|
On käskyjä, joita ihmisen, ennen kaikkea fyysisen mutta myös psyykkisen eheytensä
nimessä, on hyvä noudattaa vain silloin, kun myös hänen lähimmäisensä niitä noudattavat.
Tällainen hyvänlaatuinen konformismi edellyttää sopimuksia, joista liikennesäännöt, joita
kaikki eivät ehkä ole kannattaneet, mutta jotka kaikki ovat hyväksyneet, ovat yksi
esimerkki.
On myös käskyjä tai hyvää tarkoittavia kehotuksia, jotka eivät perustu sopimukseen vaan
enemmän tai vähemmän epävarmaan tietoon. Tästä on esimerkkinä terveysvalistus, jota
kaikkien soisi noudattavan, mutta jota on hyvä noudattaa silloinkin, kun kukaan muu ei
sitä noudata.
Näissä kaikille suunnatuissa käskyissä tai suosituksissa on siis kyse lähinnä
asianomaisten fyysisestä hyvinvoinnista. Niitä perustellaan niiden hyvillä seurauksilla,
mutta niistä saattaa myös tulla yksilölle itseisarvo. Ne voivat saada vertauskuvallisen
arvon ja niiden noudattaminen rituaalisen luonteen. Tällöin niitä vastaan rikkominen
koetaan aina myös pyhäinhäväistyksenä.
Kolmanneksi kansalaiselta usein edellytetään yleissivistystä ja kulttuuriharrastusta.
Näillä tarkoitetaan täysin ulkokohtaista, esimerkiksi kirjallisuuden ja taiteiden
tuntemusta. On osattava keskustella sivistyneesti, mutta on myös tärkeätä, että mihinkään
ei syvennytä; on käytävä konserteissa ja pärjättävä tietokilpailuissa.
Kaikkien kansalaisten olisi siis tunnettava jonkin verran lakia, jonkin verran tiedettä
ja lisäksi vielä epämääräinen joukko asioita, joita kutsutaan kulttuuriksi. Juuri näiden
asioiden, joita kaikkien odotetaan harrastavan, uskotaan pitävän yhteiskuntaa koossa.
Mutta ovatko ne vain välttämätön paha, johon ihminen elimistönsä vankina ja
sosiaalisuuteen tuomittuna on sidottu? Onko ihmisellä jokin varsinaisempi, henkinen olemus
ja siitä nouseva syvempi kaipuu ulos yhteiskunnasta, ei rikolliseen, antisosiaaliseen,
vaan täysin viattomaan, asosiaaliseen yksinäisyyteen?
Uskoisin, että enimmäkseen kulttuuri ei ainoastaan jarruta yksilön henkistä kehitystä,
vaan se myös synnyttää kansalaisten välille vääränlaista, passivoivaa tai vain
näennäiseen, epäyksilölliseen ja pahimmillaan suorastaan joukkopsykoosinomaiseen
aktiivisuuteen johtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja että toisaalta jo pelkkien
fyysisten tarpeitten kollektiiviseen tyydyttämiseen saattaa todellisessa valtiossa eli
"eettisten persoonallisuuksien yhteenliittymässä" sisältyä yksilöä myös henkisesti
kohottava momentti.
Ymmärrettynä pelkäksi ornamentiksi, jonka tarkoitus on viihdyttää tai ärsyttää
porvaria, on kulttuuri siis pikemminkin paha kuin hyvä. Mutta välttämätön se ei ole.
Välttämättömiä ovat vain yhteiskunnalliset sopimukset, eikä niiden tarvitse olla pahoja,
kuten ei myöskään tieteen, joka saattaa suuresti helpottaa ihmisten arkielämää.
