Pertti Lindfors antaa väärän todistuksen dialektiikasta

Artikkelissaan 'Väärin ymmärretty Eino Kaila oli aikaansa edellä' (Vapaa Ajattelija 3/1996) Pertti Lindfors esittelee loogiseksi empirismiksi nimittämäänsä oppirakennelmaa sekä skientismiksi nimittämäänsä omaa tieteenteoriaansa. Eräänä näille vastakkaisista metafyysisiksi nimittämistään filosofisen ajattelun muodoista, uskontojen, hermeneutiikan ja steinerilaisuuden ohella, hän mainitsee olevan "hegeliläis-marxilainen dialektiikka", jolle Lindforsin mukaan "olennaista on 1. loogisen ristiriidan ja 2. etuvastakohdan sekoittaminen." Lindfors tarkentaa:

"Hegelin filosofiaan kuuluu (myös) loogisen ristiriidan käyttö hedelmällisenä(!) aineksena. "Hedelmällisyys" palautuu seuraavaan seikkaan: Hiukan karkeistaen voidaan sanoa, että ristiriitaisesta lauseesta seuraa mikä tahansa samaa kielimuotoa oleva lause. Dialektiikalla voi tällöin "perustella" minkä tahansa toden tai epätoden teorian sekä moraalisesti oikean tai väärän kannanoton (mitä tahansa oikealla ja väärällä tarkoitetaankin!). Vaikka Hegel kuinka käännettäisiin päälaelleen, niin marxilaisella dialektiikalla voidaan "todistaa", ei ainoastaan marxilainen talous- ja yhteiskuntatiede, leninismi, stalinismi, trotskismi, vaan myös natsismi, kristinusko ja porvarillinen taloustiede sekä kaikki keskenään ristiriidassa olevat fysikaaliset ja biologiset teoriat." Välimerkit ovat Lindforsin.

Mitä dialektinen logiikka on ja mitä ei

Pertti Lindfors on väitellyt v. 1978 Jyväskylän Yliopistossa filosofian tohtoriksi - dialektisesta materialismista. Koska teksti kuulostaa perin juurin toisenlaiselta, kuin mitä muistan aiheesta lukeneeni esimerkiksi lähteissä mainituista teoksista, ja koska Lindfors selvästikin käsittelee dialektiikkaa tieteellisen päättelyn apuvälineenä eikä ns. objektiivisen dialektiikan kysymyksiä, etsin neuvostoliittolaisesta, suurin piirtein lukion tai yliopistojen yleiskurssien tasoa olevasta teoksesta 'Lyhyt filosofian sanakirja' (Kratkij slovarj po filosofii)¹ hakusanan 'dialektitsheskaja logika', ja luen:

"Dialektinen logiikka on tiede ajattelun yleisistä laeista ja liikevoimista, objektiivisen todellisuuden tiedostamisen teistä tieteellisen ajattelun keinoin, tiede, joka tutkii filosofisten kategorioiden (yleiskäsitteiden, RK) keskinäisiä suhteita.

... Dialektista logiikkaa ei ole olemassa ilman dialektiikkaa, oppia kehityksen yleisimmistä lainalaisuuksista. Dialektisen logiikan pääkysymys on kysymys totuudesta ja sen saavuttamisen teistä. Se kartoittaa perusvaatimukset, joita ajattelun tulee seurata kutakin kohdetta tutkittaessa. Näitä ovat vaatimukset kohteen objektiivisesta tarkastelusta kaikkine ominaisuuksineen, yhteyksineen ja suhteineen, liikkeessä olevana, kehittyvänä. Dialektinen logiikka alleviivaa ihmisten käytännöllisen toiminnan määräävää roolia materiaalisten objektien tiedostamisessa, vain käytäntö mahdollistaa näiden kohteiden eriyttämisen todellisuuden ilmiöiden loputtomasta virrasta, osoittaa niiden ihmiselle merkittävät ominaisuudet, todentaa, missä määrin oikein ne on ajattelussa tiedostettu.

