Jori Mäntysalo

Suomen uskonnonvapauden historia

Uskonnonvapaus maahamme on saatu hitaasti. Ensimmäisenä valtiovalta armollisesti myönsi ulkomaalaisille oikeuden harjoittaa omaa uskontoaan. Vasta 1889 omatkin kansalaiset saivat kääntyä toiseen uskonsuuntaan - mutta nytkin vain luterilaiseen! Varsinainen uskonnonvapaus tuli 1923, jonka jälkeen erityisesti vakaumusten tasa-arvo on hitaasti edennyt.

Nykyisen Suomen alueelle saapui kristinusko noin vuoden 1000 jälkeen, ensimmäinen varsinainen ristiretki on ajoitettu vuoteen 1155. Tätä varhemmasta historiasta ei ole juuri kirjallisia lähteitä.

Tiedetään, että mm. Hämeenlinnan Katumajärvi on saanut nimensä suomalaisten huuhdeltua siinä kasteen pois. Ainakaan kaikille ei siis kristinuskoon kääntyminen ole ollut vapaaehtoista ja haluttua.

Katolinen kirkko vakiinnutti asemansa hiljalleen. Kirkon asema oli valtiosta kohtuullisen riippumaton. Toisaalta kuninkaalla oli vaikutusvaltaa mm. piispojen nimityksissä. Katolisella kirkolla oli oma verotusoikeus, ja viime kädessä tämän järjestelmän perua on nykyinenkin kirkollisverojärjestelmä.

Tuskin mitään ajatuksiakaan uskonnonvapaudesta iti vielä. Muuallakin Euroopassa uskonnonvapaus syntyi vasta myöhemmin, alkuaan kun rauhansopimuksiin kirjattiin vallatun alueen asukkaiden oikeus säilyttää uskonsa.

Luterilaisuuden aika

Protestanttisten kirkkojen erottua katolilaisuudesta muuttui Ruotsi-Suomenkin uskonto pian. Jo 1527 irrottauduttiin Rooman yhteydestä. Luterilaisuus oli oikeastaan vielä selvemmin valtionkirkko kuin katolisuus oli ollut. Kuninkaalla oli suuri valta kirkossa, toisaalta kirkkoa ja valtiota ei missään Euroopassa osattu vielä nähdä toisistaan selvästi erillisinä.

Seurasi puhdasoppisuuden aika, jolloin opin puhtautta varjeltiin tarkasti. Ruotsin alue laajeni itään vuonna 1617 Stolbovan rauhaan päättyneessä sodassa. Rauhansopimuksessa taattiin alueen ortodoksiselle väestölle oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Käytännössä oikeus ei toteutunut, ortodokseja pakotettiin osallistumaan luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja suuri joukko pakeni Venäjälle.

Muodollinen uskontopakko Ruotsiin tuli ensimmäisen kerran 1634. Muut kuin luterilaiset - käytännössä siis katoliset - tuli karkoittaa maasta. Tuolloin kirjoitettu hallitusmuoto myös alkoi "Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa on arwollisen, sopuisan ja pysywäisen hallituksen wahvin perustus - -" . Kirkonmenoihin osallistuminen oli pakollista.

Aina vuoteen 1869 saakka olisi ollut vähättelyä puhua valtionkirkosta. Ei oikeastaan ollut kirkkoa, pikemminkin oli valtion yhtenä elimenä pappien muodostama ryhmä. Toisaalta koko valtion käsite oli pikemminkin jumalallinen, ylhäältä tullut rakennelma, eikä kansalaisista lähtevä ja kansalaisten vapautta turvaamaan luotu organisaatio.

1700-luvun alussa maahan saapui pietismi , kristillinen suuntaus joka korosti henkilökohtaista uskoa yhteisöllisen vastakohtana. Aatteen vaikutuksesta alkoivat konventikkelit, maallikkojen johtamat pienet hartauskokoukset. Valtiovallan suhtautuminen oli kielteinen. Vuonna 1726 konventikkelit kiellettiin ns. konventikkeliplakaatilla, ja 1735 tätä täydennettiin uskontosäännöllä.

