Jouni Luukkainen

Nuori, kieltäydy lukion uskonnonopetuksesta!

Kaikki meidänkoululaisemme, jotka silloin erosivat kirkosta, erosivat vasta 18-vuotiaina, olivat 15-vuotiaina yrittäneet turhaan saada vanhempiensa suostumuksen eroamiseensa ja, jos lukio olisi jo silloin ollut luokaton, olisivat kieltäytyneet uskonnon kursseista heti lukion alusta alkaen.

Näin varmasti ja vallankumouksellisesti osaan puhua, sillä viittasin täsmälleen itseeni, ja olen tutkiskellut itseäni. Oppikouluaikani lankesi 60-luvulle; lukiosta tuli vuosiluokkiin sitomaton eli kurssimuotoinen 90-luvun alkupuoliskolla. Voin silti verrata tuolloista itseäni nykynuoriin, kun nyt käännyn heidän puoleensa kehotuksella: Tehkää, kuten minä olisin tehnyt!

Todellakin, lukioon menevä nuori, joka on päättänyt erota kirkosta ja joka haluaisikin heti niin tehdä, mutta joka joko ei ole saanut tähän tarvitsemaansa huoltajien suostumusta tai joka ei ole sitä edes tohtinut pyytää, voi silti kieltäytyä uskonnon kursseista, kunnes on päässyt eroamaan kirkosta, minkä jälkeen hän voi suorittaa vaadittavat elämänkatsomustiedon kurssit.

Käytännössä tämä toteutuu seuraavasti. Nuori ei ota uskonnon kursseja lainkaan opinto-ohjelmaansa, vaan merkitsee elämänkatsomustiedon pakolliset kurssit ainakin alustavasti neljänteen opintovuoteen. Jos koulu kuitenkin loukkaavasti ja mahdollisesti myös virheellisesti menetellen vaatisi uskonnon kurssien merkitsemistä ohjelmaan, niin näiltä kursseilta voi kuitenkin jäädä pois, kunnes ne voi vaihtaa elämänkatsomustiedon kursseiksi. Muiden lukion aineiden kurssit ja ylioppilaskirjoituksetkin voi joka tapauksessa suorittaa normaaliin tahtiin, kolmessa vuodessa.

Elämänkatsomustiedon kurssit olisi kannattavaa opiskella itsenäisesti etukäteen. Silloin saisi myös pohjan vastata ylioppilaskirjoituksissa elämänkatsomustiedon kysymyksiin. Jokainen ei omatoimiseen opiskeluun kuitenkaan ehkä kykenisi, vaan kaipaisi tuekseen normaaleja opetusryhmiä.

Huoltajien suostumusta kirkosta eroamiselle kannattaa pyytää vetoamalla tähän uskonnon kursseista kieltäytymiseen. Pitää korostaa, että suostumuksen epääminen hankaloittaa nuoren koulunkäyntiä, ja ehkäpä kohtalokkain seurauksin. Siis pitää pyytää uudestaan, jos on aiemmin tullut torjutuksi, ja pitää rohjeta pyytää, jos ei ole aiemmin rohjennut.

Silloin voi käydä, että kirkosta pääsee sittenkin eroamaan aiemmin kuin 18 vuotta täytettyään. Tällöin, mutta myös jos on keväällä syntynyt, elämänkatsomustiedon kolmen pakollisen kurssin suoritus pitää yrittää saada mahtumaan kolmeen ensimmäiseen lukiovuoteen.

Tietysti tällä vapaudella voi olla hintansa. Lukio saattaisi venyä neljänteen vuoteen elämänkatsomustiedon kurssien tähden varsinkin sellaisen osalta, joka täyttää 18 vuotta vasta kolmannen lukiovuoden syksynä, kuten itse täytin. Tältä seikalta en suinkaan ummista silmiäni.

Mutta miksi nuori toimisi näin? Kyseessä olisi toisaalta katsomuksellisen ja toisaalta yhteiskunnallisen omantunnon asia.

