|
Lasten kasvatus on perinteisen arkisesti uhkailua, lahjontaa, kiristämistä, määräilyä
ja kielloilla rajojen asettamista. Harvemmin tukemista, kehumista, yllyttämistä tai muuten
auttamista kasvamaan.
Lapset kasvoivat vanhaan hyvään aikaan maatilatöissä ja kylissä, sitten pihoilla ja
kaduilla ja nyt monet viedään päiväkotiin. Entinen nimi oli muuten lastentarha, hyvä että
koulua ei ehditty nimetä koulukodiksi, kun sille oli jo toinen merkitys varattu.
Päiväkotien perustehtävähän oli tasa-arvon lisääminen, että teollisuus sai halpaa
naistyövoimaa päiväsajaksi. Varakkaimmillahan oli piiat ja lastenhoitajat.
Kasvatuksen sisällöistä ei entisaikaan paljon puhuttu. Piti olla vain kunnon kristitty:
nöyrä, rehellinen ja asemaansa tyytyvä. Jumalankieltäjät sitten olivat öykkäreitä,
syntisiä rosvoja ja tyytymättömiä kiivailijoita. Sellaista myyttiä voi uskoa kuka haluaa,
mutta niin on kerrottu olleen. Vielä 1970-luvulla liittomme teettämän tutkimuksen mukaan
kielteistä asennetta edelleen oli uskonnottomia kohtaan, joten kyllä kirkon oppi on
pinttynyttä suomalaisessa kulttuurissa.
Miten pysyy uskovaisena?
Otsikon kysymys on meikäläistä kiinnostanut iät ajat. Kuten myös, että mistä se
uskovaisuus oikein lapsiin ja ihmisiin tulee. Ei kai se geeneissä ole? Tämä ongelma nousee
tietenkin siksi, että nyt oletan olevani oikeassa siinä, että jumalia ei ole. Mielestäni
ne kuuluvat ihmiskunnan lapsuuteen. Sinne, missä luonto oli ylivoimainen ihmiseen nähden
ja jokapäiväinen leipä oli saatava kakaroillekin maasta, metsistä ja vesistä.
Luonnonuskonnoiksi tuolloisia uskomuksia ja elintapoja uhrauksineen ja lepytyksineen
kutsuttaneen. Jumalilla oli kovin ihmisellisiä piirteitä. Pakanauskonnot-nimitys lienee
organisoituneiden uskontojen pilkkanimiä luonnollisille käyttäytymistavoille, joita heimot
olivat saaneet rauhassa kehitellä sivistysten ulkopuolella.
Mutta mistä se suomalainen lapsi oikein uskonnollisuutensa imaisee? Äidin mukainen
kirkon jäsenyys tuskin vielä tekee lapsesta ja nuoresta uskovaisen. Kyllä se ympäristöstä
tulee, kasvatuksesta, kokemuksista ja tavoista. Joku auktoriteetti ihmisen taimen vain
aivopesee vaikka sitten kristillisyyteen.
Muistan kun Suomenmaassa istui päivähoidon kasvatustavoitekomitea. Lobbailin tavallani
tuolloin vapaa-ajatuksellisia näkemyksiä uskontokasvatusosuuteen. Jo oli sitten tiukka
paikka. Komitea oli poliittisin ja vähän tieteellisinkin perustein koottu
asiantuntijaorganisaatio.
Oli muuten sitten tarkkaan lobattu myös kirkon taholta. Vaikka millä perusteilla
uskonnolliset arvot tuli saattaa päiväkoteihin.
Uskonnottoman vakaumuksen kunnioittaminen ei muulla tavoin onnistunut kuin lapsen
eristämiskiellon kautta. Uskonnottomien kersoja ei saa eristää siksi, että vanhemmat
kieltävät uskonnollisiin tilaisuuksiin lastansa raahaamasta. Vähän sama juttu oli sitten
uskontojen siveysoppi ja historia -oppiaineen muuttamisessa elämänkatsomustiedoksi. Kovin
oli kirkollismielisten sorkat seassa, vaikkei aineen sisältöihin heillä pitänyt olla
mitään sanottavaa.
Minusta tuntuu, että se kuka ensin ehtii lapsen sieluun käsiksi uskomuksineen, on
loppupeleissä aina niskan päällä. Tästä on raaempiakin historiallisia näyttöjä.
Eli kirkolle on tärkeää saada vanhemmat jatkamaan kirkkoon kuulumisen perinnettä, onhan
kyse rahoituksestakin. Talous on joskus taivaan voimia kovempi mahti nykyään.
Kastetilaisuus, vaikka pikkusiskon, jää lapsen mieleen. Ukin tai mummin kirkkohautajaiset
aiheuttavat kiusallisia kysymyksiä vanhemmille. Helppo vastaus on, että taivaasta pilven
päältä he sinua katselevat.
Pyhäkouluihin voi lapsi joutua, tai ainakin kirkon iltapäivä- tai harrastekerhoihin.
Päiväkodeissa ja kouluissa noudatetaan kirkkovuoden riittejä, tehdään enkeleitä ja
näytellään seimitaruja. Toivottavasti ei ekstreemihuumassa sentään aleta pääsiäisen
aikoina ristiinnaulitsemaan opeja tai lapsia edes malliksi. Ehkä helatorstain kunniaksi
voisi kuumailmapalloreissun tehdä, jos haluaa taivaaseen nousua simuloida
konkreettisemmin? Uskonnonopetus koulussa on jo sitten tunnustuksellista, että kyllä siitä
tulee oppia jo päähän jäädä.
Eihän nykysivistyneessä valtiossa voida tuhlata aikaa jonninjoutaviin taruihin pienten
lasten ja vanhempienkin aikaa. Ja että opettaja vielä pokkana opettaa ulkoa käskyjä. Eihän
tällaista voida turhaan tehdä, täytyy sillä joku tarkoitus olla. Ei lapsia saa huijata,
eikä aikuinen saa valehdella lapselle. Tässä asiassa kuulemma teologiset tiedekunnat
auttavat, jos jollekin tulee omantunnon vaivoja.
Lapselle ja nuorellekin on komioita kirkkohäitä hautajaisten vastikkeiksi jostain päin
sukua tiedossa. Rippikoulut - tai ainakin rippilahjat - ovat merkittävä siirtymäriitti,
jossa on mukavaa toisten samanikäisten kanssa. Joskus leirit saattavat olla ensimmäisiä
pitempiaikaisia poistumisia kotoa monen elämässä.
Tämähän on syvä kokemus sinällään ilman uskonnollisia sisältöjäkään. Tähän muuten
perustui liittomme ensimmäinen "varjorippikoulu" Forssassa vuonna 1986.
Protuleiriperinteet tulivat sitten myöhemmin ja kehittyneemmässä muodossa ovat laajenneet
vaihtoehtoisena mallina hyväksytyksi. Elämänkatsomustiedon opiskelijoilla on siis oiva
mahdollisuus tavata toisiaan aidon hyvän elämän etsimisen hengessä ilman
pakkouskonnollisuutta.
Uskontoon sidotuilla on oma putkensa, jossa valtauskonnon eri elementit vain hissukseen
vahvistavat uskonnollista ratkaisumallia. Ja tavisvanhemmillekin on helpompaa, että lapset
kuuluvat päälaumaan - ettei tule turhia hankaluuksia, on mukavampi olla niin kuin muutkin.
Ihmisellä on luontaisia taipumuksia kuulua enemmistöihin.
Miten pääsee eroon uskonnosta?
Otsikon kysymys on hankala. Jopa mielenkiinnoton. Jos olet vaikka oppinut rukoilemaan,
niin miksi päästä siitä eroon? Uskonnollahan on tapa tulla pilkahtaa esiin kun on
kriisejä, vaikeita paikkoja. Rukoilu on mallikas ketään häiritsemätön tapa fundeerata
päässään kiertäviä asioita.
Voihan ihminen haaveilla lottovoitostakin, eikä se vielä mitään maksa. Rukoilla voi
ilman pappivälikäsiäkin niin sanotulla suoralla yhteydellä, kuten eräs kirkosta eronnut
ystäväni totesi. Ei siihen kirkon jäsenmaksuja tarvitse.
Ihminen on rakenteeltaan sellainen, että vaikka ei kirkkoihin kuuluisikaan, niin
johonkin korkeampaan voimaan moni uskoo. Moni asia on niin monimutkainen ja todellinen
ihme - vaikka luonto - ettei tiedekään ole vielä kaikkea tyhjiin ammentanut.
