Jouni Luukkainen

Uskonnonvapauskomitean harhat

Uskonnonvapauslaista ehdotuksen tehnyt komitea toimi harhojen vallassa. Siksi uskonnonvapautta koskee nyt neljä ikärajaa. Lain huononnuslausuma on jätettävä toteuttamatta, ja on asetettava uusi uskonnonvapauskomitea.

Saatetaan havaita, että uskonnonvapauskomitean ehdotus (2001) uudeksi uskonnonvapauslaiksi perustui uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden osalta seuraaville kolmelle keskeiselle periaatteelle.

Yksinkertaisuusperiaatteen mukaan uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamiseen pitää riittää henkilön kirjallinen ilmoitus maistraatille tai uskonnolliselle yhdyskunnalle. Vanhan lain henkilökohtaisen käynnin ja harkinta-ajan vaatimuksista oli välttämätöntä luopua; tahdonilmauksen on riitettävä. Tämän periaatteen merkitys on käynyt ilmeiseksi. Kirkosta eroaminen on nyt niin helppoa kuin se nykytekniikalla voi olla; loukkaavat ja tarpeettomat eroamisen hankaluudet ovat jääneet taakse. Ihmiset ovat rohkaistuneet jättämään kirkon. Kirkko puolestaan etsii keinoja helpottaa kirkkoon liittymistä luopumatta silloin tietystikään kasteen ja rippikouluiän saavuttaneilla konfirmaation vaatimuksesta. Tampereen seurakuntayhtymä julkisti 2.12.2004 verkkosivunsa, joiden mukaan konfirmoitu kirkosta eronnut voi palata kirkon jäseneksi ilmoittamalla tästä valmiilla kirjelomakkeella; käytäntö levinnee piankin kaikkiin seurakuntiin.

Päätösperiaatteen mukaan lapsen uskonnollisen aseman muutoksen pitää perustua erilliseen huoltajien yhteiseen päätökseen. Huoltajat saavat muuttaa 12 vuotta täyttäneen lapsen uskonnollisen aseman kuitenkin vain hänen kirjallisella suostumuksellaan. Oli välttämätöntä luopua vanhan lain seuraamisperiaatteesta, jossa lapsen uskonnollisen aseman tuli olla sama kuin äidillä tai, vanhempien sopiessa, isällä. Tämä periaate ei koskaan edes täysin toteutunut. Kirkkolakia on muutettu vastaavasti; niinpä huoltajien erotessa kirkosta he voivat nyt jättää lapsen kirkon jäseneksi. Viranomaiset eivät myöskään automaattisesti kirjaa kirkkoon kuulumatonta kastettua lasta kirkon jäseneksi kirkosta eronneiden huoltajien palatessa kirkon jäseniksi; aiemmin näin kaiketi tapahtui.

Rajoitusperiaatteen mukaan huoltajat saisivat muuttaa lapsen uskonnollisen aseman vain samaksi kuin on yhdellä huoltajista (huoltajan uskonnollisen aseman samanaikaisen muutoksen tapaus sisältyy tähän). Tämä on vanhan lain seuraamisperiaate päätösympäristössä. Kirkkoon kuuluvat huoltajat voisivat silloin irrottaa lapsen kirkon jäsenyydestä vain yhden huoltajista erotessa kirkosta. Kirkkoon kuulumattomat huoltajat voisivat samoin liittää lapsen kirkon jäseneksi vain, jos yksi huoltajista liittyisi kirkon jäseneksi. Toki 15 vuotta täyttänyt lapsi voisi kuten vanhankin lain aikana päättää uskonnollisen asemansa muutoksesta huoltajien suostumuksella. Komitean tärkein syy rajoitusperiaatteelle oli selvästikin estää alle 15-vuotiaiden lasten kirkosta eroaminen; sen rinnalla komitealle eivät merkinneet mitään ne alle 15-vuotiaat, jotka haluaisivat liittyä kirkkoon. Komitea katsoi olevansa huoltajia pätevämpi sanomaan, mikä lapsen etu kussakin yksittäisessäkin tapauksessa on.

