudenmukaisen auktoriteetin langettamina oikeutettuina rangaistuksina.

Helvetti ymmärrettiin lopulta pahantekijän itse itselleen aiheuttamaksi "mielentilaksi" (eroksi jumalasta ja siten onnen mahdollisuudesta) tällä ja viime vuosisadalla. Aikaisemmin sen erottamattomaksi osaksi ymmärrettiin poltto- ja muu fyysinen kidutus. Siinä on kiteytetyssä muodossa esillä aikakaudelle ominainen käsitys kärsimyksestä, jota oikeudenmukaisen rangaistuksen tulee tuottaa - niin maallisissa kuin taivaallisissakin tuomioistuimissa.

Rangaistavien katselun ilo

Helvetin rangaistukseen kuului myös se, että joutui naurun kohteeksi. Jumalakin nauroi tuomituille. Korvauksia, veriuhreja vaativa ja kidutusnäytelmille naurava jumala on ollut vanha myytti, joka hyväksyttiin myös kristinuskon tulkinnassa myöhään. Jotkut kirkkoisät järkeilivät keskiajalla, ettei jumala voi tehdä mitään sellaista, josta tulisi onnettomaksi. Hän tuleekin onnelliseksi katsellessaan tuomittuja helvetissä. Joidenkin käsitysten mukaan hän jopa heitä valtaistuimeltaan katsellessaan taputtaa käsiään. Kadotettujen rangaistukseen ajateltiin kuuluvan myös sen, että he näkevät taivaan. Tämä lisää heidän tuskaansa, koska he tietävät, mitä ovat menettäneet. Jopa vierailut toisesta toiseen olivat mahdollisia - myös pelastuneiden onni vahvistuu kurjuus kontrastinaan, tilaisuudessa nauraa hävinneille. Nämä ilot tulevat ymmärrettävämmiksi, kun muistamme, että kristittyjenkin elämä on ollut turvatonta ja "oikeuden toteutuminen" ihmisten maailmassa on ollut kuohuttavan epätäydellistä. Vainottujen kristittyjen psykologiaa kuvaa varhaisen kirkkoisä Tertullianuksen (n.160-225) näky kerran toteutuvasta oikeudenmukaisuudesta. Tertullianus lupasi maallisten hallitsijoiden ahdistamille uskonveljilleen seuraavanlaisia iloja:

"Mutta tulee aivan toisenlaisiakin näytelmiä: viimeisen ja lopullisen tuomion päivä, jota pakanat eivät odota ja jota he pilkkaavat, tuo päivä, jolloin vanhaksi käynyt maailma ja kaikki sen aikaansaannokset nielee tuli. Mikä valtava näytelmä se onkaan! Miten saankaan ihmetellä, mitä nauraa! Mistä iloita! Mistä haltioitua! Kun näen niin monen ja mahtavan kuninkaan, joiden sanottiin päässeen taivaaseen, nyt huokaavan ulommaisessa pimeydessä Jupiterin ja oman roskaväkensä piirissä! Kun provinssien käskynhaltijat, Herran nimen vainoojat, tukahtuvat vielä hirvittävimpiin liekkeihin kuin millä he kristittyjä pilkaten kiusasivat! Kun nuo viisaat filosofitkin oppilaineen, joille he uskottelivat ettei Jumala mitään välitä ja vakuuttivat ettei heillä ollut sielua eikä se palannut entiseen ruumiiseen, kun he yhdessä oppilaittensa kanssa häpeään joutuneina vaipuvat perikatoon!" (lainattu Nietzschen lainaamana).

Englannin puritaanit saattoivat vielä viime vuosisadan alussa nauttia ajatuksella helvetin tuskien näkemisestä, joka "kohottaa pyhien onnen ikuiseksi". Tässä on meille mittakaava vertailla, kuinka sallivaa uskontokin on ollut joitakuita kohtaan suunnatulle avoimelle vahingonilolle ja vihanpurkauksille - ja kuinka jyrkästi kiellettyjä tällaiset purkaukset ovat meidän maailmassamme ( Toim.huom:No ei nyt ihan, tämän vuosisadan helvetti-kiihkoa kuvaa hyvin teol.prof. Otto Hallesbyn tunnettu kirja "Viimeiset ajat", jossa todetaan mm. että "Pyhien" riemua ei vähennä se, että he näkevät taivaan ja kadotuksen kuilun yli ihmiset, "joita iankaikkisesti kidutetaan").

