Liittokokoukseen on aikaa pari viikkoa, ja tämä saattaa johtaa merkittäviin muutoksiin paitsi liiton johdossa, myös tämän lehden toimituksessa. Ehdokasasettelu ei syystä tai toisesta ole lähtenyt käyntiin, joten emme nyt julkaise myöskään toistaiseksi ehdolle asettuneiden henkilöiden haastatteluita (tämä tosin oli vastaavan toimittajan päätös, josta itse olin erimielinen). Mikäli vastaehdokkaita ilmaantuu, saatamme vielä poikkeuksellisesti julkaista erikoisnumeron, joka ilmestyy välittömästi tämän numeron jälkeen ja jossa nämä esitellään.

Tässä numerossa käsittelemme muutamia teemoja, jotka liittyvät siihen, miten uskontoja voidaan puolustaa näennäisen tieteellisesti. Esille nousevat kulttuurieliitin motiivit puolustaa tieteenvastaisia ajattelutapoja ja vastustaa sekä uskonnon- että sananvapautta. Lisäksi tarkastelemme kriittisesti kysymystä Jeesuksen historiallisuudesta sekä väitteitä kristinuskon ainutlaatuisesta asemasta pelastusoppina.

Jokainen lähetysuskonto väittää olevansa ainutlaatuinen ja ainoa lopullinen tie saarnaamaansa pelastukseen. Jopa new age -uskonnot, joiden mukaan "kaikki uskonnot vievät samaan päämäärään", väittävät tietävänsä kaikkia muita oppeja paremmin, mikä on se kaikille uskonnoille yhteiseksi väitetty "päämäärä", jonka monet perinteiset uskonnot kiistävät jakavansa keskenään.

Synkretismi (eri uskontoperinteiden sekoittuminen) ei sulje pois väitettä tietyn pelastusopin ainutlaatuisesta yleismaailmallisesta asemasta. Katolisen kristinuskon valta-alueella perinteisiä luonnonuskontoja pyrittiin sulauttamaan osaksi kirkollisia menoja, ja tämäntapainen synkretismi näkyy edelleenkin latinalaisessa Amerikassa. Buddhalaisuuden levinneisyysalueilla useimmat elämän aikaiset siirtymäriitit hautajaisia lukuun ottamatta on jätetty kansanperinteille, koska buddhalaisen pelastuskäsityksen mukaan ratkaisevaa on lähinnä oikeanlainen valmistautuminen kuolemaan. Indonesiassa on uskontotutkijoille tuottanut päänvaivaa slametan-rituaali, joka ulkonaisesti noudattelee luonnonhenkien palvontaa, mutta jota sen islamilaiset harjoittajat pitävät kuuliaisuuden osoituksena Allahille.

Pelastusopin kannalta kaikki muut opit (kuten myös kilpailevat pelastususkonnot) eivät välttämättä ole tuomittavia, mutta ne ovat sekulaareja. Ne eivät johda siihen, mitä pidetään pelastuksena - eivätkä yleensä edes väitä pyrkivänsä siihen. Buddhalainen voi tehdä rituaalisia uhrauksia hindujumalille tai luonnonhengille, vaikka buddhan opin mukaan kaikkien uskontojen jumalat ovatkin tavallisia kuolevaisia. Kristitty voi harjoittaa zenbuddhalaista mietiskelyä, vaikkei pidäkään sitä tienä jumalansa luo. Vastaavasti luterilainen kirkko voi haluta, että lapsille jaetaan koulussa tietoja monista eri uskonnoista, jos niitä tarkastellaan suhteessa kristinuskon erityisasemaan.