Uskonnonvapaus ulkomaalaisille

Ensimmäinen liikahdus kohti uskonnonvapautta tapahtui 1741, jolloin ulkomaalaisille annettiin lupa harjoittaa muuta luterilaista uskontoa kuin evankelis-luterilaista. Vuonna 1781 tämä oikeus laajennettiin kaikkiin uskontoihin.

Osasyy osittaiseen uskonnonvapauteen oli talouselämä. Ulkomaalaisia tarvittiin Ruotsissa, joten lakia muutettiin ja heidän sallittiin saapua maahan. Vuoden 1781 muutosta ajoi voimakkaasti Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, ja hän saikin esityksensä läpi vastoin pappissäädyn pääosan vastustusta. Tosin aloite on tullut ilmeisesti kuninkaalta, mutta aloitteen ajaminen on ollut Chydeniukselle mieluista.

Chydeniuksen uskonnonvapausmuistio on kuvaava esimerkki siitä, miten uskonnonvapautta on asteittain laajennettu. Muistio vakuuttaa toisille pappissäädyn edustajille etteivät vierasuskoiset ole uhka omalle uskonnolle ("Ei! ei Tukholma ole muuttunut kalvinilaiseksi kaupungiksi, vaikka reformeeratuilla täällä vuosikausia onkin ollut julkinen jumalanpalveluksensa; ei Tanska ole juutalainen maa, vaikka tämä onneton kansa siellä elää rauhassa ja julkisesti käy synagogissaan - -"), mutta Chydeniuskaan ei halunnut ulottaa uskonnonvapautta kovin pitkälle:

- - vakuuttaisi kaikille maahan tuleville muukalaisille täydellisen omantunnonvapauden heille itselleen, heidän lapsilleen ja jälkeläisilleen ja että he saisivat esteettömästi, hiljaisesti ja tuottamatta pahennusta meidän kotimaisille seurakunnillemme, harjoittaa omaa jumalanpalvelustansa, kuitenkin mitä vakavimmalla ehdolla, etteivät he salaa eivätkä julkisesti koeta vietellä ketään luopumaan puhtaasta evankelis-luterilaisesta opista, kaiken omaisuutensa takavarikoimisen ja elinkautisen maanpakolaisuuden uhalla, samoin kuin myöskin, ettei kukaan vieraaseen uskontokuntaan kuuluva ole voiva valtakunnan perustuslain mukaan siellä hoitaa mitään korkeampaa tai alempaa virkaa.

Suomen sodassa 1808-1809 Suomi siirtyi ortodoksisen Venäjän vallan alle. Suomalaisille sallittiin oman uskonnon harjoitus, keisari vakuutti että on "tahtoneet vahvistaa ja kiinittää Maasa olevan Christillisen Opin" . Ortodokseille tuli ymmärrettävästi kansalaisoikeudet Venäjän vallan aikana.

1860-luku: kirkko itsenäistyy

Vuosien 1865-1869 aikana syntyi kirkko, oma valtiosta erillinen organisaatio. Kehitys alkoi kunnallisasetuksella 1865, jolla maalliset ja kirkolliset asiat erotettiin toisistaan. Vuotta myöhemmin seurasi kansakouluasetus, ja peruskoulutus siirtyi pois kirkollisilta viranomaisilta.

Suuri muutos tapahtui kun vuonna 1869 säädettiin uusi kirkkolaki. Laki koski ensimmäistä kertaa nimenomaan evankelis-luterilaista kirkkoa, ja enteili tulevaa uskonnonvapautta. Kirkkolain säätäminen tuli nyt lähinnä kirkon oman elimen, kirkolliskokouksen, tehtäväksi.