Katsomuksellinen omatunto koskee itse uskonnonopetusta. Se ei ole oleellisesti muuttunut kouluajoistani. Kesällä 2001 tutustuin kaikkiin markkinoilla oleviin lukion uskonnon oppikirjasarjoihin. Niistä parhaimmaltakin tuntunut katsoi maailmaa niin paljon kirkosta ja kristinuskosta käsin, että minua ahdisti kuvitelma, että joutuisin sellaista osana kouluopetusta lukemaan. Omana aikanani olin aineessa mahdollisimman passiivinen, ja käytin aineen tunnit muiden aineiden läksyjen lukuun. Mutta nyt tiesin, että sellaiseen en uudestaan lähtisi, vaan menettelisin arvokkaammin, ja kieltäytyisin koko aineesta.

Vuonna 2001 kävin läpi myös peruskoulun uskonnonkirjat. Opetus on uskonnollista todellisuuskäsityksen vääristämistä ja siis uskonnon harjoittamista, vaikkakaan ei eduskunnan kannan mukaan. Samasta on kyse koko koulun ajan. Lukion uskontoa kylläkin vähätellään miedoksi, mutta sillä ei ole merkitystä tiedostavalle, joka ei hyväksy koko oppiainetta. Opetus ei edes voisi muuttua lukiossa toisenluonteiseksi. Todellinen muutoshan menetelmiltään ateistiseksi johtaisi siihen, että koulun olisi pyydettävä anteeksi peruskoulun uskontoa ja lakkautettava se.

Näin ollen koululaisten, jotka moittivat uskonnonopetuksen sisältöä, on sisällön muuttamisen sijasta vaadittava koko oppiaineen lakkauttamista, tai ainakin itsensä osalta oppiaineesta vapautumista.

Koululainen saattaa valittaa uskonnon pakollisuutta. Tuntuisihan helpommalta saada muutos oppiaineen kuin kirkon jäsenyyden pakollisuuteen. Järkevä vaatimus, ja lähempänä toteutumista oleva, on kuitenkin se, että on oltava oikeus erota kirkosta, jolloin voi jättää uskonnonopetuksen.

Kirkkoon kuuluvalle nuorelle, joka ei halua olla kirkon jäsen ja joka ei kenties koskaan edes ole kokenut kirkon jäsenyyttään omakseen, kuten itse en ollut kokenut, tämä jäsenyys voi olla syvästi vastoin katsomuksellista omaatuntoa sekin. Sitä se oli minulle; kirkon jäsenyydestä eroon pääsy merkitsi "koko elämäni eheyttä".

Asiat kytkeytyvät toisiinsa. Uuden uskonnonvapauslain valmistelussa perimmäinen perustelu sille, että 15-17-vuotias nuori tarvitsee huoltajien suostumuksen kirkosta eroamiseensa, oli, että huoltajat voisivat suostumuksensa eväämällä pitää nuoren uskonnonopetuksessa.

Näin ollen lukiolaisen, joka on kirkon jäsenyyttään vastaan, on huomattava, että kieltäytyessään lukion uskonnonopetuksesta hän myös parhaiten vastustaa tätä jäsenyyttään. Kuinka voisikaan alistua kirkon oppien opetukseen, kun sillä tavoin alistuisi myös kirkon pakkojäsenyyteen ja sen viimekätiseen perusteluun?

Tässä tuli esille uskonnon kursseista kieltäytymisen yhteiskunnallinen omantunnonsyy: väärän lain vastustaminen ja toiminta lain korjaamisen puolesta.

Erityisesti nuorella, joka on pyytänyt turhaan huoltajiensa suostumusta kirkosta eroamiseensa, olisi todella hyvät syyt kieltäytyä uskonnon kursseista. Suostumuksen eväämisestä ei tietenkään voi mitään hyvää nuorelle seurata. Kuinka hän voisikaan ottaa sellaisen kirkon mukaista opetusta, jonka yhä edelleen haluama laki oli häntä niin suuresti nöyryyttänyt? Mitä tahansa huoltajat olivatkaan torjunnallaan ajatelleet, he eivät ainakaan pystyisi sillä pitämään nuorta uskonnonopetuksessa.