Sankarillisessa, mutta pohjimmiltaan epäeettisessä pyrkimyksessä välittömään henkiseen
yhteyteen, esimerkiksi aviopuolisoiden välillä, on kyse rajanylityksestä, joka ennemmin
tai myöhemmin kostautuu; siinä on kyse aina epäonnistumaan tuomitusta yrityksestä
sisällyttää omaan ainutlaatuiseen minään myös lähimmäinen, jossa ei tällöin nähdä toista
omalakista monadia vaan täysin vapaasti muovailtava, sieluton esine. Ja jos ihmiset
vähemmän sankarillisesti, hurmoksellisena joukkoliikkeenä, hakevat yhteisyyttä, löytävät
he sitä usein vasta joukkohaudasta.
Tämä on rangaistus siitä, että varsinaisesta minuudesta on luovuttu eikä myöskään
toisen minuutta ole kunnioitettu; että empiiristä minää on yritetty laajentaa
ei-empiirisen, "intelligiibelin" minän kustannuksella.
Ihmisten olisi siis "tunnettava itsensä" eli tiedettävä mitä yksilöinä tahtovat
ja myös tunnustettava kanssaihmistensä erikoislaatu sekä tähän liittyvä oikeus
itsetuntemukseen ja subjektiivisiin valintoihin. Vasta tämä tekee heistä immuuneja myös
kulttuurin suggestiovaikutukselle, joka aina pyrkii hämärtämään yksilöiden välisiä rajoja;
epätoivoiselle yritykselle pitää yllä kaikkien ihmisten välisen, täysin valikoimattoman
henkisen yhteyden harhaa.
Kun ihmisten suuresta enemmistöstä on tullut tällaisia suvereeneja subjekteja, ei
kulttuurilla enää voi olla mitään vakavia yhteiskunnallisia seurauksia, mutta yksityisen
kansalaisen henkiselle hyvinvoinnille se on uhka niin kauan kuin hän ei voi hoitaa edes
työasioitaan ja valtiollisia velvollisuuksiaan sille altistumatta. Kulttuuri olisi siis
erotettava valtiosta, ja valtion olisi erityisesti suojeltava kansalaisia kulttuurin
pakkosyötöltä myös yksityisillä työpaikoilla ja muussa julkisessa tilassa; vasta tällöin
kansalaiset on kokonaan vapautettu orjuudesta, jota aikaisempi "sisällöntuotanto" on
heille merkinnyt.
Että ihminen voi tulla korkeintaan siksi mitä on, on konservatiivinen ajatus ja vieras
vasemmistolaiselle kasvatusoptimismille, jonka mukaan ihmisestä voi tehdä mitä tahansa.
Paradoksaalisesti tämä vasemmistolainen henki ja usko ulkoapäin ohjautuvaan ihmiseen kokee
suurimpia voittojaan juuri tänä päivänä, sosialistisen tradition vain muodollisesti
katkettua. Se vaikuttaa edelleen kulttuurielämässä ja erityisen voimallisesti
mainosmediassa. Koskaan aikaisemmin ei mainonta ole ollut niin mautonta ja aggressiivista
kuin se on nykyään, ja on ilmeistä, että entiset valtion rahoittamat marxilaiset ovat
löytäneet siitä itselleen uuden leipäpuun.
On meneillään "viimeinen taisto", jossa vanha vasemmistolainen "valistuksen"
henki - millä ei ole mitään tekemistä edustajansa luokka-aseman kanssa - on pääsemässä
lopullisesti voitolle siitä, mitä seuraavassa kutsun sivistykseksi.
Ihmisten on siis ollut viisasta, fyysisinä olentoina, tehdä yhteiskuntasopimus eli
perustaa valtio. Valtio voi ja sen tulee valistaa kansalaisia valtiollisissa asioissa,
mutta se ei voi aktiivisesti sivistää ketään. Sivistys kuuluu "vapauden valtakuntaan";
sivistää ihminen voi ainoastaan itseään.
Toki myös kulttuuri-instituutioita voi luokitella sen mukaan, kuinka paljon ne
saattavat toisaalta valistaa ja toisaalta auttaa kansalaista sivistämään itseään.