Samana vuonna uusi valtiopäiväjärjestys määräsi toisaalta, että valtiopäivämiehen tuli olla kristitty, ja että muut kuin evankelis-luterilaiset eivät saaneet osallistua kirkkolain käsittelyyn. Tämäkin saattoi jo viitata muidenkin kuin ortodoksien hyväksymiseen kansalaisiksi.

Konventikkeliplakaatti kumottiin 1869. Nyt hartaustilaisuuksia sai järjestää paljon entistä vapaammin.

Saako kirkosta todella erota?

Vuoden 1869 kirkkolakiin kirjattiin oikeus erota kirkosta. Pykälän muotoilu ei varsinaisesti rohkaissut eroamaan: kun pappi oli ensin yrittänyt opetuksella ja varoituksella ohjata "harhaoppista", todettiin että jos erohaluinen "- - pysyy erehdyksessään ja haluaa vakaumuksensa nojalla erota tämän kirkon yhteydestä ja siirtyä toiseen kirkkoyhdyskuntaan, älköön kirkko häntä siitä estäkö."

Käytännössä kirkosta eroaminen ei ollut mahdollista edes teknisistä syistä. Evankelis-luterilainen kirkko oli ainoa väestörekisterin pitäjä, eikä naimisiinkaan päässyt kuin papin edessä. Uskonnonvapautta loukkasi lisäksi valtion virkoihin vaadittu pakko käydä ehtoollisella ja mm. oikeudessa sallittiin ainoastaan uskonnollinen vala.

Näitä epäkohtia ehdotettiin korjattavaksi kahdella poikkeavalla tavalla. Ensimmäisen ryhmän mielestä tarvittiin eriuskolaislaki joka sallisi muidenkin uskontojen järjestyä. Toinen ryhmä taas ajoi täysin maallista lainsäädäntöä johon uskonnot eivät liittyisi. Jälkimmäiset ehdottivat esimerkiksi avioliittoa solmittavaksi maallisen viranomaisen edessä, ts. siviiliavioliittoa, ensimmäiset muillekin uskontokunnille vihkimisoikeutta.

Uskonnonvapauden parantamista myös vastustettiin voimakkaasti. Vuoden 1882 valtiopäivillä eriuskolaislaki kaatui pappis- ja talonpoikaissäädyn vastustukseen. Näihin aikoihin todettiin myös ääneen joissakin yhteyksissä, että vuoden 1869 lain määräys kirkosta eroamisen sallimiseksi meni liian pitkälle. Loppujen lopuksi laki saatiin säädettyä, ja perusratkaisuksi tuli nimenomaan uskontokuntien lisääminen maallisemman lainsäädännön sijaan.

Vuoden 1889 eriuskolaislaki

Eriuskolaislaki 1889 oli virallisesti "Asetus niistä kristityistä uskontokunnista Suomenmaassa, jotka ovat muuta protestanttista uskonoppia kuin evankelis-lutherilaista". Laki koski siis vain protestanttisia vähemmistöjä eikä esimerkiksi katolisia, uskontokuntien ulkopuolelle jäämisestä puhumattakaan. Käytännössä vain kaksi ryhmää rekisteröityi lain perusteella: metodistit ja baptistit .

Laki luetteli vielä melko tiukat ehdot vähemmistöuskonnoille. Eroaminen luterilaisesta kirkosta vaati kahden kuukauden harkinta-ajan, ja eroajan tuli olla 21-vuotias sekä saanut opetusta evankelis-luterilaisesti opista - ei siis saanut ainakaan erota tietämättä mistä eroaa. Eriuskolaiset eivät saaneet järjestää "julkista juhlasaattoa", valtionkirkon jäsenten lapsia ei saanut ottaa heidän kouluihinsa, ja esimerkiksi jumalanpalveluspaikat piti etukäteen ilmoittaa viranomaisille .

