Esa Ylikoski

Uskonnottomien oikeuksista

Hiljainen vähemmistö heräämässä?

Uskonnottomien asema on Suomessa parantunut, mutta heitä kohdellaan yhä epätasa-arvoisesti julkisen vallan toimesta. Lapsiperheet saavat yhä kokea päiväkodin ja koulun taholta usein painostusta osallistua uskonnollisiin seremonioihin ja uskonnon opetukseen. Monissa elämänvaiheissa uskonnottomien yhdenvertaisuus toteutuu puutteellisesti johtuen evankelisluterilaisen kirkon erityisasemasta maassamme. Joskus uskonnottomien perusoikeudet, jopa heidän olemassaolonsa ja identiteettinsä unohdetaan kokonaan.

Kuitenkin kysymyksessä on yksi maamme suurimmista vähemmistöistä - joskin toistaiseksi yksi hiljaisimmista. Uskontokuntaan kuulumattomia on maassamme jo yli 13 prosenttia väestöstä, ja osuus kasvaa. Pääkaupunkiseudulla uskonnottomien osuus oli yli viidennes väestöstä. Lisäksi evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu paljon ihmisiä, jotka eivät tosiasiassa usko kirkon tai muunkaan uskonnon oppeja. Monet heistä eivät kuitenkaan eroa kirkosta, mikä osaksi johtuu uskonnottomiin yhä kohdistuvasta sosiaalisesta painostuksesta.

Uskonnon ja uskonnottomuuden vapaus on maassamme reippaasti alle satavuotias ilmiö, jota edelsi monisatavuotinen pakkouskonto. Vuoteen 1923 saakka jokaisen tuli kuulua johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnottomalle identiteetille ei siis ole ollut kulttuurihistoriallisesti katsoen vielä kovin paljoa aikaa kehittyä, kasvaa ja kukoistaa yhteiskunnassamme ja julkisuudessa.

Uskonnottomuuden nykytilaa voinee verrata suomalaisuuden tilanteeseen kansallisen heräämisen aattona 150 vuotta sitten. Uskonnottomat ovat nousemassa ihmisryhmäksi ihmisryhmien joukkoon. Uskonnoton ajattelu ja kulttuuri ovat kasvussa. Kuinka nopeasti tapahtuu todellinen murros, riippuu julkisen mielipiteen kehityksestä, uskonnottomien omien järjestöjen toiminnasta sekä valtiovallan ja kuntien toimenpiteistä.

Välitöntä ja välillistä syrjintää

Evankelisluterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle annetaan Suomessa erittäin huomattavia etuoikeuksia. Kirkolla on esimerkiksi oikeus jäsenmaksunsa keräämiseen verotuksen yhteydessä kirkollisveron nimellä, ja lisäksi kirkko saa osuuden yhteisöveron tuotosta. Tämä loukkaa välittömästi ja välillisesti uskonnottomien oikeutta saada tasapuolista kohtelua.

Vuosi sitten voimaan tulleen Yhdenvertaisuuslain mukaan syrjintä on välitöntä, kun vertailukelpoisessa tilanteessa jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta. Välillistä syrjintä taas on se, jos näennäisesti puolueeton säännös, peruste tai käytäntö saattaa jonkun epäedulliseen asemaan muihin vertailun kohteena oleviin nähden.

Yhdenvertaisuus valtiovallan taholta edellyttäisi selkeimmin kirkon etuoikeuksien purkamista verotuksineen kaikkineen. Vähimmillään yhdenvertaisuuden lisääminen edellyttäisi, että uskonnottomien etu- ja kulttuurijärjestöt voisivat saada valtiovallan taholta julkista tunnustusta sekä tuntuvaa taloudellista tukea uskonnottomien kulttuuristen palvelujen tuottamiseen.

Käytännössä kuitenkin uskonnottomien järjestöt, kuten Vapaa-ajattelijain liitto, Suomen Humanistiliitto, Prometheus-leirin tuki ja uskonnotonta tapakulttuuria edistävä ja palveleva Pro Seremoniat eivät saa likimainkaan vastaavaa taloudellista tukea kuin kirkko eikä niiden erityistä vähemmistökulttuurista merkitystä ole asianmukaisesti tunnustettu valtiovallan taholta.