Ensimmäiset kaksi periaatetta oli siis välttämätöntä toteuttaa kun lainsäädäntöä kerran ajanmukaistettiin, ja ne tulivatkin lakiin. Mutta rajoitusperiaatetta ei luonteensa puolesta ollut mitenkään välttämätöntä toteuttaa. Laissa rajoitusperiaatetta ei toteutettukaan, eli laissa siis toteutettiin sen vastakohta. Opetusministeriössä tapahtuneessa uskonnonvapauslain jatkovalmistelussa (2001-2002) rajoitusperiaate nimittäin poistettiin. Hallituksen esityksen mukaan lapsen uskonnollisesta asemasta päättävät pääsäännön mukaan huoltajat yhdessä, rajoituksitta. Lapsen uskonnollinen asema on täten riippumaton siitä, mikä kunkin huoltajan oma uskonnollinen asema on. Huoltajien suvereeni päätösvalta perustellaan hallituksen esityksessä rinnastamalla lapsen uskonnollisesta asemasta päättäminen ennenkaikkea lapsen kasvatuksesta päättämiseen. Eduskunta hyväksyi yksimielisesti ja muutoksitta hallituksen esityksen tämän kohdan sen perusteluineen.

Rajoitusperiaatteesta luopuminen on mielestäni uuden uskonnonvapauslain oleellisin ja paras uudistus.

Komitean harha

Aivan ilmeisestikin uskonnonvapauskomitea ajatteli rajoitusperiaatteen sallimaa lapsen uskonnollisen aseman muutosta vain tietty tilanne mielessään. Nimittäin se tilanne mielessään, että se huoltaja, jonka uskonnollisen aseman mukaiseksi huoltajat lapsen uskonnollisen aseman muuttaisivat, säilyttäisi tämän (mahdollisesti uuden) oman uskonnollisen asemansa pysyvästi. Tällöin siis lapsen uusi uskonnollinen asema olisi pysyvästi sama kuin tällä huoltajalla, ja vain tällöin tämän huoltajan uskonnollisella asemalla voisikin mahdollisesti olla merkitystä lapselle. Toisin sanoen tilanne olisi kuten vanhan lain seuraamisautomatiikan aikana.

Mutta komitea toimi harhan vallassa sikäli kuin se ajatteli tällä estävänsä kirkkoon kuuluvien huoltajien päätöksellä tapahtuvan lapsen kirkosta eroamisen. Tällaiset huoltajat, jos he ovat konfirmoituja (kuten tavallisimmin), voisivat nimittäin rajoitusperiaatteen voimassa ollessa toteuttaa tällaisen päätöksensä seuraavanlaisella kirjeellä kirkkoherranvirastoon. Kirjeessä ensin toinen huoltajista ilmoittaisi eroavansa kirkosta, sitten huoltajat yhdessä ilmoittaisivat lapsen eroavan kirkosta, lapsen allekirjoittaessa tarvittaessa suostumuksensa tälle, ja lopuksi kirkosta juuri eronnut huoltaja ilmoittaisi liittyvänsä takaisin kirkkoon. Kirkkoherranvirasto rekisteröisi nämä ilmoitukset tässä järjestyksessä samalla kertaa ja samalla päivämäärällä; viimeisenkin ilmoituksen ainakin siis jo Tampereella.

Täten huoltajat olisivat saaneet tahtonsa toteutetuksi: lapsi olisi siirtynyt kirkon ulkopuolelle heidän itsensä jatkaessa kirkon jäseninä.

Tarvittavalla toisen huoltajan olemattoman pituisella kirkosta erossa ololla ei voisi olla mitään esimerkiksi kasvatuksellista merkitystä lapselle, eikä sille löydy mitään perustelua komitean mietinnöstäkään. Tuskin sillä voisi olla merkitystä kirkollekaan sikäli, että kirkkohan ei esimerkiksi ole koskaan erottanut kastamatta jätetyn lapsen huoltajia jäsenyydestään.