Meidän psykologiallamme on vaikea ymmärtää pahantekijöiden ikuista itkua ja hammastenkiristystä tulisessa pätsissä oikeudenmukaisena. Ehkä vielä vaikeampaa on tajuta samanaikaisen onnen mahdollisuutta taivaassa, johon Raamattukin viittaa:

"Mutta Jumalan omat loistavat silloin isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko" (Matt 13:42-43) (viite 1). Nähdäkseni meidän on vain luovuttava pitämästä näitä helvettikuvitelmia "sairaina" tai "epänormaaleina" ja lopetettava olettamasta että ihmisten tyypilliset tuntemis- ja käyttäytymistavat olisivat pysyviä. Omassa yhteiskunnassammehan vastaavankaltainen estoton vihanpurkaus ja häviäjille nauraminen on ominaista lapsille. Tällainen "lapsellinen" käyttäytyminen voisi tulla vallitsevaksi aikuisillakin, mikäli yhteiskuntaolot muuttuisivat hyvin turvattomiksi.

Helvetin tulen hiipuminen

Vastauskonpuhdistajien ja jesuiittojen 1600-luvulla helvettinäyt elivät viimeisen kukoistuksensa roomalais-katolisen kirkon piirissä. Jesuiitat olivat tieteitä, kuten matematiikkaa harrastavia ihmisiä. He käyttelivät taitojaan Jeesuksen kärsimyksen tarkkaan mittaamiseen. Myös helvetin kokoa koetettiin laskea: tuomituille varattu tila (tuomitut olivat esim. kasassa) kerrottiin kaikkien tuomittujen määrällä. Helvetiksi riitti vain pieni osa Italian niemimaan suuruista aluetta. Mutta pian Jesuiittojen laskelmia aletaan pitää "matemaattisina hallusinaatioina". Tuomitseva jumala muuttuu vähitellen rakastavammaksi jumalaksi. Jo 1600-luvulla helvetti ja taivas erotettiin "kauaksi" toisistaan. Katselu toisesta toiseen ei enää käynyt. Yksityiskohtaisia kuvauksia aletaan pitää mauttomina ja naurettavina roomalais-katolisen kirkonkin piirissä. Uudella ajalla tuonelan kärsimyksiin kuuluu yhä vahvemmin mielensisäinen piina (poena damni). Joidenkin kuvausten mukaan se on vielä säälimättömämpää ihmisten "ympärillä" olevaa piinaa, tai pään ympärillä olevaa konkreettista puristavaa pantaa, jonka oletettiin kuuluvan helvettiin. Tuomitut menettivät järkensä, ja perheenjäsenet alkoivat pahoinpidellä toisiaan kadotuksessa. Mutta jo Dionysius Kartusaani kuvasi henkisiä tuskia: katumusta, pelkoa, jumalaan kohdistuvaa vihaa, autuaisiin kohdistuvaa kateutta, tajunnan sumentumista, houreita, ajatuksien sekasortoa. Henkinen tuska on modernissa teologiassa huomattavasti tätä hillitympää: ihmisen itse itselleen aiheuttamaa syyllisyyttä, eroa jumalasta, tai helvetti on esim. ihmisen käpertymistä omaan typeryyteensä, jota "kadotettu" ei osaa aina edes pitää sietämättömänä.

Rangaistusten tulo hävettäväksi

Michel Foucaultnn (1980) mukaan rangaistusten toimeenpano ja sen katseleminen tulee hävettäväksi, vastenmieliseksi asiaksi valistusajalla. Viime vuosisadan alkupuolella Euroopassa ruumiilliset rangaistukset vedettiin pois julkisilta paikoilta, niiden juhlallinen näytösluonne lakkaa. Ensivaiheessa rankaistun ruumis peitettiin kankaalla. Lopulta rangaistukset muuttuvat vapausrangaistuksiksi, niiden toimeenpano siirtyy vankilanmuurien takana tapahtuvaksi salatuksi asiaksi. Murhaajien julkinen teilaaminen alkoi näyttää yhtäläiseltä ja samalta rikokselta kuin tuomittujen oma rikos. Ihmisten samaistuminen toisiinsa lujittui, joihinkin ihmisryhmiin kohdistuvien avointen vihanpurkausten kustannuksella. Uusi rangaistusajattelu pyrki oikaisemaan ja kasvattamaan vapausrangaistusten avulla (pyrki siis enemmänkin rangaistuksissa ns. erityisestävyyteen kuin ns. yleisestävyyteen, yleiseen ihmisten pelottamiseen rangaistusnäytöksillä).

