|
1960-luvulla raastuvanoikeudessa Suomessa langetettiin kirjailija Hannu
Salamalle vankeutta erään hänen romaanihenkilönsä jumalanpilkkaa sisältävistä
puheista. Viime syksynä tuomittiin puolittain pakanoituneessa Ruotsissa vankilaan pappi,
joka oli saarnannut kirkossa puhdasta Jumalan sanaa.
Amerikassa asti huomiota herättänyt oikeusjuttu sai alkunsa siitä, että
kotikaupungissaan gayparaatia katsellut helluntaiseurakunnan pastori Åke Green piti
eräänä sunnuntaina seurakunnalleen raamatunlauseisiin lujasti tukeutuvan saarnan
homoseksuaalisuuden syntiä vastaan.
Pastori Greenin saarnastaan saama vankilatuomio ei kuitenkaan kuvasta, niin kuin voisi
luulla, valistuksen lopullista voittoa pimeistä uskon ajoista, vaan uutta hengellisyyden
heräämistä ruotsalaisen kulttuurieliitin keskuudessa. Viime vuosina on nimittäin myös
maallistunut ja tämänpuoleisessa elämässä viihtyvä väki alkanut etsiä stimulanssia
tuonpuoleisesta. On huomattu uudestaan, että uskonnosta oikealla asenteella saa paljon
iloa muutoin arkiselta tuntuvaan olemassaoloon. Tarkoitukseen ei tietenkään sovi
tavallinen Tiina-vainaan yhtä ja toista tuomitseva luterilaisuus, vaan moderni ja
ajastettu kristillinen oppi, Jumalan Sana, joka ottaa huomioon niin humanistit kuin
feministitkin, vegaanit ja vihreät, homot ja heterot, Yhdistyneet Kansakunnat ja Amnesty
Internationalin. Ruotsin tämän hetken Jumala ei ole turhan nuuka, mitä synteihin tulee,
vaan laulun ja soiton lisäksi myös lihan iloja sekä muita nautintoja ymmärtävä
huumorintajuinen herra, jolla on rakastettavan kansanomainen maku. Siis suunnilleen kuin
pastori Greenin pahin pilkkaaja, julkisesti homoksi ja Jeesuksen kaveriksi julistautunut
kirjailija-estraditaiteilija Jonas Gardell, vain lupsakampi luonteeltaan.
Kulttuurieliitille uskonto on hyvinvoinnin kodikas ja miellyttävä lisä, josta ei haluta
luopua. Voimme kuvitella sen suuttumuksen ja äkkinäisen hälyn, kun tulee tämä
borgholmilainen pastori ja lyö Raamatun pöytään kuin joku Vanhan Testamentin profeetta,
joka on noussut syyttämään kansaansa filistealaisilta lainatuista tavoista.
Tapaus on yllättävä ja herättää pahoja aavistuksia, sillä Raamattu on se kirja, jota ei
ole Ruotsissa avattu viiteenkymmeneen vuoteen. Vain vanhat, joiden muisti ulottuu hieman
pitemmälle kuin sosiaalidemokraattinen historiankirjoitus, ovat säilyttäneet siitä
mielessään joitakin lauseita. Pastori Greenin Sodoma ja Gomorra-saarna borgholmilaisessa
kirkossa lyö kulttuurikansan aluksi ällikällä. Mutta vain aluksi. Maassa on muitakin Sanan
selittäjiä, arkkipiispa ensimmäisenä, ja koska juuri se synti, jota vastaan saarna on
suunnattu, on onneksi ehditty lailla suojata, Borgholmin käräjäoikeudessa päätetään panna
pastori Green lukonpäitä lukemaan.
Loukkaavia lausuntoja koskevaa lakia (hets mot folkgrupp) oli täydennetty vuonna 2003.
Ominaisuuksiin, joiden arvellaan tarvitsevan lain suojelua, oli rodun, uskonnon ja
ihonvärin lisäksi katsottu kuuluvan myös seksuaaliset taipumukset.
Täydennetyn lain ensimmäistä lyöntiä läheltä ja kaukaa seuraamaan tulleet
televisiokamerat tuottivat varmasti jonkinlaisen tyrmistyksen erikoisesti amerikkalaisille
katsojille. Vanhassa Euroopassa, josta monien esivanhemmat olivat lähteneet uskonnollista
vainoa pakoon, uskonnonvapaus painoi tällä kertaa oikeuden vaa'assa vähemmän kuin
sodomiaan syyllistyneiden suojelu sanallisilta loukkauksilta, ja Jumalan mies tuomittiin
uskonsa takia kuukaudeksi kiven sisään. Pastori itse sovittautui (pastoreille
harvinaiseen) osaansa sananvapauden sankarina.
