|
Kirjallisuuslehti Parnassossa joskus Jarkko Laineen aikaan
taloustieteilijä Riku Kinnunen ihmetteli, miksi Jeesus ajoi rahanvaihtajat
temppelistä. Minä puolestani jäin ihmettelemään Riku Kinnusen ihmettelyä.
Itse olin aikoinani koulun uskontotunneilla vain ajoittain hereillä, enkä hereilläkään
yleensä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä puhuttiin, mutta Jeesuksen suutahtamisen
muistan ja olen aina sen ymmärtänytkin.
Jeesushan oli vähän boheemi, kun rahan käytöstä oli kyse, toisin sanoen köyhä. On ehkä
liian uskallettua väittää hänen ylvästelleen köyhyydellään, mihin syntiin kerjäläismunkit
ja monet muut myöhemmin syyllistyivät, mutta hänen mielestään aarteiden kerääminen
Taivaaseen oli todistettavasti arvokkaampaa kuin rahan tai muun omaisuuden kerääminen maan
päälle.
Ja tietysti Jeesus oli joutunut kärsimään köyhyytensä tähden parempiosaisten pilkkaa,
rahvaan halveksuntaa ja viranomaisten ylenkatsetta, Hamletin sanoin
"virastokankeutta, röyhkän korskaa, potkuja, joita ansiokkaat epatoilta saavat". Mutta hän
oli juuri kokenut - Jerusalemiin tullessaan - uransa suurimman kunnian hetken. Hänen
maineensa, ennen kaikkea ihmetekojen maine, oli kulkenut hänen edellään.
Siihen aikaan niin kuin nykyisinkin ihmiset etsivät idoleita. Tarvitsee vain
pitää mielessä, ettei Jeesuksen vastaanotto pyhässä kaupungissa varmaankaan jäänyt jälkeen
nykyisten madonnien ja conanobrienien juhlinnasta, kun ymmärtää, että hän oli Superstar
astuessaan temppeliin, alansa ja ammattinsa omimpaan paikkaan, siihen ainoaan jossa hän
oli, niin kuin kansan käytös vasta oli osoittanut, arvossa ja maineessa yksi kaikkein
ylimpiä.
Ja mitä hän näkeekään siellä? Eikö sinnekin ole pesiytynyt se mammonan palvojien lauma kilisevine kukkaroineen, joka katsoi aina huvittuneen ivallisesti häntä, tallissa syntynyttä tyhjätaskua.
Pöydillä oli luultavasti esillä vain vaatimattomia kasoja kolikoita, mutta ne olivat esillä ja kaikkien nähtävissä. Vanhalla ajalla, yleisen kurjuuden keskellä, oli myös tosi
rikkaita, jotka tekivät mitä tahtoivat, manipuloivat yleistä mielipidettä ja pitivät
lakeja pilkkanaan.
Jeesuksessa oli varmasti sen verran vasemmistolaista, että hän olisi halunnut
erikoisesti näitä öykkäreitä rökittää. Mutta nämä suurrikkaat olivat suojattuja, eivätkä
vain sattuneet olemaan temppelissä äveriäisyyttään esittelemässä, kun Jeesus astui sinne
kukitettuna, seppelepäisenä, rotevien pesemättömiltä maalaisilta näyttävien seuralaistensa
kanssa.
Juutalaiset olivat tottuneet uskonnollisiin fanaatikkoihin, joilta saattoi odottaa
miten ekstroverttia käytöstä tahansa, ja tulijoiden silmissä oli tuttu kiilto. Nälkäiset
erämaan pojat olivat rahanvaihtajia ennenkin pelotelleet, ja pöydät oli helppo kaataa,
joten Jeesuksen ei luultavasti tarvinnut kauan mekastaa, kun ammattikunta oli siirtynyt
ainakin kulman taakse kassoineen, valmiina palaamaan paikoilleen kun räyhääjät olivat
hävinneet näkyvistä.
Nyt on muistettava, että itämainen Jumalan tauotta ylistäminen, joka osittain vasta
kristinuskon mukana levisi länteen, ei vielä Jeesuksen aikaan ollut tehnyt
juutalaistenkaan temppelistä sitä yksinomaisen pyhän palvonnan paikkaa, joksi se myöhemmin
kehittyi. Niin kuin Riku Kinnunen osoittaa, temppelissä voitiin myös Rooman
provinssikaupungeissa harjoittaa monenlaista hyödyllistä sosiaalista toimintaa. (Rooman
kirkoissa harjoitettiin jopa prostituutiota.) Tämä antaa Jeesuksen kiukun purkaukselle
psykologista merkittävyyttä, joka nykyajan on helppo unohtaa.
Kirjailijat ovat evankeliumien perusteella yrittäneet jäljittää Jeesuksen
luonnetta, ja yleensä ollaan yhtä mieltä siitä, että hän oli koleerinen, äkkipikainen,
mikä luonteenominaisuus oli erittäin arvostettu, koska se kuului myös Jumalalle. Jossain
evankeliumissa kerrotaan niinkin, että Jeesus syötyään viikunan, jonka maku ei ollut hänen
mieleensä, kirosi puun, josta oli sen ottanut. (Tämä on se Raamatun kohta joka sai
kirjailija Somerset Maughamin epäilemään Jeesuksen jumalallista alkuperää.)