... Dialektinen logiikka on "ristiriitojen logiikkaa", se tarjoaa metodin heijastaa ajattelussa kohteiden objektiivisia ristiriitoja. Se myös paljastaa itse ajattelun ristiriitaisen luonteen, vastakkaisten puolten ja menetelmien ykseyden sen piirissä, analyysin ja synteesin, induktion ja deduktion, abstraktin ja konkreettisen, loogisen ja historiallisen. Tiede pyrkii objektiiviseen totuuteen, kiinnittäen tiedostuksen tulokset ajattelumuodoiksi (käsitteiksi, lauseiksi, päätelmiksi). Näiden muotojen tutkimus on aina ollut logiikan tehtävä. Dialektinen logiikka ei tarkastele näitä ajattelumuotoja muuttumattomina, toisistaan erillisinä, vaan keskinäisessä yhteydessä, liikkeessä. Ajattelumuodot ovat aina sisältöpitoisia, ne muuttuvat inhimillisen tiedon tunkeutuessa syvemmälle ulkoisen maailman kohteisiin ja ilmiöihin ja paljastaessa tämän yhä uusia ominaisuuksia ja suhteita.

... Dialektinen logiikka ei kumoa välttämättömyyttä muodollisessa logiikassa, joka tutkii ajattelumuotojen loogista rakennetta abstrahoituen niiden konkreettisesta sisällöstä (jättäen sen tarkastelun ulkopuolelle, RK). Dialektinen logiikka käyttää muodollisen logiikan kuten muidenkin tieteenalojen tuloksia muodostaessaan ajattelun yleisiä liikelakeja kohti totuutta." Käännös ja lihavoinnit ovat kirjoittajan.

Termiä 'logiikka' käytetään siis kaikista tieteistä, joiden tutkimuskohteena ovat ajattelun lainalaisuudet, ei vain kielellisten järjestelmien muotoa ilmaisevista muodollisista logiikoista, joita on monia muitakin kuin Lindforsin absolutisoima klassinen logiikka.

Materialistinen dialektinen logiikka on siis ennen kaikkea käsitteen- ja teorianmuodostusoppia, joka ei tunkeudu muodollisten logiikoiden alueelle, osoittaen kuitenkin näiden kuten muunkin tiedon suhteellisuuden. Se ei ole vaihtoehtoinen formaalinen päättelymenetelmä erityistieteille eikä anna "oikoteitä" erityistieteellisiin tuloksiin.

Dialektinen logiikka tarjoaa tieteellisen näkökulman sellaisiin yleiskäsitteisiin, kategoriapareihin, kuten 'sisältö ja muoto', 'syy ja seuraus', 'määrä ja laatu', 'sattuma ja välttämättömyys' jne., joita ilman erityistieteet eivät tule toimeen, mutta joita toisaalta yksikään erityistiede ei tyhjentävästi selitä. Nämä ovat niin sanottuja dialektisia vastakohtapareja, joita ei ole olemassa ilman toisiaan, ja jotka eivät ole ns. kategorisesti toisensa pois sulkevia muodollis-loogisia vastakohtia. Esimerkiksi lause "Laki on yleinen, olennainen ja välttämätön yhteys ilmiöiden välillä" on muodostettu ainoastaan dialektiikan käsitteistä.

'Dialektinen ristiriita' merkitsee ennen kaikkea kehityksen sisäistä liikevoimaa, mikä se kulloisessakin konkreettisessa tilanteessa sitten lieneekin. Muodollis-looginen ristiriita ei (yleensä) ole dialektisen ristiriidan heijastuma, vaan se on ristiriita kielellisessä järjestelmässä, jossa kohde on kuvattu, ja yleensä merkitsee sitä, että kuvauksessa on jotakin vialla, että se ei ole objektiivinen. Joskus voi toisinkin olla, esimerkiksi lauseiden "Valo on hiukkasvirtaa" ja "Valo on aaltoliikettä" ristiriita palautuu nimenomaan hiukkasen ja aallon, aineen ja energian, materian ja liikkeen objektiiviseen dialektiseen vastakohtaan, ja nämä muodollis-loogisesti ristiriitaiset lauseet ovat siis periaatteessa molemmat tosia (eikä tästä silti voida päätellä, että valo-opissa mikä tahansa lause olisi voimassa).