Uskonnottomien kulttuurisen identiteetin väheksymiseen on omat dogmaattis-ideologiset taustansa. Evankelisluterilainen kirkko pitää uskonnottomuutta vaarallisempana kuin muita uskontoja islam mukaan lukien. Tämä perustunee pappien ja uskonnonopettajien vakioväitteeseen, ajatukseen, että kaikkien pitää uskoa johonkin uskontoon. Niinpä ihmiset, jotka eivät halua tai voi omaksua mitään uskontoa, jotka ovat ajatuksellisesti vapaita kaikkien uskontojen opeista, tulevat rikkoneeksi pahasti tuota ajatusta. Siksi he ovat kirkon kannalta vaarallisempia kuin muulla tavalla uskovat.

Tämän ideologisen ajattelun pohjalta on ilmeisesti ollut oikein estää uskonnottoman kulttuurin kehitystä ja jarruttaa kaikin mahdollisin tavoin uskonnottomien tasavertaisen oikeuksien kehittymistä. Kirkolla on ollut vahva vaikutus maamme uskontopolitiikkaan ja sen käytännön toteutukseen.

Uskonnottomien epäyhdenvertainen kohtelu, jota kaikki eivät näe tai halua myöntää syrjintänä, ilmenee ihmisen monissa elinvaiheissa. Seuraavassa tarkastelen ongelmallisia kohtia ihmisen elämänkaaren mukaisessa järjestyksessä kehdosta hautaan. Joitakin muutosvaatimuksiakin esitän, mutta monin osin ne jäävät lukijan itsensä harkittaviksi.

Syntymä ja nimenanto

Lapsen odotukseen ja synnytykseen uskonnoton perhe toki saa sentään tasapuolista kohtelua neuvoloissa. Nimenannonkin voi hoitaa kätevästi väestörekisterissä. Samoin perhe voi halutessaan järjestää kivat nimiäisjuhlat ilman mitään uskonnollisia seremonioita.

Epäyhdenvertaisuus ilmenee kuitenkin siinä, että kirkolla on oikeus hoitaa tai välittää väestörekisteriasioita kirkkoherranvirastossaan esimerkiksi lapsen nimen antoon liittyen. Uskonnottomien järjestöille ei tällaista tehtävää ole annettu. Perustava ongelma on jo siinä, että uskontokunnan jäsenyys on osa väestötietojärjestelmää.

Uskonnottomien seremoniapalvelujen tuottajat eivät saa mitään valtion avustusta tai hintatukea toiminnalleen. Näin ollen jos perhe haluaa esimerkiksi uskonnottoman nimiäispuheen pitäjän ja ehkä muutakin ulkopuolista apua nimiäisjuhlan järjestämiseen, siitä mahdollisesti pitää maksaa enemmän kuin kirkollis- ja yhteisöveroista palkkansa saavan papin käynnistä. Toki koko tapahtuman voi hoitaa perhe- ja ystäväpiirin kesken.

Valtiovalta ei ole ainakaan toistaiseksi erityisemmin tiedottanut kirkkoon kuuluville perheille, että he voivat vapaasti jättää lapsensa kirkon jäsenyyden ulkopuolelle ja jättää uskontokuntaan kuulumisestaan päätös lapsen itsensä aikanaan tehtäväksi.

Kunnallinen päivähoito

Uskonnollisten seremonioiden, hartaushetkien ja kirkkokäyntien järjestämisen ei pitäisi kuulua kunnallisten päiväkotien tehtäviin, vaan uskonnollisiin menoihin kasvatus tulisi jättää kokonaan kodin tehtäväksi. Julkisten päivähoitopalvelujen tulisi kohdella katsomukseltaan erilaisia perheiden lapsia tasapuolisesti ja kodin katsomusperinnettä kunnioittavasti.

Kuitenkin päiväkodeissa paitsi organisoidaan uskonnollisia seremonioita myös usein käytännössä painostetaan uskonnottomia perheitä siihen, että vanhemmat antaisivat lastensa osallistua papin vetämiin hartaushetkiin, rukoiluseremonioihin ja kirkkokäynteihin. Painostus ilmenee esimerkiksi jatkuvana "saako osallistua?" -kyselynä. Eikä aina edes kysellä.

Yleensä päiväkotien moitittavaan menettelyyn syynä eivät ole uskonnolliset motiivit, vaan henkilökunnan pienuudesta johtuva haluttomuus järjestää uskontokuntaan kuulumattomille lapsille rinnakkaista, normaalia ohjelmaa. Se ei silti tee painostuksesta hyväksyttävämpää. Päiväkodin työntekijät eivät saisi häiritä uskonnottomia vanhempia kyselemällä tyyliin, "saako lapsi lähteä kirkkoon vai pitääkö järjestää jotain ylimääräistä?"

Normaalia, uskontovapaata kivaa ohjelmaa pitäisi päiväkodeissa järjestää lähtökohtaisesti aina ja siis myös silloin, jos lisäksi kaikesta huolimatta järjestetään tuollaisia uskonnollisia seremonioita.

Molempien tai toisen vanhemman kuuluminen kirkkoon ole mikään yleisvaltuutus lapsen osallistumiseen seremonioihin; kaikkien perheiden lapsilla tulee olla oikeus myös olla osallistumatta uskonnollisiin menoihin. Kysymys on perusoikeudesta, joka koskee myös lapsia. Tästä valinnanmahdollisuudesta tulee tiedottaa kirkkoon kuuluville vanhemmille.

Monissa päiväkodeissa oma henkilöstö huolehtiikin lain velvoittamasta uskontokasvatuksesta itse, ilman pappeja ja seremonioita samalla kun uskonnottomien perheiden katsomustaustaa kunnioitetaan järjestämällä heidän lapsilleen luontevasti ja joustavasti muuta mukavaa ohjelmaa uskontokasvatuksen sijaan.

Koulu

Pienten koululaisten yleistä iltapäivähoitoa ei kuntien ei pidä antaa uskonnollisten yhdyskuntien hoidettavaksi. Mikäli kunnat kuitenkin tilaavat iltapäivähoitopalveluja esim. evankelisluterilaisilta seurakunnilta, kunnan tulee erityisesti huolehtia, sopia ja valvoa, että hoitopalveluihin ei sisällytetä uskonnollisia menoja ja uskonnollista mielipidevaikuttamista.

Uskonnottomien kotien lapsille tarkoitetun, uskonnonopetukselle vaihtoehtoisen elämänkatsomustiedon (ET) asemaa vaikeutetaan edelleen kouluissamme.

Syksyyn 2003 asti oli tilanne, jossa koulu tarjosi myös uskonnottomille ensisijaiseksi katsomusaineeksi uskontoa. Vasta jos perhe erikseen ilmoitti lapsensa pois uskonnosta, siitä vapautettiin ja lapsille mahdollisesti annettiin uskonnotonta ET:n opetusta. Lisäksi koulut, rehtori ja opettajakunta laajemminkin pyrkivät välttämään ET-ryhmien muodostumista. Tämä kaikki johti siihen, että vain viidesosa uskonnottomien kotien lapsista osallistui käytännössä ET-opetukseen!

Nyt laki on muuttunut sellaiseksi, että uskonnottomien perheiden lasten ensisijainen katsomusaine on ET niin kuin pitääkin olla. Vasta jos perhe erikseen siitä ilmoittaa, lapsi voidaan sijoittaa uskonnon opetukseen, joka on edelleen tunnutuksellista.

Koulut ovat kuitenkin monin paikoin toimineet käytännössä aivan samaan tapaan kuin vanhankin lain aikaan halutessaan estää ET-ryhmien ja niiden opiskelijoiden määrän lisääntymisen. Samoin monissa kouluissa on omaksuttu kanta, että vanhan, painostavan lain aikana tehty valinta olisi sitova edelleenkin.

Näin ollen ET:n opiskelijoiden määrän odotettavissa ollut voimakas kasvu uuden lain soveltamisen myötä onkin jäänyt toteutumatta. Koululaitoksen toiminnasta on tehty useita valituksia eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka tutkii parhaillaan asiaa.

Oppilasilmoituslomakkeissakaan ei välttämättä tuoda esiin, että ET on nyt uskontokuntaan kuulumattomille ensisijainen koulun tarjoama katsomusaine. Samoin ET:n opetusjärjestelyjä ei kaikissa kouluissa ole millään lailla alettu parantaa, vaikka lainkin muutos sitä edellyttäisi.

Näin ollen voidaan kokonaisuudessaan todeta, että uskonnottomien perheiden oppilaita edelleen käytännössä painostetaan osallistumaan uskonnon opetukseen, eikä ET:n asemaa uskonnottomien katsomusaineena ei ole saatettu tasavertaiselle sijalle koulutoimessa.

Hyvin harvoin koulu myöskään toimii suunnitelmallisesti niin, että uskonnottomien oppilaiden kulttuurista identiteettiä arvostetaan, kunnioitetaan ja tuetaan esimerkiksi siinä määrin kuin on alettu tukea monia maassamme paljon pienempien vähemmistöjen oikeuksia.

Monissa kouluissa monet ET-ryhmät kuitenkin toimivat aivan hyvin. ET-opiskelijoita ei myöskään katsomusainevalintansa takia yleensä kiusata koulutoverien taholta, vaan pikemminkin heitä saatetaan kunnioittaa ja joskus kadehtiakin. Monet kirkkoon kuuluvat oppilaat ja heidän perheensä toivoisivat voivansa valita uskonnon sijaan elämänkatsomustiedon. Edellytykset elämänkatsomustiedon aseman tuntuvaan vahvistumiseen suomalaissa kouluissa ovat hyvät.

Koulujen on huolehdittava myös siitä, että kukaan ei joudu vastoin omaatuntoaan osallistumaan uskonnon harjoittamiseen. Tämän pitäisi koskea päivänavauksia ja koulujen juhlia, mutta se ei läheskään aina toteudu.

Oppilaan vanhempien tai toisen heistä kuulumista kirkkoon ei saisi kouluissa pitää minään yleisvaltuutuksena siihen että oppilaan olisi aina pakko lähteä koulun mukana kirkkoon osallistumaan uskonnollisiin seremonioihin, kuten jumalanpalvelukseen. Kirkkopakko on maassamme poistettu jo yli sata vuotta sitten - lukuun ottamatta lapsia ja nuoria, joilla on päiväkotien ja koulujen toimesta järjestetty kirkkopakko yhä vielä, 2000-luvulla.

Koulun tehtäviin ei pitäisi ylipäätään kuulua oppilaiden organisoiminen uskonnollisiin seremonioihin. Kasvatus uskonnollisiin tapoihin ja menoihin on ennen muuta kodin asia.

Nuoruus

Valtiovalta ei erityisemmin tue etupäässä uskonnottomien perheiden nuorille tarkoitettujen Prometheus-leirien järjestämistä. Näin ollen niiden hinta on hieman korkeampi kuin vastaavien kirkon rippileirien. Tilanne ei ole tasavertainen, kun otetaan huomioon kirkon taloudelliset erityisedut. Suuren uskonnottoman vähemmistömme kulttuuri-identiteettiä pitäisi tukea eikä väheksyä valtiovallan ja kuntien taholta.

Koulujen uskonnonopettajat toimivat usein rippileirien markkinoijina, mikä ei kuulu opettajan tehtäviin. Uskonnottomiin nuoriin kohdistuu muutoinkin sosiaalista painetta osallistua enemmistön mukana rippileiriin. Muutamat nuoret myös liittyvät kirkkoon rippileirin jälkeen. Monilla nuorilla pääasiallinen kiinnostus rippikoulun käymiseen johtuu maassamme muodostuneesta perinteestä, jossa sukulaiset antavat ripiltä päässeille joskus huomattaviakin rahalahjoja.

Mikään ei toki estä uskonnottomia perheitä järjestämästä vaikkapa Prometheus-leiriin osallistumisen jälkeen omanlaistaan mukavaa juhlaa nuoren kunniaksi. Perheet ja sukulaiset voivat oman arvomaailmansa pohjalta katsoa, minkälaisia lahjoja siihen liittyen on paikallaan nuorelle antaa.

Avioliittoon vihkiminen

Vaikka monet kirkkoon kuuluvatkin käyttävät avioliiton solmimiseen siviilivihkimistä niin, että siviilivihkimisen osuus on peräti noin 35 prosenttia, siviilivihkimiseen liittyvät julkiset ja muut palvelut eivät ole useimmilla paikkakunnilla vielä ainakaan hyvällä tasolla.

Monien maistraattien tilat eivät ole likimainkaan tarpeeksi juhlallisia vihkimiseen varsinkaan suuremmalle hääväelle. Eivätkä useimpien maistraattien asianomaiset viranhaltijat ole halukkaita lähtemään toimitilojensa ulkopuolelle suorittamaan vihkimistä esimerkiksi juhlavampaan hääjuhlapaikkaan.

Uskonnottomien kulttuurijärjestöjen toimihenkilöille ei ole kuitenkaan myönnetty oikeutta suorittaa avioliittoon vihkimistä, vaikka tämän oikeuden saa hakemuksesta jokainen uskonnollinen yhdyskunta. Uskonnottomien hääseremonioiden järjestämiseen on kuitenkin tarjolla asiantuntevaa apua esimerkiksi Pro Seremonioiden taholta.

Nämä kaikki ovat selviä epäkohtia ja osoittavat, että yhteiskunta ei arvosta uskonnotonta kulttuuri-identiteettiä edes tärkeänä pidetyn avioliiton kohdalla. Toisaalta kuitenkin niin uskonnottomat kuin muutkin siviilivihkimisen käyttäjät saaneet onnellisesti vihkimisensä suoritettua.

Armeija, poliisi ja vankila

Armeijassa uskonnollista valaa edelleen käytännössä suositaan uskonnottomana vaihtoehtona olevan juhlallisen vakuutuksen kustannuksella. Valaan liittyvät seremoniat ovat usein selvästi juhlallisempia kuin uskonnottoman juhlallisen vakuutuksen usein karummat järjestämismuodot. Niinpä osa uskonnottomista vannookin uskonnollisen valan, mikä ilmentää lähinnä uskontopohjaiseen painostukseen taipumista eikä niinkään erityistä sitoutuneisuutta uskontoon sinänsä. Lain mukaan myös uskontokuntiin kuuluvilla on oikeus juhlalliseen vakuutukseen.

Sotilaspappien virallinen asema armeijan hierarkiassa rikkoo uskonnottomien tasavertaista kohtelua. Sotilaspappien virat tulee lopettaa. Heidän tilalleen armeijan leipiin tarvittaneen jonkin verran esimerkiksi psykologikoulutuksen saaneita ja ei-vakaumukselliselta pohjalta toimivia kriisiterapeutteja sekä rauhanajan toiminnan että kriisien ja sodan varalle.

Kirkon tunkeutuminen poliisitoimeen ja sitä kautta kriiseihin joutuneisiin koteihin tulee myös lopettaa. Poliisien työnohjaukseen tarvitaan psykologista osaamista eikä teologiaa. Ja vakavia kriisejä ja traumoja kohdanneiden ihmisten tueksi tarvitaan uskonnottomalta pohjalta toimivaa psykologista ja sosiaalista asiantuntija-apua, ei kutsumatta poliisien matkassa kotiin tai sairasvuoteelle tunkeutuvaa pappia.

Vankilapastorien virkojen kustantaminen valtion varoista vie väistämättä vähiä taloudellisia resursseja asianmukaista sosiaalista ja psykologista tukea antavan henkilöstön palkkaukselta. Uskonnon käyttö valtion virallisena rikollisuuden hoitokeinona on jäänne menneiltä, riittävän pitkään kokeilluilta ajoilta.

Korkeakoulut

Yliopistojen teologiset tiedekunnat tulisi lopettaa niin, että kohtuullinen osa niiden kulttuurintutkimuksen luontoisista viroista siirrettäisiin uskontotieteen oppiaineiden tai laitosten yhteyteen. Sen sijaan varsinainen pappiskoulutus pitäisi siirtää kirkkojen omiin oppilaitoksiin, jotka voisivat saada valtionosuutta esimerkiksi kansanopistolain pohjalta. Monissa muissakin maissa pappisseminaarit ovat yliopistojen ulkopuolella. Elämänkatsomustiedon opettajien koulutusta ja täydennyskoulutusta korkeakouluissa tulisi tehostaa.

Yleisradio

Yleisradion lakisääteisiin julkisen palvelun tehtäviin kuuluu hartausohjelmien lähettäminen. Televisiossa niitä on kymmeniä ja radiossa satoja vuosittain. Tätä voidaan pitää uskonnottomia syrjivänä etuoikeutena. Uskonnottomille ei ole tarjolla mitään erityisesti heille tarkoitettua kulttuurista tai katsomuksellista ohjelmatarjontaa.

Ylen tehtäviin kyllä kuuluu myös erilaisten vähemmistöryhmien tarpeita huomioon ottavien ohjelmien sisällyttäminen radio- ja tv-kanavien ohjelmistoihin. Vuoden 2004 lopulla mietintönsä jättäneen Televisiotoiminta ja Yleisradio Suomessa 2010 -työryhmän esitys lisäksi parantaisi tätä tehtävää. Niin uskonnollisten kuin uskonnottomien katsomusten ja kulttuuristen tarpeiden huomioon ottaminen ohjelmistossa voitaisiin hoitaa ilman erillistä hartausohjelmamainintaa.

Tällä hetkellä Ylen kanavien ohjelmistossa ei ole kuitenkaan ohjelmia, jotka olisi tehty palvelemaan maamme suuren uskonnottoman vähemmistön kulttuurisia erityistarpeita, kuten juuri niitä asioita, ongelmia ja erilaisia ratkaisumalleja, joita on tässäkin kirjoituksessa tuotu esiin. Tarvitaan siis erityisesti uskonnottomille suunnattuja ohjelmia sekä myös uskonnottomien näkökulmien huomioon ottamista yleisissä ohjelmissa mukaan lukien uutis- ja ajankohtaisohjelmat.

Myös mainosrahoitteisessa tv-toiminnassa ja pääosin myös radiotoiminnassa pitäisi kunnioittaa katsomuksellista moniarvoisuutta ja tuoda esiin myös uskonnottomien näkökantoja, asioita ja oikeuksia. Valtiovallan tulee sisällyttää myöntämiinsä toimilupaehtoihin yleisiä siten myös tätä koskevia, sananvapautta ja sähköisen median monipuolisuutta turvaavia velvoitteita.

Sairaanhoito ja vanhustenhuolto

Vanhusten palvelukodeissa ja hoitolaitoksissa vanhuksille tarjottu ohjelmatarjonta on usein aivan liikaa painottunut uskonnolliseksi. Virkistys- ja kulttuuripalveluja tulee järjestää etupäässä muulta kuin uskonnolliselta pohjalta. Hartaushetkille voisi olla myös samaan aikaan vaihtoehtoja.

Sairaaloissa, palvelukodeissa ja hoitolaitoksissa tulee nykyistä paremmin huolehtia myös uskonnottomien erityispalveluista. Niin kaikille potilaille ja hoitopalveluja saaville kuin erityisesti myös uskonnottomille tulee järjestää henkistä hyvinvointia tukevia ja kriiseissä auttavia psykologisia asiantuntijapalveluja sekä muuta tukea. Tämä koskee myös saattohoitoa.

Hautaustoimi

Kirkon erityisasema hautaustoimen järjestämisessä tulee poistaa. Yhteisöveron antaminen kirkolle pitää lopettaa, ja hautaustoimintaa tulee tukea yhteiskunnan taholta muulla tavalla. Myös muiden yhteisöjen ylläpitämien hautausmaiden tulee saada valtion tukea samaan tapaan kuin kirkonkin niin, että hautapaikkamaksut voidaan pitää kohtuullisena kaikilla hautausmailla.

Uskonnottomia vainajia ei pidä haudata kirkollisin menoin muulloin kuin siinä tapauksessa, että henkilö on ennen kuolemaansa kirjallisesti ilmaissut haluavansa papin haudalleen.

Uskonnottomien seremoniapalveluiden järjestämiseen tulee yhteiskunnan taholta suunnata huomattavaa taloudellista avustusta samoin kuin hintatukea varsinkin niin kauan kuin kirkon taloudellista toimintaa tuetaan mm. verotusoikeuden muodossa. Uskonnottomien hautapuhujien ja ohjelmapalvelujen suorittajien koulutukseen ja täydennyskoulutukseen tulee myös saada erityistä tukea yhteiskunnan taholta.

Julkisia terveys- ja sosiaalipalveluja tulee myös kehittää niin, että vainajan omaisille voidaan tarvittaessa järjestää uskonnottomalta pohjalta toimivaa asiantuntevaa kriisiapua. Myös uskonnottomien etu- ja kulttuurijärjestöjen mahdollisesti tarjoamia kriisiapupalveluja pitää yhteiskunnan taholta tukea.

Valtiovallan symboliset eleet

Valtiovallan tulisi olla katsomuksellisesti neutraali. Se ei saisi suosia mitään uskontoa eikä uskonnollisuutta uskonnottomuuden kustannuksella. Kirkon ja valtion lainsäädännöllinen erityissuhde tulisi vihdoin lopettaa.

Valtiopäivien avajaisten virallisen ohjelmaan ei pitäisi kuulua juhlajumalanpalveluksia. Jatkossa valtiopäivien avajaiset ja muut vastaavat valtiolliset juhlatilaisuudet voitaisiin järjestää täysin ilman uskonnollisia menoja, kuitenkin vaikkapa siten, että virallisen ohjelman jälkeen halukkaille olisi mahdollisuus saman tien mennä kirkon itsensä järjestämään juhlajumalanpalvelukseen.

Valtion nyt suosimien kirkkojen keskusvirastoilta pitäisi poistaa valtiolipun käyttöoikeus. Valtion ei pitäisi symbolisestikaan pitää kirkkoja valtiovallan osana.

ja lainsäädäntö

Perustuslaki kieltää syrjinnän sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kuitenkin uusi, vuonna 2004 voimaan tullut Yhdenvertaisuuslaki täsmentää kaikkia näihin liittyviä ihmisoikeuksia vain liittyen ammattiin, työelämään, koulutukseen tai ammatillisiin järjestöihin.

Sen sijaan muihin asioihin, kuten sosiaalisiin palveluihin ja turvaan, asevelvollisuuteen, asumiseen ja yleisölle tarjottaviin palveluihin nähden Yhdenvertaisuuslaki tarjoaa erityistä turvaa vain etnisen alkuperän perusteella tapahtuvaan syrjintään.

Ilmeisesti uskonnottoman katsomuksen omaavan vähemmistön oikeuksien tehostamista syrjintää vastaan ei Suomessa pidetä yhtä tärkeänä kuin etnisten vähemmistöjemme kohdalla. Tämä osoittaa, että uskonnottomien ongelmakysymyksiä ei ole vielä tiedostettu.

Toisaalta perustuslain syrjintäkielto on yhä olemassa ja koskee kaikkia tilanteita. Näin ollen ihmisten pitää myös itse pitää kiinni oikeuksistaan ja reagoida kokemaansa syrjintään kääntymällä uskonnottomien etujärjestöjen puoleen, tuomalla asia mahdollisesti julkisuuteen sekä ryhtymällä tarvittaessa oikeustoimiin.

Kirkon verotusoikeus ja valtion verokoneiston käyttö tulee lopettaa; kirkko voinee hoitaa jäsenmaksujensa kannon vaikkapa saman tapaan kuin ammattiliitot. Yhteisövero kohdistuu myös uskonnottomiin; yhteisöveron osan luovuttaminen kirkolle tulee myös lopettaa.

Maailmassa tapahtuu varmasti jatkuvasti paljon pahempiakin ihmisoikeusrikoksia kuin mitä on uskonnottomien ihmisten syrjivä kohtelu Suomessa. Ihmisoikeudet ovat kuitenkin jakamattomia siten, että yksi sortotoimi luo pohjaa toisille sortotoimille. Samoin syrjinnän lopettaminen yhdellä osa-alueella lisää mahdollisuuksia edetä parempaan myös toisilla alueilla.

Ihmisoikeudet ovat myös kulttuurisesti kehittyviä, edistyviä. Esimerkiksi naisten ihmisoikeuksien polkemista pidettiin monissa asioissa Suomessa sata vuotta sitten luonnollisena osana myös meidän kulttuuriamme. Naisten oikeuksien tiedostaminen, niiden näkeminen uudella tavalla, on ollut edellytys naisten asemien parantamiselle monissa maissa. Vastaava muutos on tapahtunut suhtautumisessa seksuaalisiin vähemmistöihin.

Uskonnottomien kulttuurista identiteettiä tulee tukea julkisen vallan taholta muun muassa avustamalla heidän etu- ja kulttuurijärjestöjensä toimintaa ja heille suunnattavien erityispalvelujen tarjontaa. Tärkeintä on kuitenkin huolehtia uskonnottomien ihmisten sekä erityisesti lasten ja nuorten yhdenvertaisesta kohtelusta.