Huoltajien pystyessä joka tapauksessa toteuttamaan lasta koskevan tahtonsa suhteellisen yksinkertaisesti yhdellä asiakirjalla tämä päätöstilanne olisi tietysti otettava uskonnonvapauslain kannalta vakavasti omana tapauksenaan. Yksinkertaisuusperiaatteen pitäisi tietysti silloin koskea tätäkin päätöstapausta, eli päätöksen toimeenpanoa ei saisi hankaloittaa tarpeettomasti. Mutta toiselta huoltajalta tarvittava kumoutuva kirkosta eroaminen olisi selkeästi vastoin yksinkertaisuusperiaatetta. Siis huoltajien ilmoitus lapsen kirkosta eroamisesta pitää riittää sellaisenaan.

Päätösperiaatteesta lipsuminen edes osittain kuvaamani huoltajien menettelyn estämiseksi ei tietysti tulisi sekään kyseeseen.

Komitean kaikkien kolmen periaatteen yhtäaikainen ottaminen lainsäädäntöön johtaisi siis ristiriitaisiin seurauksiin. Tätä komitea tuskin huomasi. Ei se muuten olisi ehdoin tahdoin halunnut ehdottaa varmaankin kestäväksi tarkoittamaansa lakia, joka ajaisi ihmisiä vailla laissa hyvin perusteltua syytä eroamaan kirkosta ajaksi, jonka pituus jäisi riippumaan vain virkailijan sorminäppäryydestä.

Sellaisellahan olisi myös ratkaiseva ero siihen verrattuna, että ihminen liittyisi yhden päivän ajaksi kirkon jäseneksi uskonnollisen toimituksen osallisena olemista varten, oman sylilapsen kastattaminen siihen mukaanlukien. Mutta tulisiko toisaalta jälkimmäistä edistää edelliseen pakottamalla?

Olisikohan komiteakaan katsonut rajoitusperiaatteensa toteutuvan edes komitean kannalta riittävän hyvin, kun rajoitus olisi kuitenkin niin helposti kierrettävissä ja kun vaadittava kiertämismenetelmäkin olisi hyvin epäkunnioittava niin huoltajia kuin kirkkoherranvirastojakin kohtaan?

Komitean harha näkyy siinäkin, että se selvästi ajatteli, että sen ehdottaman lain mukaan vasta 15 vuotta täyttänyt kirkkoon kuuluvien huoltama lapsi voisi aloitteestaan erota kirkosta, jos hänellä on tästä yhteisymmärrys huoltajien kanssa. Mutta todellisuudessahan mitään ikärajaa ei olisi ollut, koska huoltajathan olisivat saattaneet suostua tätä varten kiertämään rajoitusperiaatteen. Sikäli jo komitean olisi pitänyt paljon vakavammin harkita kysymystä, eikö 12 vuoden ikärajan tulisi antaa lapselle pelkän vastaanpano-oikeuden lisäksi myös virallinen oikeus muuttaa uskonnollinen asemansa huoltajien suostumuksella.

Huononnuslausuma

Eduskunta hyväksyi 16.12.2003 yksimielisesti uskonnonvapauslakia täydentävän lapsen kirkon jäsenyyden edellytyksiä koskevan kirkkolain muutoksen ja samassa yhteydessä, äänestyksen jälkeen, lausuman, joka asiallisesti ottaen vaatii hallitusta tekemään esityksen uskonnonvapauslain muuttamiseksi rajoitusperiaatteen mukaiseksi. Tästä olen kertonut aiemmin (Vapaa Ajattelija 1/2004). Kirjoitukseni toimitin opetusministeriöön helmikuussa 2004 heti sen valmistuttua (ja vastaavasti teen tämänkin kirjoitukseni kanssa), mutta silloin en rajoitusperiaatteen kiertämismahdollisuutta vielä huomannut.