Kriteerinä voi tässä käyttää sitä, missä määrin ne antavat mahdollisuuden omiin
valintoihin ja yksilöllisiin kokemuksiin. Luentosalissa, katsomossa, sanomalehdessä,
kovaäänisessä voi nähdä valistuksen, kirjastossa ja internetissä taas sivistyksen
symbolin.
Jo kirkko oli yhdenmukaistanut ihmisten ajattelua muissakin kuin ehdottoman
valtiollisissa kysymyksissä, mutta vasta nousevan sanomalehdistön myötä olivat nämä
vähitellen kokonaan lakanneet - "näkemästä menninkäisiä". Viimeistään radio ja televisio
merkitsivät valistuksen lopullista voittoa sivistyksestä.
Aineellinen ja henkinen hyvinvointi edellyttävät kohtuudella molempia, sivistystä ja
valistusta, mutta erityisesti Suomessa, hävityn sodan jälkeen, kasvoi jälkimmäisen osuus
aivan suhteettomaksi; mahtavan naapurin rinnalla oli opittava kiltiksi, ja tähän
tarvittiin kokonainen armeija erilaisia manipuloinnin spesialisteja:
yhteiskuntatieteilijöitä, toimittajia, kaunokirjailijoita, viihdetaiteilijoita, joilla ei
ainakaan työnsä puolesta saanut olla minkäänlaisia omia mielipiteitä.
Näille kylmän sodan valistusupseereille antoi täyden synninpäästön Marx, jonka mukaan
ihmisellä ei voikaan olla omia mielipiteitä. Näin syntyi tämä epäpyhä valtion ja
taide-elämän liitto ja koko ahdistava sosialistinen yhtenäiskulttuurimme, jolle jo
pitkittynyt jatkosota oli luonut pohjaa, ja josta nyt olisi vihdoin päästävä eroon.
Vaikka internet on keksitty, vaikka Venäjän ei enää uskota uhkaavan Suomea,
vaikka kansalaisilla nyt tuntuisi olevan aivan rajattomat mahdollisuudet tehdä täysin
vapaita valintoja ja sivistää itseään, on kovaäänisten määrä entisestäänkin lisääntynyt.
Ihanneyhteiskunnassa, jota kohti ilmeisestikään emme ole menossa, ei ihmisen tulisi joutua
alttiiksi millekään, mitä hän ei ole itse valinnut, lukuun ottamatta sitä
yhteiskuntaelämän välttämätöntä, kaikkein kovinta ydintä, johon edellä viittasin;
kulttuuri - mökämusiikki - jota pakoon ei enää pääse edes valtion virastoissa, ei tähän
ytimeen kuulu.
Erityisen loukkaavaa on, että kulttuuribolshevismi nyt valtaa alaa myös kirjastossa,
sivistyksen pyhätössä, jonka ei tulisi olla enempää "vähälevikkisen laatukirjallisuuden"
kuin laajalevikkisten roskaromaanienkaan markkinointipaikka vaan - tämä on
konservatiivinen kirjastokäsitys - "ihmiskunnan muisti". Oireellista on myös, että
kirjastojen eteistilat ja hyllyjen päädyt usein vuorataan räikeillä, erilaisia
taidetapahtumia mainostavilla julisteilla. Tämä on osa samaa tahditonta, kaikille
elämänalueille tunkeutuvaa vasemmistolaista valistuksen projektia; sivistyksen kanssa
sillä ei ole mitään tekemistä.
Ristiriita yksilön ja yhteisön välillä kumoutuu vasta kun kulttuuria lakataan
käyttämästä yhteiskuntaa väkisin koossapitävänä liisterinä. Tällainen käytäntö nimittäin
on omiaan ajamaan juuri kaikkein yhteiskunnallisimmat yksilöt yhteiskunnan ulkopuolelle ja
on siten vakava uhka kaikelle rationaaliselle eli siveelliselle eli vapaaehtoisuuteen
perustuvalle yhteiskunnalliselle toiminnalle.
Matti Simola
diplomi-insinööri
|