Vastaavasti mielenkiintoisella tavalla useat nykyaikaiset teologit muuttivat tulkintaa tuonpuoleisesta rangaistuksesta universalistisemmaksi, humaanimmaksi: jotkut tulkitsivat rangaistukset tuonpuoleisessa määräaikaisiksi kuten kiirastulen, opettavaksi ja ojentavaksi. Monien käsitysten mukaan kaikki pääsivät lopulta osallisiksi yhteiselämästä tuonpuoleisessa. Monet jyrkimmätkin protestanttiset ja ortodoksiset suuntaukset lievensivät rangaistuksen ikuisuutta katsomalla, että pahimmat yksilöt tullaan tuhoamaan, hävittämään ikuisen piinaamisen sijasta. Useat nykyteologit myöntävät jo ajatuksenkin rankaisevasta jumalasta olevan vastenmielinen. Kuitenkaan Raamatusta ei voi pyyhkiä pois monia helvetin tuleen liittyviä kohtia tai Johanneksen ilmestystä, tuota vahvaa kostonpurkausta. Tämä tuottaa siis tietynlaisen ongelman. "Niin vastenmielistä kuin puhe kostavasta Jumalasta onkin, sitä ei voida pyyhkiä pois kristillisestä jumalakuvasta. Ellei olisi jumalan vihaa ja kostoa, ei olisi myöskään hänen rakkauttaan ja armoa eikä olisi myöskään toivoa siitä, että kerran väärä oikaistaan ja oikeus voittaa", kirjoittaa Helsingin yliopiston teologian laitoksen professori Timo Veijola.

Niinpä Raamatun ja kristinopin perinteiset tulkinnat tuomittujen rankaisujen laadusta on aina pakko kääntää ainakin jossain määrin vastaamaan kulloistenkin sukupolvien tavanomaista oikeustajua. Kristinusko on joustava järjestelmä, jota voi tulkita suuntaan ja toiseen kulloisiakin tarpeita vastaavasti. Tarkoituksenani onkin vain näyttää, miten myös helvettikuvitelmissa on nähtävissä laajempia muutoskaaria, joita rangaistusajattelussa on tapahtunut.

Varhaiskantaiset rangaistukset ovat paljon selkeämmin ruumiiseen kohdistuvaa vihanpurkausta, jossa "hyvitys" on jonkinlaista hyväntunnetta kivun tuottamisesta ja kärsimyksen katselemisen nautintoa. Ruumiillisista rangaistuksista luopuminen ja niihin kuuluva kostonvimman kesyyntyminen vaatii suhteellisen turvallisia, vauraita, "sivilisoituneita" tai ehkä tulisi sanoa "valtiollistuneita" oloja.

Norbert Eliasin sivilisoitumisprosessin teoriassa alueellisen väkivalta- ja oikeusmonopolin vakiintuminen kytkettiin yhteen juuri "sivilisoituneen" käyttäytymisen vahvistumiseen, arkielämän affektiivisuuden ja väkivaltaisuuden vähenemiseen. Väkivalta suljetaan ammattiryhmille ja erityistilanteisiin. Fyysisen väkivallan vakiintunut valtiollinen monopoli on myös Nietzschen mukaan keskeistä kostonvimman hillinnässä:

"Kaikkialla missä oikeamielisyyttä harjoitetaan, oikeudellisuutta pidetään voimassa, nähdään jonkin väkevämmän vallan suhteessaan alaisiinsa, heikompiin... etsivän keinoja saadakseen kaunan mielettömän raivon näiden keskuudessa loppumaan, osaksi vetämällä kaunan objektin pois koston käsistä, osaksi korvaamalla puolestaan koston taistelulla rauhan ja järjestyksen vihollisia vastaan, osaksi keksimällä, ehdottomalla sovinnon mahdollisuuksia, toisinaan pakottaen suostumaan niihin, osaksi korottamalla normiksi tiettyjä vahinkojen korvauksia, joihin kaunan on tästä lähtien kertakaikkiaan varauduttava".

Sivilisaation edistyessä maallinen oikeus tulee varmemmaksi ja jumalallinen epävarmemmaksi, toteaa myös Bertrand Russell omassa uskontokritiikissään.

Instituutiona maallisenkin oikeuden tärkeimpiä tehtäviä on ollut olla auktoriteetti, joka mm. suojelee rikollista ja rikolliseen samaistettua (suku)yhteisöä. Oikeuslaitos ottaa rikoksen tekijän ja hänen rankaisemisensa pois uhrin ja hänen yhteisönsä käsistä, se monopolisoi rankaisuoikeuden ja tekee rankaisumenettelyn norminmukaiseksi kostontunteiden hillittömyyksiä vastaan. Historioitsija Lawrence Stonen mukaan oikeuslaitoksen kautta haettava hyvitys on hyvityksen saamisen piinallisen hitauden ja vaikeiden muotoseikkojen vuoksi ollut ideaalinen väline koulia aikaisemmin sukusotiin ja kaksintaisteluihin tottunutta villiä aatelistoa hillitsemään yllykkeitään - ainakin jos käräjöinnissä on pienikin tulevaisuudessa häämöttävän voiton mahdollisuus.

Voiko kristinuskon ymmärtää samalla tavoin auttaneen tarvetyydytyksen lykkäämistä: oikeudentoteutumistarpeen tyydytyksen lykkäämistä? Voiko kostonvimman siirtäminen mielikuvituksen alueelle, kosto-oikeuden siirtämisen jumalalliselle oikeudelle katsoa olleen (ulkoista) kostonkierrettä hillitsevä asia? Missä määrin mielikuvituksessa toteutettava kosto on ollut vain kompensaatiota kyvyttömyydelle kostaa todellisuudessa, kuten Nietzsche esittää? Nämä ovat kysymyksiä, joihin en pyrikään tarkemmin vastaamaan tässä esseessä (Toim.huom. edellisessä VA:ssa ollut artikkeli "Kristillisen suvaitsemattomuuden historia" osoittaa, että mielikuvituskosto ja konkreettinen kosto ovat eläneet hyvässä yhteisymmärryksessä varhaiskirkossa ja reformaation aikoina, itseasiassa koko kirkkojen maallisen vallan aikana sen murenemiseen saakka).

Koetan vain tuoda esiin, kuinka voimakas affekti onkaan ollut "oikeudenjano": kiivas viha ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan, jonka on katsottu aiheuttaneen oman yhteisön vaikeudet (hyvin perustein tai ilman niitä). Ajatus kerran tulevaisuudessa toteutuvasta oikeudenmukaisuudesta, oman (uskon)ryhmän voitosta, vahinkoa aiheuttavan ihmisryhmän kanssa käytävästä viimeisestä taistelusta, tämän ryhmän tuhoamisesta tai rankaisemisesta on varmasti länsimaisen kulttuurin keskeisiä suuria tarinoita, jolla on juurensa mm. Raamatussa. Keskiajan talonpoikaiskapinoiden epäonnistuminen ei muuttanut talonpoikien käsitystä tuomiopäivästä: silloin rikkaat joutuvat helvettiin ja köyhät pääsevät taivaaseen. "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi" (Matt. 20:16 kts. myös Mark. 10:31 ja Luuk. 13:30). Tämä väkevä ajatuskuva on kokenut monet muuntumiset.

Hannu Salaman "Siinä näkijä missä tekijä" romaanissa kuvaama työläisnainen Maija odottaa kommunismilta leipähuolien loppumista, tasa-arvoa; ja että "...noi junnilat ja muut perkeleet, jotka ovat ikänsä vääryyttä tehneet ja sen hyvin tietävät, niitten ei tartte saatana muuta kun konekiväärin edessä kiemurrellen kuolla". "Siinä se sun Harmaketoonis on, että kansat ottavat vallankumouksen lipun omiin käsiinsä ja vievät sen lopulliseen voittoon, niinkuin Isä-Stalin meille opetti", hän sanoo uskontoon höyrähtäneelle äidilleen. "Suuren pyykinpesun" kiivaan "oikeudenjanon" yhteys lynkkausmielialaan voi olla lyhyt - vaikka ei välttämätön (viite 2).