Valtioneuvosto päätti 30.12.2003 ryhtyä lausumasta aiheutuviin toimenpiteisiin. Tämä selvisi hallituksen 2.4.2004 eduskunnalle antamasta toimenpidekertomuksesta vuodelta 2003 (opetusministeriön osuus).

Kristillinen viikkosanomalehti Kotimaa kertoi lausumasta 2.1.2004 ja viittasi asiaan lyhyesti vielä 14.5.2004. Muutoin lausuma ei kai ole saanut sanomalehtijulkisuutta; sen uskallan sanoa, koska olen vartavasten seurannut lehtiä laajalti. Vain uskonnonvapauskomitean varapuheenjohtajana toiminut Juha Seppo esitteli lausumaa Teologisessa Aikakauskirjassa 2/2004.

Olivatko lausuman takana olleet valinneet siis tahallisen vaikenemisen linjan, jotta ihmiset eivät olisi ehtineet edes oivaltaa, minkä vapauden he olivat saaneet, ennen kuin se jo heiltä vietäisiin? Vai olivatko tiedotusvälineet päättäneet, että ne eivät ainakaan avoimesti lähde lausumaa kannattamaan?

Itseni ongelma oli, kuinka yrittää puhua suuren yleisön parissa lausumaa vastaan niin, ettei samalla mainostaisi lausumaa. Joka tapauksessa tein vapaa-ajattelijoiden mielenosoitukseen 22.9. eduskunnan lisärakennuksen avajaisten yhteydessä julisteen "Viedäänkö huoltajilta uusi päätösvalta?".

Tarjotessani lokakuussa turhaan kahteen eri lehteen uskonnonvapauslain puolustukseksi vääntämiäni vastineita keksin, että lausuma johtaisi toteutuessaan keinotekoisiin yhden päivän mittaisiin kirkosta eroamisiin. Tämän havainnon tiedotin heti opetusministeriöön.

Sitten lokakuun lopussa kysyin suoraan opetusministeriöstä, mikä lausuman tilanne on. Suuresti ilahduttavaksi vastaukseksi sain, että opetusministeriössä ei ole vireillä uskonnonvapauslain muuttamista koskevia säädöshankkeita. Opetusministeriö kuulemma seuraa uuden lain toimivuutta, mutta niinhän ministeriöt aina. Opetusministeriö oli siis pitänyt jo syksyllä 2003 eduskunnalle esittämänsä kannan, että lakia ei tule muuttaa.

Lausuman pysähtyminen oli ymmärtääkseni tullut jo aiemmin sitä ajaneidenkin tietoon, ja tämä kaiketi oli yksi heidän vaikenemisensa syy.

Joulukuussa kävi selväksi, että julkisuudessa oikea lähetystymistapa asiaan olisi keskittyä yksin siihen, että lausuma johtaisi ristiriitaiseen lainsäädäntöön. Tämä johti maksulliseen ilmoitukseeni 21.1.2005 Helsingin Sanomissa; kerroin, että yhdistykseni Pääkaupunkiseudun vapaa-ajattelijat ry ryhtyisi lausuman toteutuessa levittämään kirjelomaketta lausuman kiertämistä varten. Kun saatoin kertoa verkko-osoitteemme www.ateistit.fi ja osoitin olevani valmis maksamaan julkisuudesta, kävi toivoakseni selväksi, että lomake todellakin tulisi tarvittaessa kaikkien tietoon ja että tämä tosiasia olisi siis otettava huomioon lausumaa arvioitaessa.

Nähtäväksi jää, onnistuinko ilmoituksellani viemään kaikilta halut puolustaa lausumaa.

Parasta olisi, jos eduskunta saisi jo hallituksen kertomusta vuodelta 2004 käsitellessään mahdollisuuden päättää antaa lausuman raueta tyhjiin, ja se myös niin tekisi.