Uskontojen välisten todellisten, jopa perimmäisiä lupauksia koskevien erojen opillinen kiistäminen on ominaista hindujen santana dharman kaltaiselle hyvin vanhalle valtauskonnolle, joka on pitkään oikeuttanut tiettyä jäykkää yhteiskunnallista hierarkiaa. Vaikka jokin uusi uskonto (esim. buddhalaisuus tai jainalaisuus) kiistäisi kastijärjestelmän hengelliset perusteet, sitä voitiin näennäisesti "suvaita" täsmälleen niin kauan kuin sen voitiin selittää olevan vain yksi hindujen Brahma-jumalan ilmentymä.

Vapaa-ajatteluakin voidaan Suomessa "suvaita" niin kauan kuin sen voidaan selittää olevan luterilaisen uskonpuhdistuksen ilmentymä, jonka tueksi tarvitaan valtionkirkkoa. Hindulaisen mallin mukainen ateistien ja toisuskoisten sulauttaminen toteutuu johdonmukaisemmin Ruotsissa, jossa on nimellisesti tunnustukseton, mutta asiasisällöiltään kirkon tavoitteiden mukainen kaikille pakollinen uskonnonopetus.

Uskontojen "tieteellinen" puolustaminen on yhtä vanhaa perua kuin tiede. Vasta uudella ajalla tiede ja uskonto eriytyivät niin että oli mahdollista puhua tieteellisestä todellisuuskäsityksestä jonakin, mikä ei ole sama asia kuin jumaluusopilliset ilmoitukset. Ensimmäiset luonnontieteet (lääketiede ja tähtitiede) syntyivät osana astrologian ja henkiparannuksen kokeellista puolta. Ei siis ole uutta, että hiukkasfysiikkaa on ryhdytty pitämään valttikorttina keskusteltaessa luonnontieteellisen selittämisen rajoista, joiden jättämien aukkojen täytteiksi tarjotaan jumaluusopillisia selityksiä.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että hiukkasfysiikalla on puolustettu paitsi kristinuskoa (K.V. Laurikainen) myös idän uskontoja (David Bohm, Fritjof Capra jne.), joitten maailmankuva on monella tavoin perinpohjin vastakkainen. Kvanttien näennäinen ilmaantuminen tyhjästä voi assosioitua yhtä hyvin raamatulliseen maailman luomiseen tyhjästä (ex nihilo) kuin vaikkapa buddhalaiseen tyhjyysoppiin, jonka mukaan kaikki olemassaolo on perustatonta. Mitä enemmän tiedolla pyritään todistelemaan uskoa, sitä hämärämmäksi jää, mitä uskoa tämä esille tuotu tieto oikein todistaa.

Tyhjyyden henkistäminen on silti astetta rationaalisempaa kuin jumalan kuvitteleminen sen taakse. Kuten tästä numerosta voimme lukea, buddhalaisen tyhjyysopinkin ympärille voi myyttisesti rakentua kokonainen pantheoni erilaisia rituaalisen palvonnan kohteita (ja jopa lupaus ihmeellisestä armopelastuksesta), jotka varmasti hymyilyttävät keskivertoateistia. Kuitenkin se ajatus, että jokin "henkinen johdatus" löytyisi tyhjyyden palvonnasta, voidaan ymmärtää myös olemassaolon tarkoituksettomuuden avoimena hyväksymisenä.

Ateismi on imagollisesti heikoilla muun muassa siksi, ettei se yksinään sisällä mitään positiivisia vastauksia elämän tarkoitusta koskeviin kysymyksiin. Ajatus, että tarkoituksettomuuden kokemuksesta itsestään voisi tulla se lohdullinen elämänsisältö, joka johdattaa pois turhista toiveista ja peloista, on nähdäkseni tällä perusteella työstämisen arvoinen. Olemassaolon perimmäinen tarkoituksettomuus on rationalisteille vähintään yhtä vastaansanomaton totuus kuin buddhalaisille, ja myyttisestä ajattelusta riippumaton mieli voi kyetä jopa selkeämmin ymmärtämään sen loputtomuuden, jolla meidän kaikki "pienet tarkoituksemme" vääjämättä palautuvat siihen.

Janne Vainio