Tietenkin meille on hämmentävää ja ehkä huvittavaa lukea työläisnaisen vihasta; tai kirkkoisien ilmauksia kuohuvasta, lapsenmielisestä nautinnosta, joka kuuluu rangaistavien katseluun. Mutta näiden kuvausten kautta voimme palauttaa mieleemme omia olojamme turvattomammissa oloissa eläneiden ihmisten psykologiaa. Tätä on "oikeudenjano" oloissa, joissa ihmisten ja ihmisryhmien väliset jännitykset olivat paljon suurempia, oloissa, joissa ihmisryhmät joutuivat (ja joutuvat eri puolilla maailmaa nykyäänkin) pelkäämään toisiltaan - ja saattoivat toivoa toisilleen - tunnekuohujen kyllästämällä tavalla jotain aivan muutakin kuin vain kovenevaa verotusta. Joskus vahingonilo tai rankaisujen katselu oli sallittavia huvia ja se oli suurta yhdessä koettua huvia, joka ilmaistiin myös uskonnon kuvissa.

Viitteet

1) John Stuart Mill on kuvannut osuvasti tätä asennetta: "On osaksi kohtalon ivaa, että uskollisen kiitollisuuden lujimmat tunteet, joille ihmisluonto näyttää olevan altis, herätetään ihmisissä niitä kohtaan, joilla on valta kokonaan musertaa heidän aineellinen olemassaolonsa, mutta jotka vapaaehtoisesti kieltäytyvät tätä valtaansa käyttämästä. Hirvittävää ajatellakin, kuinka suuri sija tällä tunteella on useimpien uskonnollisessa harrastuksessakin. Me näemme joka päivä, kuinka suuresti heidän kiitollisuutensa taivasta kohtaan näyttää kiihottuvan, kun he ajattelevat lähimmäisiään, joille Jumala ei ole ollut yhtä armollinen kuin heille".

2) En koeta tässä esityksessä samaistaa rankaisemista ja moraalin ilmiötä rankaisemisen osalta pelkäksi irrationaaliseksi emootioksi. Westermarck emotivistisessa etiikassaan ja käsityksessään rangaistuksista "kostavan paheksumisen" tunteen ilmentyminä ei samaistanut rankaisua nautinnoksi kivun tuottamisesta. Hän määritti rankaisemisen halun juuren olevan pikemmin saada rankaistulta tunnustus syyllisyydestään - ja tämä tunnustus tekee loukatut sovinnollisiksi katuvaa kohtaan. Rankaisemisessa näyttää siis olevan tietyllä lailla kyse kielletystä tunnustamisesta ja tunnustuksen saamisen halusta - myös jumalallinen auktoriteetti odottaa uskonnon käsityksissä ennenmuuta tunnustamistaan auktoriteettina. Westermarckin emotivistinen moraaliteoria, jossa rangaistusta pidetään "moraalisen suuttumuksen ilmaisuna", selittää nähdäkseni huonosti sen, kuinka epämääräiset, vaihtelevan voimakkaat ja yksilölliset suuttumuksen tunteet voivat - tai voisivat - muuttua yhteisöllisesti jaetuiksi ja hyväksytyiksi rangaistusta koskeviksi eksplisiittisiksi (= seikkaperäisesti esitetyiksi) normeiksi. Eksplisiittisiä normeja tulee nähdäkseni pitää kenties keskeisemmin suuttumuksen tunteen säätelijöinä, rajoittajina. Nähdäkseni pelkkä "kostavan paheksumisen" tunne ei ollenkaan riitä niiden syntytaustan määrittämiseen.

Jos joku lukijoista on kiinnostunut Eero Haapasen käyttämistä lähteistä, saa toimitukselta lähdeluettelon pyynnöstä. Kirjoitus perustuu Eero Haapasen seminaarityöhön.

Eero Haapanen