Jokin saa minut epäilemään, että osa Jeesuksen suuttumusta temppelissä oli myös
näyteltyä. Riku Kinnusen todistuksen mukaan rahanvaihtajia ei antiikissa pidetty arvossa,
ettei vaan koko ammatti ollut halveksittukin. Jeesus, tavallisesti niin populisti, oli
siis tässä poliittisesti korrekti. Varmaa on, että hänen käytöksensä temppelissä miellytti
suurta töllistelijöiden joukkoa, sekä kansaa että kirjanoppineita. Minun on vaikea nähdä
tapahtumassa mitään ihmeteltävää. Ihmettelyä se voi herättää vain, jos pitää Jeesusta à
priori aina järkevänä, aikansa ennakkoluulojen yläpuolella olevana.
Nykyajasta katsoen Jeesuksen isottelu temppelissä oli tyhmää. Ainakin taloustieteen
näkökulmasta. On luonnollista, että rahan ammattilaiset puistavat sille päätään. Kaikkien
kapitalistien iltalukemista on sen sijaan Jeesuksen vertaus leivisköistä, rahasta, joka
pannaan poikimaan, ovelista pojista jotka kartuttavat isältä saamaansa perintöä omaksi
hyödykseen ja ympäristönsä siunaukseksi. Pojat olivat epäilemättä entisajan
pörssihaita.
Melkein käy sääliksi sitä yhtä, joka kätkee perintönsä maahan, kiven alle, jossa raha
ei kasva, jos kohta ei kulukaan. Kansantaloudellisesti olisi ollut suositeltavampaa, että
tämä luuseri olisi tuhlannut tai pelannut pois perintönsä, pannut kaikki menemään humussa
ja sumussa.
Riku Kinnunen olettaa luultavasti aivan oikein, että rahataloutta on "arvosteltu",
koska se on tuntunut aineettomalta. Myös rahaa sinänsä, jo ennen kuin se tehtiin
paperista, on pidetty, jos ei aineettomana niin ainakin vähemmän vakaana kuin muuta
omaisuutta. Ja syystä. Se voidaan varastaa, hukata, heittää järveen, ikkunasta ulos, tai
antaa köyhille jonain heikkona hetkenä. Rahaa ovat muutkin kuin kaunosielut kaikkina
aikoina halveksineet.
Rahan ja valuutan vaihtajat ovat nykyisin ja olivat luultavasti myös menneinä
aikoina rehellisiä hyödyllisen ammatin harjoittajia. Tässä yhteydessä taloustieteen
professori Riku Kinnusen mainitsema sana keinottelu, spekulaatio, tuntuu maallikostakin
huonosti sopivalta.
Tavallisessa kielenkäytössä keinottelija, spekulantti, ei ole haukkumasana, vaan
täsmällinen ammattinimitys, yhtä korrekti kuin esimerkiksi peluri tai petkuttaja.
Keinottelu työnä ja toimeentulon lähteenä on ehkä hyödyllinen markkinatalouden pitkässä
ketjussa, mutta ei verrannollinen kaikkiin valkokaulusammatteihin, niin kuin Kinnunen
väittää. Jos otetaan rinnalle toinen vanha ja vähän arvostettu henkisen työn tekijän,
sanotaan vaikka parittajan, ammatti, ero tulee selvästi esiin. Parittaja todella tuottaa
jotain "konkreettista", eikä se tule tyhjästä.
Ajatusyhtymiensä ohjaamana Riku Kinnunen tulee rahanvaihtajista filosofiaan ja tekee
ajatuskokeen yhteiskunnasta, joka on puhdas meritokratia ja kuvittelee tietysti
talousmiehenä ihmisten meriittien näkymistä heidän tuloissaan, "killinkeinä kukkarossa".
Hän unohtaa, omituista kyllä, että tämä on jo koettu. Sitä ei tarvitse kuvitella.
Täällä meillä, kristillisissä länsimaissa, elettiin vuosisatoja erittäin selvässä
meritokratiassa, jonka takuumiehenä oli juuri Jeesus, entinen radikaali ja temppelissä
riehuja. Uskottiin, että varallisuus, niin kuin köyhyyskin, kuuluu Jumalan säätämään
järjestykseen ja on oikeudenmukaisesti ja tarkasti jokaiselle jaettu ansioiden mukaan.
Tämä järjestys alkoi järkkyä oikeastaan vasta nelisenkymmentä vuotta sitten, 1960-luvulla,
jumalanpilkkaoikeudenkäyntien, "viimeisten noitarovioiden" aikaan, kun yhteiskunta alkoi
sekularisoitua.
Tänään on palattu taas takaisin vanhoihin vakaisiin arvoihin, tällä kertaa vain ilman
uskoa yliluonnolliseen. Ruumiillisen voiman jälkeen on varallisuus vanhin kunnioituksen
kohde ihmisyhteisöissä, ja erilaisten haihattelujen jälkeen ihmiskunta on, voisi sanoa,
palaamassa jäljilleen. Raha on ottamassa revanssia niistä ajoista, jolloin sanottiin ettei
se merkitse kaikkea.
|