Isojen asioiden edessä irrationalismin pirskautukset ovat hyvinkin luontaisia - ei ole
kuolemankaan edessä helppoa järjestää uskonnottomia maahanpaniaisia, jos koko muu suku on
kirkkouskovaisia. Tietty vapaa-ajattelijaperustainen proseremoniat-firma auttaa ja kyllä
hautaustoimistotkin avittavat.
Julkisuutta on saatava, että uskonnottomuus luontaisena elämäntapana leviää.
Uskonnottomat tavat kaikkiin elämän initiaatioriitteihin helpottavat uskonnoista
luopumista ja uskonnottomuudessa pysymistä.
Nuoria varmasti hämmentää julkkisten uskoonhurahtamiset. Eihän niissä ole kyse kuin
vain siitä, että oppi ja aivopesu ei ole ojaan kaatanut. Jotkut se nostaa ojastakin vaikka
kirkkolaulukeikkojen ja joululaulujen myyntiluvuilla.
Ei valtaapitävillekään ja show-henkilöille kunnon kirkkohäät muutaman vuoden välein ole
pahitteeksi - pysyväthän siinä julkisuudessa, josta leipänsä tienaavat. Mikä korkeampi
voima lie sitten näissä takana, on oma lukunsa.
Korkeampia voimia oli muuten viitisentoista vuotta sitten markkinavoimat ja nykyään
globalisaatio. Niille uhrataan kuten metsäsuomalaiset ikään kaikki ihmiset. Uskonnolliset
nöyryyden opit täytyy pitää kunniassa, sillä uskonnolliset valtaapitävät sopivien "teologiensa opastamina" ovat ikiaikaisesti sotkeneet maapallon asioita jopa sodilla.
Uskovaisuus, johonkin uskontoon sitoutuminen on aina yksilön asia. Se on
henkilökohtainen asia. Jos on halu luokitella itsensä johonkin laumaan kuuluvaksi, niin
olisi hyvä olla joku ihmiskäsitys ja maailmankatsomuskin. Ihminen kun on päämäärätietoinen
eläin, niin ilman päämääriä ja karttaa on huono suunnistaa.
Tarkoituksellisuus on ihmisen luonnossa. Ja siinä se kriittinen piste onkin. Yksilön on
orientoiduttava viimeistään murrosikänsä kieppeillä johonkin suuntaan, jotta jaksaisi elää
kuolemaansa asti. Omaa paikkaansa etsiessä tarjolla on valmiita katsomuksia riittämiin,
oppi-isiä riittää ja houkutuksia kaikenmaailman huuhaahaan.
Perinteisistä tavoista, pakkosyötetyistä asenteista ja kulutushysteriasta
mainosmaailmoineen on vaikea päästä eroon. Taistelu tajunnasta ja ihmisen ajankäytöstä on
todellista - todellisuutta ei pääse vain millään karkuun. Varhaisnuoruudessa ihmiseen
ympätyn uskonnollinen asenteen ja suuntautuneisuuden sekä ratkaisumallin poisoppiminen ei
ole helppo temppu.
Uskonnottomalle, vapaa-ajattelijalle, ateistille, sekulaarihumanistille - miltä
kantilta asiaa katsoo - on epävarmuus ainoa varma asia. Tieteellinen maailmankatsomus on
rankka asia, siitä kun seuraa, että kaikkiin kysymyksiin ei vielä ole vastausta tai ei ole
lähitulevaisuudessa odotettavissakaan. Paljon helpompi on ottaa joku uskonto
katsomuksekseen, maksan jäsenmaksut ja antaa oppineiden teologien pohdiskella ongelmat
valmiiksi.
Kaikille yksilöille ei tapauskonnollisuus, tai välinpitämätön agnostisismi riitä.
Jotkut vain valitsevat helppouden sijaan uljaana ihmisenä olemisen: vastuullisuuden ja
rehellisyyden itselleen ja muille luontokappaleille sekä koko maapallolle ilman mystisiä
houreita. Ei uskonnottomana eläminen tunteita tai mielikuvitusta poista ja järjenkäyttö
voi olla hauskaakin.
Ei ole uskonnottoman elämä helppoa, mutta ei ole helppoa kellään. Ei ollut silläkään
tiedemiehellä helppoa, joka pohti milloin reikäleipä muuttuu tunteeksi. Nautitaan
kohtuudella kaikesta mitä vielä on.
teutori
|