|
Tiedemieheksi ryhtynyt ruotsalainen televisiotoimittaja Sören Wibeck arkailee
Uskontojen historiassaan (Religionernas historia, Historiska media, 2005)
käyttää nimitystä primitiiviset uskonnot primitiivisistä uskonnoista. Samoin hän vasta
selitysten jälkeen uskaltaa panna paperille sanan korkeakulttuuri (högkultur), jonka
käyttö edellyttää käsitteen matalakulttuuri (lågkultur) olemassaoloa. Sanan primitiivinen
kulttuuri hän sijoittaa lainausmerkkeihin.
Wibeckin historiateosta lukiessa tulin muistaneeksi, miten meillä kotona äiti opetti
meille lapsille omatekoisen teologiansa mukaan, että kaikkein suurin synti on synti Pyhää
Henkeä vastaan. Sitä ei saa anteeksi. Jos muistan oikein, koskaan ei käynyt oikein
selväksi, mikä tämä syntien synti oli, ja tuskin äiti itsekään sitä tiesi, mutta
varhaisvuosina meille lapsille synti Jumalan pyhintä sivupersoonaa vastaan oli jokin aina
uhkaava, salaperäinen, pelottava raja, jota ei saanut edes ajatuksissa ylittää. Varsinkaan
ajatuksissa.
Myöhemmin Pyhän Hengen tilalle on tullut muita pelkoja, mutta ymmärrän hyvin niitä
ajatustyöläisiä, tutkijoita, oppineita, jotka kirjoissaan arastelevat, anteeksipyytelevät
ja panevat lauseita lainausmerkkeihin. Ja jotenkin tunnen, että näissä arasteluissa on
kysymys ajatuksista, ei niinkään ajatusten sanallisesta ilmaisusta.
Sananvapaudesta puhutaan länsimaissa lähes joka päivä. Ajatuksenvapaus on jäänyt
vähemmälle huomiolle.
Puheen ja kirjoituksen puolella on selvät säännöt, mitkä sanat tai mielipiteet
milloinkin ovat kiellettyjä, mitkä vastaavasti sallittuja tai suositeltavia. Ajatusten
säännöt, suositukset ja esteet ovat epämääräisempiä. Ajatukset liikkuvat useimmin kuin
hieman sokkona, haparoiden. Eksymistä, väärää askelta pelätään. Voin kuvitella, miten
tutkijat ovat varuillaan joka hetki, etteivät vain lähtisi kulkemaan kiellettyyn
suuntaan.
Uskontojen ja kulttuurien tutkijat voivat pelkällä vaistolla selvitä melko pitkälle.
Yleisen historian puolella on kurin struktuuri löysempää, ja virheitä voidaan katsoa
joskus sormien läpi. Kuten viime aikojen ruotsalaisessa arvoteoksessa 1900-talet
(Atlantis, 2005), jossa eräs emeritusprofessori antaa ajatustensa harhailla ja tutkailee,
onko kolonialismista, takapajuisten maiden valtauksesta, ollut hyötyä vai vahinkoa, ja
kummalle puolelle, vallatuille vai valtaajille (mistä voi versoa se kielletty käsitys,
ettei kaikista kansoista ole itseään elättämään). Mutta teoksen tekijä, Svante
Nordin, on jo eläkkeellä, eikä hänellä ole muuta menetettävää kuin maineensa.
Uskontojen pyhä historia on ajastettuna yleensä sileää sanoittelua, joten tutkijalta se
vaatii vähemmän vaivaa (jos kohta hieman ponnistelua hereillä pysymiseksi). Kaiken elämän
historia amebasta ihmiseen kulkee erilaisten kehitysasteiden kautta, joita on helppo
kuvailla kirjoitettuja ja kirjoittamattomia kieltoja liiaksi vilkuilematta.
Varhaisimmat uskonnot Afrikan ja Aasian alkuasukkaiden, aboriginaalien ja Amerikan
intiaanien ihmissyöjäkulttuureissa voidaan esittää sellaisinaan. Vasta kun lähestytään
nykyaikaa, tulevat vaikeudet, ja lainausmerkit. Miten esittää kehittymättömät mutta vielä
elävät uskonnot ja kulttuurit? Tässä alkavat tutkijoiden ja oppineiden ajatukset
harhailla. Pannako paremmuusjärjestykseen?
Yhä olemassaolevien uskontojen ja kulttuurien vertailu on kehittyneimmissä länsimaissa
laissa kielletty. Vaikka yliastumisia aina sattuu samaan tapaan kuin tämän hetken
tunnetuimmalle ranskalaiselle kirjailijalle Michel Houellebecqille, joka
haastettiin oikeuteen harkitun hajamielisestä huomautuksestaan keskustelussa
Lire-lehden kanssa, että islam on uskonnoista kaikkein typerin ("La religion la
plus con, c’est quand même l’islam"). Tai minun tuttavapiiriini kuuluvalle pianonsoiton
opettajalle, joka matkusti Amerikkaan valitsemaan itselleen ja perheelleen uskontoa ja
palattuaan matkalta pienen seurakunnan pastorina haastoi kaikille kovaäänisesti ja
vähääkään oikeudellisia seuraamuksia pelkäämättä, että hänen valitsemansa uskonto on paras
kaikista uskonnoista.
Mielipiteitä ja niiden ääneenlausumista kieltävät lait ovat hyvin ymmärrettävää ja
inhimillistä suojautumista. Voitaisiin ehkä ajatella, että ihmisoikeuksiin lisättäisiin
oikeus olla kuulematta joitakin mielipiteitä. Eräs minun sukulaiseni Suomessa, jonka
elämän kolme kovaa peruspilaria ovat Krishnamurti, kommunismi ja sielunvaellus, suojaa
ajatuksiaan rajoittamalla vähimmäismäärään kaiken kommunikaation muiden kuin
samanuskoisten kanssa. Jos puhelinkeskustelussa joku epäuskoinen lähestyy näitä kolmea
hänelle tärkeää aihetta, hän sulkee puhelimen tai laskee luurin pöydälle.
Ymmärrän hyvin, että tämä on yleistä toisinajattelun torjumista, mutta tavallisen
maallistuneen länsimaalaisen mielessä elää myös hieman sitä synnin pelkoa, jota minä
tunsin lapsena. Aikuiset eivät pelkää Pyhää Henkeä, mutta ehkä jonkinlaista pyhää henkeä
pienillä kirjaimilla.
|