Uskon lausuman saavan toivomani kohtalon. Silloin lausumalla olisi kuitenkin saavutettu jotain hyödyllistäkin. Lausumaa ajaneet halusivat nähdä uskonnonvapauslaissa sellaisia rajoituksia, joita siinä ei ole. Saadakseen näkemyksensä toteutumaan käytännössäkin he halusivat selvyyden vuoksi saada uskonnonvapauslain muutetuksi lausumallaan. Mutta kun lausuma kerran laadittiin ja sen sitten annetaan hyvästä syystä raueta, niin samalla raukeavat puheet lain tulkintaongelmista.

Kuten olen jo aiemmin osoittanut (Vapaa Ajattelija 2-3/2002 ja 1/2004), on 18 vuoden korkea ikäraja uskonnollisesta asemasta itsenäisesti päättämiselle yhteensopimaton nykylukion kurssimuotoisuuden kanssa sikäli, että uskonnon kursseista voi nuori kieltäytyä jo ennen kirkosta eroamistaan ja että tätä kautta nuori voi nimenomaan painostaa huoltajat suostumaan kirkosta eroamiseensa. Komitean harha oli, että epäämällä suostumuksensa nuoren kirkosta eroamiselle huoltajat voisivat pakottaa nuoren uskonnonopetukseen, kuten luokkamuotoisen lukion aikana pystyivätkin.

Neljä ikärajaa

Uskonnonvapauskomitean ehdotuksen perustuminen harhoihin ja ehdotuksen vain osittainen korjaaminen voimaan tulleessa laissa on johtanut harhat paljastaen neljään uskonnonvapautta koskevaan ikärajaan. Kuitenkin kahden pitäisi riittää kaikkien kannalta, paitsi niiden, joille vasta yksi riittäisi.

Huoltajien päätöksellä tapahtuvalle lapsen kirkosta eroamiselle ei ole ikärajaa. Sen tähden ja siitä huolimatta laissa on kaksi tarpeettomasti samankaltaista ikärajaa, 12 ja 15 vuoden ikärajat. Toki 12 vuotta täyttäneen vastaanpano-oikeudella on itsenäinen merkityksensä. Kuitenkin kirkkoon liittymiselle ilman vanhemman tai huoltajan kirkon jäsenyyttä on 12 vuoden ikäraja. Ikärajojen samantapaisuus heijastui Kirkon tiedotuskeskuksenkin puhetavassa sen uutisoidessa toukokuussa 2003 kirkolliskokouksen päätöstä tästä lapsen kirkon jäsenyyden edellytyksiä koskevasta kirkkolain muutoksesta. Muutoksen kerrottiin mahdollistavan kirkkoon kuulumattoman rippikouluun osallistuvan (alle 15-vuotiaan) nuoren liittymisen kirkon jäseneksi nuoren ja hänen huoltajiensa suostumuksella. Asiallisesti ottaen huoltajien suostumuksesta varmaan onkin kyse, vaikkei uskonnonvapauslaissa niin luekaan.

Kaiketi peruskoulun kahdeksannen luokan syksyllä uskonnon tunneilla kerrotaan samoin, että rippikoululainen voi liittyä kirkkoon huoltajien suostumuksella, vaikka muodollisuudet sitten eroavatkin sen mukaan, täyttääkö nuori 15 vuotta ennen vai jälkeen rippikoulun. Tuolloin nuorelle myös selviää, että hän pääsee eroamaan kirkosta omalla ja huoltajiensa suostumuksella.

Peruskoulussa syntyy siis uusi oleellinen 14 vuoden ikäraja tiedon saamiselle. Oikeus saada tieto on puolestaan se seikka, joka antaa lapselle tosiasiallisen aloiteoikeuden tehdä päätös uskonnollisen asemansa muutoksesta huoltajien suostumuksella. Mutta millä oikeudella tämän ikärajan annetaan asettua rippikoulun mukaan?