Valtionkirkkojen asema ja koulujen uskonnonopetus nousi esille jälleen vuosisadan taitteessa. Toisaalta ns. radikaali sivistyneistö ja toisaalta marxilainen työväenliike nousivat. Uskonnonvapautta vaativien kuoroon yhtyivät vielä baptistit ja teosofit. Tunnetuin tuon ajan paperi on Forssan kokouksen 1903 sosiaalidemokraattinen julistus: "Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista." .

Valtion ja kirkon ero ei toteutunut, mutta nyt lähinnä uskonnottomat pakottivat valtion säätämään lakeja jotka laajensivat uskonnonvapautta. Jotkut elivät tahallisesti "susipareina" ja kieltäytyivät kirkkohäistä, jolloin heidät tuomittiin avioliittoon silloisen lain nojalla. Myöhemmin jätettiin lapsia kastamatta ja siis pois kirkonkirjoista, ja tämän väestökirjanpidollisen ongelman ratkaisuksi syntyi siviilirekisteri vuoden 1918 alusta. Muodollinen ehtoollispakko oli poistunut jo aiemmin.

1918 annettiin laki, jolla juutalaiset eli "mooseksenuskoiset" saivat kansalaisoikeudet. Ei-kristitylle ryhmälle tuli nyt ensimmäistä kertaa oikeus todistaa oikeudessa.

Vuosisadan vaihteen vaatimukset kirkon ja valtion täydellisestä erosta olivat aikaansa nähden rajuja. Toisaalta muita rajuja muutoksia tapahtui, kansanedustuslaitoskin muuttui lähes Euroopan vanhoillisimmasta maanosan nykyaikaisimpaan. Ranskassa vuonna 1905 kirkko ja valtio erosivat, ja sama olisi voinut tapahtua Suomessakin.

1923: vihdoinkin uskonnonvapaus!

Kansalaissota muutti asenteita, ja valtion ja kirkon todellinen ero jäi toteutumatta. Uskonnonvapauslaki kuitenkin säädettiin 1923, ja nyt uskonnollisten yhdyskuntien perustamista ei enää rajattu kristillisen opin mukaisiin. Myös uskontokuntien ulkopuolelle sai jäädä.

Vanhan hengen mukaisia rajoituksia uskonnonvapaudelle jäi edelleen. Uskontokunnat eivät esimerkiksi saaneet omistaa muuta kiinteää omaisuutta kuin omat toimitilansa, ja valtioneuvostolle jäi mahdollisuus tarkastuttaa uskontokuntia. Myös eroamisen harkinta-aika jäi, tosin se lyheni kahdesta yhteen kuukauteen.

Uskonnonvapaus suppeassa merkityksessä oltiin nyt saatu: uusia uskontokuntia sai perustaa vapaasti, ja uskontokunnasta toiseen siirtyä ilman suuria rajoituksia. Hallitusmuoto takasi uskonnonvapauden.

Käytännössä tilanne ei ollut noinkaan hyvä. Kirkosta eronneita pidettiin epäilyttävinä eikä esimerkiksi mielellään otettu töihin.

1930-luvun puolivälissä alkoi syntyi siviilirekisteriyhdistyksiä ja pian myös valtakunnallinen liitto, jotka olivat uskontokriittisiä ja uskonnonvastaisia. Näiden johdossa oli Tampereen yhdistys, joka lakkautettiin 1939 oikeuden päätöksellä . Lakkautuspäätöksen taustalla oli todennäköisesti kuitenkin yhtä paljon poliittisia kuin uskonnollisia syitä: yhdistyksiä epäiltiin kommunistisiksi.

Uskonnonvapauden eteneminen tästä on tarkoittanut lähinnä kirkon ja valtion hidasta erkaantumista toisistaan. Suurin yksittäinen muutos oli 1944, jolloin perustettiin kirkkohallitus joka otti hoitaakseen ennen valtioneuvostolle kuuluneita tehtäviä. Vuoden 1964 kirkkolaki sisälsi silti edelleen määräyksen "kirkon ylin hallitus koko maassa on valtakunnan hallituksen asia". Vuonna 1994 astui voimaan nyt voimassaoleva kirkkolaki. Suurin osa pykälistä siirtyi kirkon sisäiseen päätäntävaltaan, kirkkojärjestykseen. Samalla kaikki kansanedustajat pääsivät päättämään kirkkolaista, aiemmin vain kirkkoon kuuluneilla oli ollut äänioikeus kirkkolakia käsiteltäessä.