Materialistisen dialektiikan mukaan kategoriat ovat, kuten muutkin käsitteet, objektiivisten ilmiöiden subjektiivisia kuvia, kulttuurisesti omaksuttuja ja muun aistikokemuksemme vahvistamia malleja, tajunnassamme. Kilpailevia selitysmalleja ovat ainakin platonismi, jonka mukaan ne ilmentävät todellisuutta perimmäisempiä "objektiivisia ideoita", mikä johtaa uskonnollisiin filosofioihin, kantismi, jonka mukaan ne ovat kokemusta ja oppimistakin edeltävää "apriorista tietoa", eräänlaista tajunnallista "firmwarea" (josta opitun tiedon kanssa kilpailevana olisi kyllä pelkkää harmia), mikä johtaa sosiobiologismin satoihin spekulaatioihin, ja nominalismi, jonka mukaan ne ovat pelkkiä nimiä aistihavaintojemme jäsentämiseksi, ilman todellista sisältöä. Mikähän on Lindforsin näkemys?

Dialektiikan lakien, periaatteiden ym. osalta viittaan lähteisiin.

Muodolliset logiikat eivät nekään ole ehdottoman absoluuttista tietoa

Muodollisten logiikoiden idea on lauseiden sisällöstä riippumatta päätellä niin, että näiden totuusarvo säilyy, tai ainakin sen (subjektiivinen) todennäköisyys voidaan ennustaa jonkin tietyn aksiomatiikan mukaisesti. Tarkasti ottaen kaikenlainen muodollinen (deduktiivinen) päättely suoritetaan aina jossakin ns. aksiomaattisessa järjestelmässä, joista klassinen muodollinen logiikka on eräs, ja päätelmä on pätevä, jos se on järjestelmän aksioomien mukaan oikein muodostettu. Onko se myös faktuaalisesti tosi, objektiivisen asiantilan kanssa yhtäpitävä, on viime kädessä empiirinen kysymys riippuen paitsi päätelmän pätevyydestä aksiomaattisessa järjestelmässä A, myös siitä, miten hyvin A kelpaa heijastamaan kohteen ominaisuuksien suhteita tutkittavien ilmiöiden alueella.

Myös dialektinen logiikka voi sanoa jostakin hypoteesista, teoreettisesta olettamuksesta, lähinnä sen, onko se dialektisen materialismin periaatteiden mukaisesti pätevä vai ei, sen totuuden ollessa viime kädessä empiirinen kysymys. /3/ Päteviä hypoteeseja vaikkapa ihmisyhteiskunnan synnyn konkreettisista muodoista biologisesta liikemuodosta voi olla useita, mutta niistä tuskin kovin monet ovat faktuaalisesti tosia, todella toteutuneita, ja näistäkin luultavimmin vain yksi edelleen jatkuu. Usein dialektiikka kertookin enemmän siitä, minkä tyyppisiä elementtejä pätevän hypoteesin ei pidä sisältää, kuin siitä, miten nimenomaisesti erityistieteellisiä hypoteeseja tulisi asettaa.

Päättelymenetelmän sijasta dialektinen materialismi katsoo tieteen ytimeksi teorianmuodostuksen. Termiä ´teoria´ käytetään tässä ns. suppeassa merkityksessä ajattelumuotona, joka heijastaa tutkittavaa kohdetta kokonaisuutena (jonkin tieteenalan puitteissa). Tieteellistä käsitteenmuodostusta ei voida erottaa teorianmuodostuksesta. Kunkin teorian pitää olla sisäisesti ristiriidaton eli koherentti (mikä ei suinkaan takaa, saati "määrittele", että teoria olisi myös tosi!), jotta se ennustaisi yksikäsitteisesti testattavissa olevia tuloksia (usein todennäköisyysjakautumia), mutta naapuriteorioiden välillä usein ilmenee ristiriitaa. Joskus on yksi ja sama ilmiö jouduttu muodollisen sisäisen ristiriidan välttämiseksi kuvaamaan kahdella eri teorialla, kuten aalto- ja hiukkasoptiikassa, joiden vastakohtaisuus on sitten uuden yleisemmän teorian myötä saanut selityksensä. On yksi kysymys, mitkä lainalaisuudet luonnossa ja yhteiskunnassa objektiivisesti ovat olemassa vaikuttaen siihen, mitä toimintamme tuloksena syntyy ja mitä ei, ja toinen kysymys, missä määrin olemme ne juuri oikein tiedostaneet ja adekvaateiksi käsitteiksi "kiteyttäneet".

Aksiomaattiset järjestelmät muodostetaan nekin yleensä jonkin teorian pohjalta, "sopimalla" joukko suhteellisia totuuksia "absoluuttisiksi", klassisen logiikan tapauksessa se, että jokin ominaisuus kohteessa joko täysin on tai sitä ei ole lainkaan. Aksiomaattisia järjestelmiä on kahta perustyyppiä, tulkittuja ja tulkitsemattomia.

Hypoteesin muodostus ja sen suora tai välillinen empiirinen testaus ovat teorianmuodostuksen välttämätön momentti periaatteessa kaikilla tiedon aloilla. /3/

Materialistinen ja hegeliläinen dialektiikka ovat eri oppeja

Dialektiikan keksijä oli saksalainen filosofi G.W.F.Hegel (1770 - 1831). Hegelismi näkee ainakin yhteiskunnassa ajattelun, yleensä sen objektivoitujen muotojen tieteen, taiteen, moraalin, politiikan jne. omalakisen liikkeen, "hengen itsekehityksen" myös materiaalisen kehityksen syynä ja tätä "perimmäisempänä", toisin kuin materialismi. Yleiskäsitteet kehittyvät Hegelin mukaan omalakisesti tiedollisten ja muiden ristiriitojen vaikutuksesta ilmentäen "maailmanhengen" kehitystä.

"Hegeliläis-marxilaista dialektiikkaa" ei siis ole olemassa, vaan hegeliläinen ja materialistinen dialektiikka ovat kaksi eri oppijärjestelmää, jotka ovat toisiinsa hieman epätäydellisessä analogiasuhteessa: useimpia käsitteitä ja lakeja vastaa suurin piirtein samannäköinen, mutta erisisältöinen vastin toisessa, joskaan hegelistit eivät tunne eivätkä tunnusta esimerkiksi materialistisessa dialektiikassa keskeistä ´heijastuksen´ käsitettä, joka merkitsee vuorovaikuttavien objektien kuvautumista toistensa ominaisuuksissa ja joka muun muassa muodostaa monimutkaistuvan kehityksen erään keskeisen mekanismin.

Perustavin ero vallitsee dialektisen materialismin ja hegelismin totuuskäsitteessä: Hegel käänsi ns. aristoteelisen totuuskäsityksen ajatuksen vastaavuutena kohteensa kanssa päälaelleen, materiaalisen kohteen vastaavuudeksi käsitteensä, "ideansa" kanssa (klassisessa hegelismissä "ylevän", vulgaarihegelismissä ties minkä päähänpiston). Jos siis herra/rouva Schmidtin ei voitu parhaalla tahdollakaan katsoa vastaavan edesottamuksiltaan Hegelin ´(tosi)saksalaisen´ käsitettä, se merkitsi itse asiassa sitä, että herra/rouva Schmidt ei fyysisenä saksalaisena henkilönä ollut hänen teoriansa mukaan tosi! Hegeliläisen dialektiikan totuuskäsityksestä kirjoittaa Juha Manninen teoksessaan Dialektiikan ydin /4/, kyseessä on siis hegelistisen dialektiikan ydin. Pohjimmiltaan hegelistisiä käsitteitä ovat Hegelin itsensä ´tosisaksalaisen´ ohella mm. 20-luvun ´neuvostoihminen´, taannoinen ´uudentyyppinen nainen/mies´ (parantamisen varaa toki puolin ja toisin varmasti löytyy...) jne.

Kysymys siitä, mitkä ilmiöiden väliset yhteydet ovat objektiivisia lakeja ja mitkä eivät, ei ilmeisesti ole hegelisteille kovin tärkeä: toisaalta he ovat saattaneet pitää vaikkapa elektroniikan perusteorioita ainakin osaltaan joinakin "voimalaitosinsinöörien yhteiskunnallisia valtapyyteitä legitimoimaan" formuloituina oppeina (sellaisiakin "teorioita" on, epäilen mm. sosiobiologiaa), toisaalta taas perättömyyksiä tosina latelevan humpuukitoimittajan, poliitikon, byrokraatin, kirkkoruhtinaan tai "diplomaattitiedemiehen/naisen" ei katsota vain vääristelevän, vaan myös "luovan" todellisuutta. Hegelistille ei liene paha ongelma, vaikka sitten dialektiikkakin olisi ensisijaisesti osa jotakin "subjektiviteettitaistelua". Materialisti sen sijaan vaatii, että filosofiasta on oltava todellista hyötyä empiirisestikin todennettavissa olevien erityistieteiden teorianmuodostuksessa. Uskon asioista Hegel ajatteli johdonmukaisen "dialektisesti": "Jumala on tulemassa." Hän ei siis ollut ateisti.

Dialektinen materialismi palautti totuuskäsityksen takaisin aristoteeliseksi, ensisijaisesti teorian vastaavuudeksi objektivisten lakien kanssa.

Ilman hegelistisiä käsitteitä huumori ja viihde olisivat köyhiä. Pyrkimys "elää todeksi" ihanteita tai uusia (tai vanhoja) käyttäytymismalleja ei sinänsä ole tuomittavaa, päin vastoin, riippuen toki myös niiden ihanteiden sisällöstä. Arveluttavaa on, jos hegelismi otetaan aseeksi objektiivisuuteen pyrkivää tiedettä vastaan. Hegelistinen dialektiikka on muiden elämänalojen kuin tieteen dialektiikkaa.

Vulgaarihegelistisen tietoteorian ja sosiobiologismin eri varianttien mekaanisina yhdistelminä saadaan joukko sattumalta usein f-kirjaimella alkavia tieteenvastaisia, ja joskus pahempaakin, ideologioita, joita tässä ei ole aihetta tarkemmin ruotia.

Myös marxismin voidaan katsoa olevan "syntetisoitu" hegelismin ja Ludwig Feuerbachin sosiobiologisminsukuisen ateismin pohjalta, kuitenkin tiedon kehityksen normaalia kaavaa seuraten siten, että näiden oppien kestämättömät puolet on hylätty ja kestävät ainekset säilytetty, eikä päin vastoin.

Lindfors näyttää olevan liikkeellä ns. "puhtaan tieteen" lähtökohdista, koskapa hän äärimmäisen epämuodikkaasti katsoo, kuten esimerkiksi minäkin, historiallisen materialismin ja marxilaisen kansantaloustieteen olevan perusteiltaan oikeita. Moni ei-uskovai-nen "porvari" ajattelee täsmälleen päin vastoin kuin Lindfors: heillä ei olisi oikeastaan mitään dialektista materialismia vastaan, kunhan vain ei tarvitsisi hyväksyä Marxin kapitalismiteoriaa (mikä ei toki olekaan vain filosofian kysymys) tai varsinkaan ns. tieteellisen sosialismin teorioita. Teorioden perustavuusjärjestys on tämä. Helpompaa on niillä, jotka haluavat remontoida tämän "rakennelman" vintillä, kuin niillä, jotka haluavat vaihtaa sen perustukset, ja siinä sivussa laajemminkin nykyaikaisen tieteen perustukset.

Toivotan kuitenkin menestystä Lindforsille tieteenteorian kehittelyssä.

Lähteet:

I. V. Blauberg, I. K. Pantin: Kratkij slovarj no filosofii (Lyhyt filosofian sanakirja), Politizdat 1982
Iljenkov, Evald: Dialektinen logiikka
Kopnin, Pavel: Dialektiikka, logiikka, tiede
Manninen, Juha: Dialektiikan ydin
Neuvostoliiton tiedeakatemia: Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet

Risto Koivula, Tampere

Julkaistu Vapaa ajattelijassa 4/1997.