Suostumusta ei tietenkään ole välttämättä edes helppo pyytää. Minulla se juuri asian hankaluuden tähden lykkääntyi kesään lukion alla, vaikka siihen suuntaan olin ajatellut jo vuosia. En sitten edes kenellekään kertonut, että olin pyytänyt vanhemmiltani suostumusta kirkosta eroamiseen ja uskonnonopetuksen jättämiseen mutta jäänyt sitä vaille. Kirkon jäsenyyteni oli siis aivan valheellinen. Tilanteeseen olisi kuitenkin tuonut raikkautta se, jos olisi voinut omalla päätöksellään kieltäytyä uskonnonopetuksesta, kuten nykyään voisi.

Osoittamallani uskonnonopetuksesta kieltäytymisellä tavoiteltaisiin viime kädessä lakien muuttamista. Täsmällisemmin sanoen uskonnonvapauslakia tulisi muuttaa niin, että 15 vuotta täyttänyt henkilö saisi itsenäisesti päättää uskonnollisesta asemastaan eli liittymisestään uskonnolliseen yhdyskuntaan tai eroamisestaan siitä. Tämän ikärajan tulisi mielestäni kyllä olla alempi; oma tavoitteeni on muun lainsäädännön kannalta aivan mahdollinen 12 vuoden ikäraja. Kompromissi olisi 14 vuoden ikäraja, joka ottaisi huomioon myös omista ajoistani vuoden varhennetun kirkon nykyisen rippikouluiän. Rippikouluun en itse osallistunut, enkä muuten olisi osallistunut, vaikka se olisi ollut jo aiemmin; olinhan kirkkoa vastaan.

Perusopetuslakia tulisi vastaavasti muuttaa niin, että 15 (tai vastaavasti 12 tai 14) vuotta täyttänyt uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton oppilas osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, ellei hän sitten itse ilmoittaudu enemmistön uskonnonopetukseen. Sääntö olisi siis sama kuin lukiossa. Tuon iän täyttäneen kirkon jäsenen, jonka jäsenyys perustuisi siis vapaaehtoisuuteen, olisi osallistuttava uskonnonopetukseen. Erityisenä perusteluna tälle kirkon jäsenten sulkemiselle elämänkatsomustiedon opetuksesta olisi uskonnottoman katsomusvähemmistön suojelu.

Lukiolakia ei tarvitsisi muuttaa, sillä uskonnottoman katsomusvähemmistön suojelun ymmärrettäisiin koskevan (nuoriso)lukiotakin. Vastaavastihan suojellaan ortodoksivähemmistöäkin.

Olisi varmaankin nuoria, jotka haluaisivat pysyä kirkon jäseninä ja silti osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen. Mutta heidän mukaanottamisestaan voisi juuri tulla oppiaineelle vaara, koska kirkko saattaisi sitten vedota siihen, että oppiaineeseen osallistuu sen jäseniä, ja vaatia opetuksen luonnetta muutettavan sen tähden uskonnonopetuksen suuntaan. Se olisi onnetonta, koska aineen kohderyhmä, uskonnottomat, ei voisi vaihtaa ainetta mihinkään muuhun. Oppiaine ei nykyiselläänkään edes ole kovin kelvollinen uskonnottomalle. Aineesta vaihtoehtoa etsivät kirkon halukkaat jäsenet joutuisivat silloin ehkä myös huomaamaan, että juuri heidän tähtensä kyseessä ei enää olisi mikään todellinen vaihtoehto.

Erityisen onneton olisi se ratkaisu, että lukiossa uskonnonopetus ja elämänkatsomustieto tulisivat vaihtoehtoisiksi, mutta kirkosta pääsisi itsenäisesti eroamaan vasta 18-vuotiaana. Kirkko voisi silloin käyttää vaikutusvaltaansa oppiaineeseen niidenkin osalta, jotka kirkko pakottaa olemaan jäsenensä vastoin omaatuntoa.

On myös huomattava, että (nuoriso)lukion uskonnon kursseista voi kieltäytyä vain, jos on etukäteen päättänyt erota kirkosta ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kaavailemaani taisteluun uskonnonvapauden puolesta eivät kirkon halukkaat jäsenet voisi osallistua; miksi heidän sitten tulisikaan saada haukata rusinat pullasta?

Taistelusta siis olisi kysymys. Tähän taisteluun lähtemisessä kynnys olisi onneksi matala. Päätös olisi omissa käsissä. Keneltäkään ei tarvitsisi kysyä lupaa. Minulla asia olisi käynnistynyt jo siksi, että minun olisi omantunnonsyistä ollut aivan mahdotonta valita vapaaehtoisesti itselleni uskonnon kursseja.

Tietysti taisteluun lähtemisessä voisi arveluttaa sen kova hinta lukioajan mahdollisena venymisenä.

Itse olisin ollut valmis kestämään lukioaikani pitkittymisen. Minulla on tähän esittää perusteluksi vertauskohta. Jo keskikoululaisena 60-luvun puolivälissä päätin kieltäytyä aseista ja tietysti myös aseettomasta palveluksesta armeijassa, vaikka tuolloin se olisi voinut merkitä pitempiaikaista vankila- tai työleirituomiota. Juuri sensuuntaiset lehtitiedot kiihdyttivät ja innostivat mieltäni. En koskaan edes ehtinyt vakavissani ajatella itseäni armeijan käyväksi. Siviilipalvelukseen menin sitten väitöskirjani valmistuttua.

Aseistakieltäytyjäliike sai vuonna 1969 aikaan toimivamman siviilipalveluslain ja vielä 1987 lopetetuksi koko mahdottomaksi osoittautuneen vakaumuksen tutkintajärjestelmän. Liikettä on arvosteltu epärealistiseksi sikäli, ettei se kykene vaikuttamaan armeijaan, mutta tähän voi vastata, että liikkeen jäsenet pystyvät ainakin estämään armeijan vaikutuksen itseensä. Liikkeen tavoitteena on toki koko asevelvollisuuden kyseenalaistaminen, ja siitähän on nykyään keskustelua käytykin, ei tosin liikkeen pakottamana.

Vastaavaa voisin toivoa uskonnostakieltäytyjäliikkeeltä. Se voisi pakottaa uskonnonvapauslain korjaamiseen. Tämä liike ei ehkä voisi vaikuttaa uskonnonopetuksen asemaan, mutta liikkeen jäsenet voisivat lukiossa estää uskonnonopetuksen vaikutuksen itseensä.

Se, etten olisi päässyt lukiosta kolmessa vuodessa, olisi tietysti ollut minulle hirvittävä isku, koska tein niin kovin paljon töitä koulun eteen ja halusin niin kovin lähteä yliopistoon lukemaan matematiikkaa. Mutta kaikkea hyvää ei saa uhrauksitta, ja joidenkin on aina oltava edelläkävijöitä ja maksettava siitä hintansa.

Se, että järkeenkäypien omantunnonsyiden tähden joutuisi mahdollisesti jopa omasta ahkeruudestaan riippumatta käymään lukiota yli normaalin ajan, olisi mielestäni kylläkin vastoin perustuslaissa taattua kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä.

Uuden uskonnonvapauslain mukaan lapsen uskonnollisesta asemasta päättävät hänen huoltajansa yhdessä. Säännöksen lähtökohtana hallituksen esityksessä esitetyissä lain perusteluissa on lapsen uskonnollisesta asemasta päättämisen määrittäminen lapsen huollon piiriin kuuluvaksi asiaksi. Alle 15-vuotiaan lapsen huoltajat saivat näin lisää vapautta lapsen suhteen, mikä antaa myös lisää vapautta lapselle. Huoltajien vastuu samalla lisääntyi. Mutta erityisen suuresti, ennalta-arvaamattoman paljon, lisääntyi lukion uskonnonopetuksesta kieltäytyvän nuoren huoltajien vastuu.

Tällaisen nuoren pyytäessä suostumusta kirkosta eroamiseksi huoltajat eivät enää voisi noin vain mielivaltaisesti ja itseään suojellakseen hylätä pyyntöä, kuten he pystyivät aina tekemään luokallisen lukion aikana. Nuoren koulunkäynnin sujuvuuden turvaaminen on yksi keskeisimmistä hänen huoltonsa seikoista. Sujuvuutta vaarantaisi jo se, että nuori ei pääsisi jatkamaan katsomusaineen, nyt elämänkatsomustiedon, opiskelua heti lukioon siirryttyään, vaan joutuisi järjestelemään aineen opinnot poikkeusaikatauluun. Tällöin vaarana olisi vielä aineen opintojen siirtyminen kolmannestakin lukiovuodesta tuonnemmaksi. Sellainen lapsen huolto olisi aivan vastuutonta, ja syynä siis olisi se, että huoltajat eivät tekisi vaadittavaa päätöstä toisessa lapsen huollon kysymyksessä, nuoren uskonnollisen aseman saattamisessa riittävän ajoissa kohdalleen.

Huoltajien vastuuttomuus olisi erityisen selvää, koska he eivät kuitenkaan voisi pakottaa nuorta uskonnonopetukseen. Luokaton lukio vei heidän valtansa tähän. He voisivat ripustautua vain siihen, että nuorella irvokas kirkon jäsenyys jatkuisi vielä hetken aikaa, kunnes hän sitten entistäkin katkerampana pääsisi riuhtaisemaan itsensä irti siitä.

Suostumuspyyntöjen hylkääjät eivät liene koskaan tekoaan anteeksi pyytäneet, eikä heille olisi syytä sitä anteeksi antaakaan. Mutta nyt hylkääminen voi johtaa niin kohtuuttomiin konkreettisiin seuraamuksiin, ettei anteeksipyyntö riittäisikään niiden korjaamiseen.

Se, että lukio-opinnot pääsisi päättämään vasta joskus ylioppilaskirjoitusten jälkeen, voisi johtaa lukion jälkeisten opintojen alun viivästymiseen vuodella. Tällöin viivästyisivät myös ammattiin valmistuminen ja ammatissa ansaitsemaan pääseminen. Siitä aiheutuisi elinikäisten tulojen ja eläkkeen lasku. Pitää huomata, että pois jäisi viimeinen työvuosi, jolloin kenties on uransa huipulla.

Tällaisesta vastuuttomasta huollosta aiheutuneesta taloudellisesta vahingosta olisi nuoren sopivassa vaiheessa täysi syy nostaa vahingonkorvausoikeudenkäynti huoltajiaan vastaan. Minulle on sanottu, että vahinkoa voisi olla hankala osoittaa, mutta ainakin maan hallitus nyt talouspolitiikkansa linjauksessa kautensa puolivälissä piti nelivuotiseksi venyvää lukiota haitallisena kansantaloudelle.

Oikeusjutussa menestymiseen toki tarvittaisiin, että kantaja voisi osoittaa huoltajien olleen perillä, mihin heidän vastuuttomuutensa olisi väistämättä johtamassa. Uskonnonopetuksesta kieltäytyvän lukiolaisen on siis parasta aina pitää huoltajat ajan tasalla, muutenkin. Hänen on pyydettävä huoltajilta suostumusta kirkosta eroamiseensa ehkäpä uusiutuvasti hankalaan opiskelutilanteeseensa vedoten, ja kerrottava, mitä haittaa kiellosta seuraa.

Voi silti käydä, että selvistä varoituksista huolimatta huoltajat eivät halua tajuta ja että siitä sitten valitettavasti seuraa aihe oikeudenkäyntiin; mutta huoltajat eivät tällöin pääsisi pälkähästä ainakaan tietämättömyyteen vedoten.

Oikeudenkäynti, jonka huoltajat häviäisivät, olisi arvokas. Se saisi aikaan huomiota ongelmalle, ja toivon mukaan johtaisi uskonnonvapauslain pikaiseen korjaamiseen.

Sellainen olisi parasta myös oikeudessa hävinneille huoltajille, koska kun taistelu olisi sitten päättynyt voittoon eli lain korjaamiseen, voisi lukiossa uskonnosta kieltäytynyt antaa näille huoltajille anteeksi.

Huoltajille on siis parasta, että jos he aiheuttavat vahinkoa nuoren uralle, he häviävät oikeudessa tälle nuorelle. Muuten voisi nimittäin käydä niin, että he häviävät tämän nuorensa. Sillä ainakin jos olisin itse voinut kieltäytyä uskonnonopetuksesta ja se sitten olisi johtanut yliopisto-opintojeni siirtymiseen, kyse olisi ollut niin käsittämättömästä vanhempieni piittaamattomuudesta kohtaani, että olisin katkaissut välini heihin. Lain korjaamiseen asti nimittäin. Mutta siihenhän olisi sitten voinut kuluakin paljon aikaa, sillä kirkko ei ole hyvä, kirkko on paha, jollaiseksi se on myös tehnyt niin monen kirkosta eroon haluavan nuoren vanhemmat.

Toki jo molemminpuoliset inhimilliset vahingot taloudellisia ajattelematta olisivat niin suuret, että huoltajien olisi tarkoin kuultava nuorta ja mukauduttava ajoissa välttämättömyyteen.

Uskonnostakieltäytyjän tavoitteena ei ole vain ajautuminen eroamaan kirkosta vasta 18 vuotta täytettyään, vaan tietysti kirkosta eroamaan pääseminen alle 18-vuotiaana vetoamalla huoltajiin nyt hyvällä, konkreettisella syyllä. Opiskelun sujuvuuden takaaminen tuntuisikin helpommalta keskustelunaiheelta huoltajien kanssa kuin kirkosta eroaminen; jälkimmäinenhän olisi vain keino edelliselle, vaikkakin myös vakaumuksen asia. Keskusteluasetelma olisi aivan toinen kuin luokallisen lukion aikaan.

Huoltajien olisikin toimittava vastuullisesti, ja annettava nuorelle suostumuksensa. Voisi olla, että huoltajat kokisivat joutuvansa tekemään niin pakon edessä ja että se loukkaisi heitä. He voisivat kysyä, miksi laki vaatii suostumuksen pyytämistä, kun suostumuksen antamiselta ei voi kieltäytyä. Miksi nuori ei saa erota kirkosta omalla päätöksellään? Sellaista puhetta toivoisi tietysti tulevan julkisuuteen.

Mutta tilanne on tällainen, sillä laista ehdotuksen tehnyt uskonnonvapauskomitea ei edes pannut merkille - saati ottanut varteen - sitä, että lukion muuttuminen kurssimuotoiseksi ja opiskelijalle puhevallan opinnoissaan antavaksi parantaa nuoren uskonnonvapautta. Kieltäytymällä uhrautumisvalmiisti uskonnonopetuksesta nuori voi yrittää pakottaa huoltajat suostumaan kirkosta eroamiseensa. Tätä ei komitea kyennyt ajattelemaan, kun ei halunnut; sen mukaanhan piti käydä päinvastoin. Nuori voi kyllä joutua antamaan vapaudestaan uhrinsa opintojensa pitkittymisenä, mistä myös huoltajat voivat joutua kärsimään. Komitea ei tätäkään pohtinut, vaan se jätti nuoret ja heidän huoltajansa niin vaarallisille vesille alttiiksi, että sen ehdotus 18 vuoden ikärajan säilyttämisestä oli aivan vastuuton.

On sanottu, että koulu ehkä tulisi vastaan. Helsinkiläinen lukio, johon olin yhteydessä, vaatii elämänkatsomustiedon pakollisista kursseista ensimmäisen suoritettavan luokkatyöskentelynä; sen jälkeen kaksi jälkimmäistä saisi suorittaa tenttimällä. Tällöin kolmantena lukiosyksynä 18 vuotta täyttävä ja vasta silloin kirkosta eroamaan pääsevä uskonnostakieltäytyjä pystyisi suorittamaan elämänkatsomustietoa vasta neljäntenä syksynä. Suurella paikkakunnalla jonakin ajankohtana omasta koulusta puuttuva kurssi voisi löytyä toisesta koulusta. Mutta muuten koululta siis vaadittaisiin vastaantuloa tenttimahdollisuuksien järjestämisenä, ja opiskelijalta venymistä, jotta kolmen vuoden raja ei ylittyisi.

Kuitenkaan ei opiskelija voisi olla varma eikä koulu voisi taata sitä etukäteen, että opiskelijalle kolme vuotta riittäisi. Huoltajat voisivat vielä vähemmän olla tästä vakuuttuneita. Vastuunsa tuntevien huoltajien olisikin oltava hyvin varovaisia ja annettava suostumuksensa heti lukion alkaessa. Koulun tulisi varoittaa uskonnostakieltäytyjän huoltajia siitä, että uskonnonvapauslaki on jäänyt jälkeen lukion kehityksestä ja on nyt seurauksiltaan arvaamaton.

Koulu ei tietenkään saa sallia kirkkoon kuuluvan osallistuvan elämänkatsomustiedon pakollisiin opintoihin. Jos koulu muuten pyrkii joustavuuteen nuoren jo erottua itsenäisesti kirkosta ja yrittää näin pelastaa opiskelijan ja huoltajat neljännen lukiovuoden hankaluudelta, se itse asiassa nakertaa uskonnonvapauslain perusteluna käytettyä huoltajien uskontokasvatusoikeutta jälkikäteen. Koulun olisikin rehellisintä kehottaa jo aikaisemmassa vaiheessa huoltajia luopumaan järjestäytyneesti tämän oikeuden rippeistäkin ja sallimaan nuoren erota kirkosta.

Itse havaitsin mahdollisuuden kieltäytyä lukion uskonnonopetuksesta heti kesäkuussa 2001 luettuani uskonnonvapauskomitean mietinnön ja järkytyttyäni uudistusten puutteesta. Internetin keskustelupalstoilla näin sitten annetun uskonnonopetuksesta eroon halunneelle kysyjälle neuvon, jonka nyt olen antanut kehotuksena. Samaa neuvoa on jaettu Vapaa-ajattelijain liiton toimistosta, ja neuvo on luettavissa myös Pohjois-Savon vapaa-ajattelijain Oikeustietoa-sivuilla.

Ryhdyin levittämään tietoa. Aloitin verkossa toimineessa kulttuuriministerin vaikuttajaklubissa 20.2.2002. Olen keskittynyt aiheeseen tai sivunnut sitä 25 sanoma- ja aikakauslehtikirjoituksessani. Uskonnonvapauslain käsittelyn yhteydessä lähetin sähköpostiviestejä ja kirjeitä asianomaisille ministereille sekä kansanedustajille. Valistin sivistysvaliokuntaan mennyttä lukiolaisten liiton puheenjohtajaa. Eduskunnan perustuslakivaliokuntaan en päässyt asiantuntijaksi, mutta lausunnokseni tarkoittamastani kirjelmästä valiokunta sai kyllä näkemykseni tietoonsa, kuten sen puheenjohtaja minulle vastasi. Asiasta kuulla sai myös valtiosihteeri Raimo Sailas. Laki säilyi, mutta eduskuntahan tuleekin aina jälkijunassa.

Kirkon pakkojäsenenä janosin uskonnonvapauden puutteen kritiikkiä.

Nyt samassa tilanteessa oleville nuorille tarjoan parempaa: keinon auttaa itse itseään ja yhteistä asiaamme.

Omat hylkääjävanhempani joutuivat muuten vielä kohtaamaan tekonsa. Eivät vain muisteluissa, vaan päätöksessäni, että en enää osallistu kirkollisiin tilaisuuksiin, en myöskään enkä eritoten niihin, jotka olisivat heidän hautajaistensa osana. Tähän päädyin, kun oivalsin, että niin minun olisi pitänyt päättää jo nuorena, ja kuten silloin olisinkin päättänyt, jos vain olisin jostain mallin saanut. Kirkolle ei saa antaa mitään, jos sen jäsen on pakko olla vastoin tahtoa.