Aivan viime vuosinakin on muutoksia tapahtunut. Korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät enää lähetä edustajaa kirkolliskokoukseen (alkaen 1996) , tuomiokapitulien menot on siirretty kirkon itsensä kustannettavaksi (1997) , piispanvaalin vahvistaminen jäänyt pois presidentin tehtävistä (2000) ja rukouspäiväjulistuksesta ei enää tehdä päätöstä valtioneuvoston yleisistunnossa eikä sitä julkaista säädöskokoelmassa (2004) .

Muista muutoksista olennaisin on ehkä uusi elämänkatsomustieto -oppiaine, joka 1985 korvasi uskontojen historia ja siveysoppi -nimisen aineen.

Kaikki muutokset eivät ole olleet positiivisia. Kun kunnallinen päivähoito luotiin päivähoitolailla 1973, ei uskonnosta puhuttu mitään. Kymmenen vuoden kädenväännön jälkeen 1983 lakiin lisättiin päiväkodin tavoitteeksi "tukea lapsen uskonnollista kasvatusta", ja käytännössä ei-kristittyjen vanhempien on nyt erikseen huolehdittava vapautuksen saamisesta.

Vuonna 2003 uskonnonvapauslaki uudistui kokonaan. Käytännössä muutokset jäivät kuitenkin vähäisiksi. Uskontokunnista eroaminen sallittiin kirjeitse, uskontokuntien autonomia lisääntyi vähän ja joitakin kuolleiksi kirjaimiksi jääneitä pykäliä kumottiin. Katso tarkemmin erillinen artikkeli Uskonnonvapauslain muutokset 2003.

Tulevaisuus?

Kehityssuuntia voidaan nähdä kaksi: lisää oikeuksia kaikille uskonnoille ja muillekin katsomuksellisille ryhmille, tai valtionkirkkojen aseman purku. Nämä voivat toteutua myös osin rinnakkain.

Käytännön esimerkki tästä on valtionkirkkojen saama yhteisövero-osuus. On vaadittu toisaalta tämän tukimuodon lopettamista , toisaalta taas ainakin pienemmät kristilliset uskontokunnat ovat esittäneet sen jakamista valtionkirkkojen lisäksi muille uskontokunnille .

Näköpiirissä on ainakin suuremmasta valtionkirkosta eroamisen jatkuminen , yleinen maallistuminen ja maahanmuuttajien mukana tulevien uskontojen vaikutus. EU-jäsenyyden myötä Suomikin on osa montaa eri uskontoa edustavaa unionia.

Uskonnon opetus kullekin vakaumusryhmälle erikseen tulee melko kalliiksi, jos suurimmassa osassa kouluja on usean eri uskonnon ryhmä ja vielä elämänkatsomustiedon ryhmä. On todennäköistä että uskonnon opetuksesta ei haluta luopua, ja tämä luo paineita kohti yhtä vakaumuksia käsittelevää oppiainetta. Ruotsin kokemukset eivät ole hyviä, joten asiaa tullaan myös vastustamaan.

EU:n perustuslain ehdotus ei ole muuttamassa tilannetta, vaan valtionkirkkojen asema jätetään kunkin jäsenvaltion sisäiseksi asiaksi. Mielenkiintoisempi on maininta, jonka mukaan "Unioni kunnioittaa myös elämänkatsomuksellisten ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen asemaa." Uskonnonvapaudesta siirryttäneen siis kohti laajempaa vakaumuksenvapautta.

Viitteet: