|
Pidin muutaman uskonnottoman muistopuheen aikanaan ja totesin aina: "Kaikella millä on
alku on myös loppu. Kuolema on osa elämää. Luonnollinen osa elämää." Tämä
luonnontieteellinen tosiasia tuntuu karulta ja kylmältä, mutta se on totta. Me kaikki sen
tiedämme ja varmasti kohtaamme.
Viihdettä
Kuolemasta on tehty viihdettä nykymaapallolle. Vakavammassa taiteessa kuolemaa on myös
käsitelty maailman sivu. Kuvataiteessa viikatemies käy kylässä, kirjallisuudessa tuoni
korjaa, musiikissa urut pauhaavat. Ja nykyään elokuvat ja televisiosarjat tuovat silmiemme
eteen tuhansia ja tuhansia kuolemia päivittäin vuodesta toiseen.
Ei voi väittää, että kuolema ei olisi läsnä päivittäin tietoisuudessamme. Lapset
oppivat listimään örkkejä kuoliaaksi tuijotuspeleissään pienestä pitäen. Heille todetaan
vain, että kuoleminen ruudun takana ei ole totta, se on satua tai leikkiä. Tenkkapoo
sitten tulee, kun uutiset näyttävät oikeita kuolleita ja lapsi kysyy: onko tuo totta?
Kuolema on tuottoisa viihteen aihe. Kun kuolema koskettaa kutakin, niin sitä voi
tirkistellä, kun se tapahtuu muille. Ja viihteessä aiheesta voi nauttia, kuluttaa aikaa,
kokea pelkojaan ja jännitystä. Ja samalla tietää, ettei se ole totta. Voi unohtaa, että
omallekin kohdalle kuolema tulee, muttei tietenkään viihteen lailla vaan jotenkin muuten:
hyvin ja luonnollisesti. Näin me toivomme omalle kohdallemme. Ja myös läheistemme
kohdalle.
Viihteessä, josta muuten maksetaan rutosti, kuolema on harvoin mitenkään luonnollista.
Yleensä tapot, murhat ja teloitukset aiheuttavat kuoleman. Harvemmin itsemurha, armomurha
tai kuolemantuottamus. Onnettomuudet ja katastrofit ylittävät jopa joskus todelliset
tapahtumat. Sodista ei enää saa todellisuutta kauheampaa ja karmivampaa viihdettä, joten
mielikuvitus on rahantekijöiden mielissä suuntauduttava muualle.
Viihteessä ei ole rajaa kuolemankäsittelylle. Lukuisat television lääkäri- ja
sairaalasarjat yrittävät kaiketi käsitellä kuolemaa jotenkin todellisempana. Ainakin
niissä näkyy itkeviä ja surevia omaisia. Kuolema todellisessakin elämässä kohdataan vain
sairaaloissa tai vanhainkodeissa, jos sielläkään kehittyneissä länsimaissa.
Luonnontieteellisesti
Kaikki syntyvä kuolee. Kasvit, eläimet ja ihmiset. Maapallokin "kuolee" tai tuhoutuu
aikanaan. Tiedemiesten mukaan viiden miljardin vuoden kuluttua maapallon meret höyrystyvät
auringon kehityksen takia ja elämä kuolee maapallolta. Sinne asti voisimme asuttaa
maapalloamme. Tosiasiahan on myös se, että maapallo tulee toimeen paremmin ilman ihmistä,
mutta ihminen ei ilman maapalloa. Tähtimatkailu ja elämä muualla maailmankaikkeudessa on
muiden juttu.
Kuoleminen on välttämätöntä, jotta uudelle on tilaa. Evoluutiossa elinkelpoiset ja
sopeutuvat eliölajit ovat voineet kehittyä. Ihminen on muuttanut luonnonjärjestystä
perinpohjin. Käyttäytymisellään se uhkaa monia eliölajeja ja sukupuuttoon kuolemiset ovat
yleistyneet. Riippuvuus maapallosta on kuin kuolema, se tiedetään, mutta siitä puhutaan
vähän. Halutaan unohtaa ja poisselittää epämieluinen.
Ihminen on pystynyt nostamaan keskimääräistä elinikäänsä monesta syystä. Tautien
voittaminen ja lapsikuolleisuuden laskeminen lienevät perussyyt. Kuolema kohtaa myöhemmin,
köyhissä maissa aiemmin kuin vauraissa. Köyhät kuolevat taudillisesti edelleen malariaan,
tuberkuloosiin ja aidsiin, kun rikkaissa maissa tilanne on hallinnassa. Nälkäkuolema ei
useaa länsimaalaista tapa enää.
Maapallolla kuollaan yleisimmin sydän- ja verisuonitauteihin - yli 17 miljoonaa
vuodessa. Euroopan Unionissa syöpään kuolee vuosittain neljä miljoonaa ihmistä. Suomessa
joka kolmas sairastaa syövän elinaikanaan. EU:ssa itsemurhia tehdään 58 000 vuodessa, kun
liikenneonnettomuuksissa kuolee 51 000.
Japanissa karoushi tappaa miehiä; tämä työkuolema johtuu siitä, että elämässä on vain
työ ilman lomia. Lännessä kuollaan kehittyneemmin kuin kehitysmaissa.
Lääketieteen kehitys ja kuolinsyiden tutkiminen ja kirjaaminen on paitsi pitkittänyt
elämää myös antanut kuolinsyitä lisää. Enää ei Suomessakaan merkitä mihinkään, että kuoli
vanhuuteen. Kaikella on oltava syy, kuolemallakin.
Henkilökohtaisesti
Vaikka kuolema on mediassa ja viihteessä aina läsnä, yksilöllisesti ja todellisuudessa
se kätketään, esineellistetään ja piilotetaan vaikka tilastoihin.
Tavis ei elinikänään saata nähdä yhtäkään oikeasti kuollutta ihmistä. Hautajaisissa
arkkuunkatsominenkin on tapana lähes kadonnut. Jos jossain päin maailmaa ruumis on
hautajaisissa esillä, se on meikattu nukkuvan näköiseksi.
Varsinaista kuolemista taas näkevät lähinnä ammattilaiset hoitojen, tapaturmien tai
onnettomuuksien yhteydessä. Kuolleiden käsittelijät sitten ovat oma ammattikuntansa sekin.
Kuolema on, mutta se on piilossa. Tulee mieleen sanonta, että pois silmistä, pois
mielestä.
Kuolema todellakaan ei ole jokapäiväinen ruokapöytäkeskustelun aihe. Eipä ole sattunut
silmään katugalluppiakaan, jossa kysyttäisiin: miten ja milloin haluat kuolla? Varmaan
siksi, että vastaushan on itsestään selvä: onnellisesti ja vanhana. Kuolemansairailta olen
kuullut, että he olisivat halunneet kuolla nopeasti ja tuskatta. Onneksi särkyihin on
lääkkeitä.
Pitkittyvässä kuolemassa on mahdollisuus ääripäissään joko romahtaa henkisesti tai
oppia nauttimaan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se eteen aukenee. Jälkimmäinen
mahdollisuus sopii kyllä elämänohjeeksi itsensä kuolemattomaksi luulevillekin, eli meille
joka iikalle.
Jotensakin keskimääräisesti ei kuolemasta ole pakko edes puhua montaa kertaa elämän
aikana. Minimissään omien vanhempien kuolema kohtaa joskus. Lapsena on kohdannut
isovanhempien kuolema, ehkä lemmikkieläimenkin. Aikuisiällä työtovereita kuukahtelee ja
iäkkäämpänä mahdolliset elinkumppanit ja ystävät.
Kun epämiellyttävä esiintyy harvoin, ei sitä omalle kohdallekaan tule ajatelleeksi.
Yleensä saattaa ajatella, että mitäs se kuolema minuun vaikuttaa, minähän olen pois
kuoltuani. Silti useat ihmiset suunnittelevat kuolemaansa, tai ainakin sen jälkeistä aikaa
lähiomaisilleen. Tehdään testamentteja, suunnitellaan hautajaiset valmiiksi, jopa
näperrellään arkku tai uurna omin käsin harrastuspiirissä. Jotkut tekevät elintestamentin
tai syväjäädyttävät ruumiinsa toiveena herätä kuolleista tulevaisuudessa. Kaikki
inhimillinen kekseliäisyys korostuu kuolemisessakin. Kukin suhtautuu kuolemaansa
tavallaan.
Tietoisuus kuolemasta saattaa ahdistaa, mutta myös vapauttaa. Kuka todella haluaisi
elää ikuisesti? Pitkäveteisyys tai kyllästyminen taitaisi ajaa piankin
itsemurha-ajatuksiin.
Vakaumuksellisesti
Meille vapaa-ajattelijoille kuoleminen, kuolema on luonnollinen tapahtuma. Silti
varmasti kullekin meistä suhde kuolemaan on yksilöllistä, kuten elämämmekin.
Yleensä emme katso suopeasti uskontojen kuoleman hyväksikäyttöä omiin tarkoituksiinsa.
Kuolemanpelolla on hallittu kristikansaa ja muiden uskontojen koukuissa olevia. On annettu
turhia toiveita oikeudenmukaisuuden toteutumisesta jos missäkin tuomioilla tai
paratiisipaikkoja kuoleman jälkeen.
Uskonnottomina keskitymme elämiseen, emme kiellä kuolemaa, muttemme myöskään ratsasta
sillä. Kuolema meille jokaiselle on vain elämämme loppu. Elämämme jatkuu muiden muistoissa
aikansa. Minun perääni ainakaan ei kenenkään tarvitse itkeä tai surra, kun olen poissa. Ja
hautajaisetkin tulee pitää hiljaa ja halvalla. Hautapaikka on, mihin uurna laskea, että
siinä testamenttia.
Teuvonneuvo
Vaikeisiin ja välttämättömiin asioihin voi suhtautua myös huumorilla. Se voi helpottaa
tunteita. Tässä tapauksessa lajina on musta- tai hirtehishuumori. Varovainen tietty
kannattaa olla, ettei vahingossa loukkaa ketään. Joillekin kuolema on kuoleman
vakavaa.
Tähän liittyen mieleeni tuli Kekkosen 80-vuotisjuhlat. Laitoimme mekin liittona
presidentille tekstaamani onnitteluadressin, jossa oli forssalainen sananlasku: "Täällä
sitä heilutaan eikä haurasa". Kekkonen vastasi kiitoskortissaan jotain sinne päin, että
"olette ymmärtäneet elämän oikein". Täytynee tähän todeta lopuksi, että taas on yksi
kolumni lähempänä kuolemaa.
teutori
|