Jutun jälkipuinti jatkuu ruotsalaisittain oppineella keskustelulla à la Laputa.
Pitkästä aikaa myös jumaluusoppineet, muutkin kuin islamologit Jan Hjärpen
johdolla, ovat saaneet nähdä taitojaan tarvittavan.
Viisisataa vuotta on Ruotsissa julistettu Jumalan Sanaa Kustaa Vaasan käskemällä
tavalla. Mutta vanha on vanhaa. Lähilukutekniikalla on saatu selville, että se kirja,
jonka päälle on toden pantiksi pantu kaksi sormea, ei kaikilta kohdiltaan ole todesta
otettava. Kulttuurieliitti, eräänlainen hujan hajan kokoontuva totuuskomitea, keskustelee
nyt, mitä Pyhästä Kirjasta voitaisiin poistaa, mitä pelastaa. Enemmistö taipuu
ajattelemaan, että Jumalan Sanaa on saatava keventää ja että Vanha Testamentti voitaisiin
huoletta panna paperinkeräykseen. (Lähimmäistä ei toki ole lupa polttaa roviolla
jokaisesta pikku rikkeestä, huoria kivittää kuoliaaksi, lapsia piiskata ja naista pitää
pienempiarvoisena.) Uudessakin puolessa, jopa Jeesuksen puheissa tuntuu jo pieni
pilaantuneen haju, mutta koska usko on jo de facto uudestaan puhdistettu, vaikkakin vähin
äänin ja ilman näkyvästi naulattuja teesejä kirkon, tai edes sakastin, ovissa, parasta on
ehkä aluksi vain virallistaa nykyinen käytäntö.
Uskonasiat, on myös huomautettu, ovat niin tärkeitä, että niistä olisi kysyttävä kansan
mielipidettä esimerkiksi kirkollisvaalien yhteydessä. Tähän asti ovat vain
kirkolliskokoukset ja ylimmät piispat saaneet päättää, ketkä pääsevät Taivaaseen.
Demokratiassa pitäisi toki sielun autuudesta saada äänestää.
Kiireellisintä nykytilanteessa olisi saada Jumalan Sana ja maallinen lainsäädäntö
sopusointuun erilaisten poikkeavien ryhmien kohdalla. Jos Uusi Testamentti aiotaan
jotenkuten pelastaa, on ehkä lähdettävä periaatteesta, että kaikki mitä siinä ei erikseen
kielletä on myönnettävä. Kaiken mitä Jeesus ja Paavali eivät ottaneet
puheeksi voi jokainen tulkita tuntonsa mukaan. Kätevää käytännön teologiaa olisi ehkä
samanlainen asennoituminen kuin sillä piippua polttelevalla rovastilla, joka hänen
pahettaan moittineen Singerin ompelukoneasiamiehen huomautukseen, ettei Jeesus polttanut,
vastasi hetken mietittyään, ettei Jeesus myynyt Singerin ompelukoneitakaan.
Tämän tulkintamallin vaikeus on siinä, että myös kaiken mitä Jeesus ja Paavali eivät
aikansa tavoissa katsoneet asiakseen arvostella, voidaan olettaa heidän hiljaisesti
hyväksyneen. Paljon jää arvailun varaan. Tupakoitsijat ja kodinkoneidenmyyjät voivat olla
rauhallisia, mutta huorilla on ehkä syytä huoleen. Puhtaasti teoriassa voidaan Jeesuksesta
tehdä feministi, mutta ei Paavalista, joka piti aina selvän raon miesten ja naisten
välillä ja oli sitä paitsi miesten välistä haureutta vastaan. Jonas Gardellia ei vanhassa
Jerusalemissa olisi kivitetty, koska hän ei ole nainen, mutta Jeesuksen aikalaiset
olisivat varmasti nimitelleet häntä vähintään yhtä pahoilla nimillä kuin pastori Green.
Tapauksen juridisessa jatkokäsittelyssä hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion.
Valtakunnallinen syyttäjä (riksåklagare) puolestaan on valittanut hovioikeuden päätöksestä
Korkeimpaan oikeuteen.
|