Harhassaan pystyä rajoittamaan uskonnonvapautta enemmän kuin oli mahdollistakaan ei uskonnonvapauskomitea kyennyt näkemään, että tiedonsaantioikeuden ikärajan olisi toki oltava 12 vuotta. Johdonmukaisuuden vuoksi ja tiedonsaannin takaamiseksi olisi silloin jo tämänikäisellä oltava lainkin puolesta oikeus huoltajien suostumuksella itse liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota siitä.

Ylin 18 vuoden ikäraja on omantunnonarkojen lukion opiskelijoiden omin toimin murrettavissa. Sen tähden sekä vallitsevan rippikouluiän vuoksi tämä ikäraja olisi alennettava 14 vuoden ikärajaksi. Tässä tilanteessa 12 vuoden ikärajan olisi tuotava nykyisen 15 vuoden ikärajan tuomat oikeudet, jotta porrastus olisi oikea.

Vapauden lisääminen johtaisi linjakkaampaan lainsäädäntöön.

Uskonnonopetus

Uskonnonopetus on mielestäni uskonnon harjoittamista edelleenkin, vaikka sen nimeksi tuli tunnustuksellisen sijasta oman uskonnon opetus.

Tämän paljastaa jo eduskunnassa uskonnonvapauslain lähetekeskustelussa lainattu ote tuolloisista opetushallituksen luonnoksista perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiksi: Uskonnonopetuksen yksi tavoite on, että oppilas oppii näkemään Jumalan vaikutuksen maailmassa. Mutta sellainen näkeminen on uskonnon tunnustamista, ja siihen opettaminen uskon synnyttämistä ja siis uskonnon harjoittamista.

Oppikirjojen läpikäyntini (Vapaa Ajattelija 2-3/2002) vahvistaa näkemykseni. Esimerkiksi silloin mainitsemani oppikirjasarjan (kuulemma markkinajohtajan) osa 3-4 esittää pohdittavaksi kysymyksen, mitä olisi tapahtunut, jos Jeesus ei olisi noussut kuolleista.

Uskonnonopetuksen puolestapuhujista taas käytännöllisen teologian dosentti Tapio Lampinen todistaa samaa vastauksessaan Helsingin Sanomissa 24.1.2004 Terho Pursiaisen kirjoitukseen: "poliittisilla päätöksillä ... on taattava se, että kaikilla säilyy mahdollisuus saada tietoa tästä halusta [olla tekemisissä pyhän kanssa]".

Kansainväliset ihmisoikeussopimukset mainitsevatkin opetuksen uskonnon harjoittamisen osana siinä kuin hartaudenharjoituksenkin.

Eduskunta kuitenkin päätti, että uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista. Näin se välttyi loukkaamasta perustuslakia säilyttäessään uskonnonopetuksen pakollisena kirkon jäsenille.

Uskonnonopetuksen omantuntonsa vastaisena uskonnon harjoittamisena kokeva oppilas ei siis voisi siitä kieltäytyä vetoamalla perustuslakiin. Mutta hänellä on mielestäni silti perustellusti moraalinen oikeus kävellä ulos uskonnonopetuksesta koska tahansa.

Nykyisen kaltaisessa lainsäädännössä tämä olisi parasta ja aivan mahdollista ottaa huomioon sallimalla 12 vuotta täyttäneen lapsen päättää itsenäisesti uskonnollisesta asemastaan sekä samalla myös katsomusopetuksestaan jo peruskoulun puolella lukion opiskelijoita koskevin säännöin. Elämänkatsomustiedon opetus olisi tällöinkin avoin vain uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille, perusteluna nyt uskonnottoman katsomusvähemmistön suojelu.

Mutta tämäkään ei riittäisi pelastamaan koulunsa aloittavaa siltä uskonnolliselta mielen raiskaukselta, jollainen uskonnonopetuksena kohtasi ainakin itseni. Alhainenkaan ikäraja ei myöskään olisi merkityksellinen arvatenkaan kuin pienehkölle joukolle koululaisia, sillä monista eri syistä suurempi olisi se joukko, joka havahtuisi vasta koulun päätettyään huomaaman sen pahan, mitä heille olikaan uskonnonopetuksessa tehty.

Vasta maallisuusperiaatteen ottaminen perustuslakiin toteuttaisi uskonnonvapauden koulussa. Tarkoitan nyt Ranskan mallia.

Tuolloinkin voisi olla yksityisiä kouluja, joissa olisi uskonnonopetusta. Mutta ymmärtääkseni oppilas voisi tästä opetuksesta kieltäytymällä saada opetusviranomaisten toimesta siirron julkisen vallan kouluun, jossa ei olisi uskonnonopetusta.

Valtion maallisuus on kuitenkin kaukana. Uskonnonvapauskomitean päätavoite oli lainsäädännön teknisen ajanmukaistamisen ja uuden perustuslain huomioonottamisen välttämättömyydenkin tilanteessa torjua maallisuusperiaate ja säilyttää (peruskoulussa) pakollinen uskonnonopetus kirkon jäsenille. Tässä se onnistui, eikä muutosta ole odotettavissa kuin yhteiskunnallisen ilmapiirin tuntuvasti muuttuessa.

Uusi uskonnonvapauskomitea

Lapsen uskonnonvapauden edistämistä haluavan on nykyisellään tuloksiin päästäkseen tyydyttävä tavoittelemaan uskonnonvapauslain ikärajojen alentamista. Vaikka tämä tavoite on vähäisempi kuin uskonnonopetuksen lakkauttaminen, sen kannatus voisi silti olla pienempi kuin jälkimmäisen kannatus, koska sitä ei kenties yhtä moni kokisi omakohtaiseksi. Toisaalta tavoite voisi saada laajemman hyväksynnän.

Joka tapauksessa tavoite on realistinen. Uskonnonvapauskomitea epäonnistui harhojensa tähden tässä kysymyksessä, jossa sen pyrkimystä pysyttää esteet lasten ja nuorten kirkosta eroamiselle on käsittääkseni pidettävä vain sen sivutavoitteena, ja laki on nyt linjaton. Yllä esitin perustelut toisaalta ikärajaparille (14,12) ja toisaalta yhdelle ainoalle 12 vuoden ikärajalle.

Näiden vaihtoehtojen vertailussa oleellisinta on, että 12 vuotta täyttänyt, joka haluaa erota kirkosta uskonnonopetuksen tähden, tekisi tällöin hyvin kypsän ratkaisun, koska hän kerran ottaa kirkon mitaksi kirkon opin. Huoltaja taas saattaa olla kirkon jäsen tradition vuoksi ilman, että on kirkon opin kannalla. Eikö huoltaja olisi silloin epäkypsä eväämään suostumuksensa lapsen kirkosta eroamiselle? Jos huoltaja taas on kirkon opin kannalla, voisiko hän ymmärtää, että toinen ei ole? Ylipäätään puhe huoltajien suostumuksesta viittaa {huoltajien} kypsyyteen tilanteeseen suhtautumisessa. Suostumusta pyytävä lapsi on jo itse ratkaisuunsa kypsynyt. Huoltajien suostumusta ei siksi pidä laissa vaatia.

Voidaan sanoa, että komitea onnistui sen itsensä ja ajallisesti kestävän tuloksen kannalta katsoen päätavoitteessaan, joka koskee suuria joukkoja, ja epäonnistui sivutavoitteessaan, joka koskee pieniä joukkoja. Siksi pitäisi olla mahdollista avata uskonnonvapauslaki ikärajakysymyksen osalta, ja näiltä osin perusopetuslakikin, jotta lainsäädäntöä voitaisiin tarvittavasti oikaista.

Esitän, että nimitetään aiempaa laajapohjaisempi uusi uskonnonvapauskomitea tehtävänään ikärajojen uudistus. Kysymys tulisi ottaa vaikkapa seuraavaan hallitusohjelmaan.