Timo I. Vasama

Kristinusko ja kapitalismin kehitys

Artikkeli perustuu Timo I. Vasaman tammikuussa 2005 pitämään esitelmään "Kristinuskon ja talouselämän välisiä ristiriitoja"

Omistamisen suhteen Jeesus oli sitä mieltä, että ihmisen tulee ennen kaikkea etsiä Jumalan valtakuntaa eikä olla huolissaan huomisesta. Näin hän nimenomaan arvioi pientä opetuslapsiryhmäänsä, mutta varsinkin hän tuomitsi rikkauden, jota piti tuhoisana sielulle. Esimerkkitapauksena varhaiskristityt pitivät vertausta rikkaasta nuoresta hallitusmiehestä. Hänelle Jeesuksen kerrotaan sanoneen, että tämä saisi aarteen taivaassa, jos hän myisi kaiken omaisuutensa ja jakaisi sen sitten köyhille. Sen jälkeen hänen tulisi lähteä seuraamaan Jeesusta. Alkuseurakunnassa noudatettiin tätä menettelyä, mistä mainitaan apostolien teoissa. Oli myös yhteinen tukirahasto ja yhteisaterioissa ilmenevä toveruus. Myöhemmin on puhuttu alkeellisesta kommunismista. Sittemmin yksityisomistuksesta luopumista pidettiin olennaisena luostarilaitokselle: munkki ei saanut omistaa mitään, vain apotin lupa salli poikkeuksen joidenkin tavaroiden suhteen.

Koska ihmisluonto on sellainen kuin on, joutuivat kirkkoisät tinkimään tässä suhteessa. Esim. Klemens Aleksandrialainen väitti, että jos ihmiset luopuisivat maallisesta omaisuudestaan, he eivät voisi täyttää Jeesuksen käskyjä nälkäisten ruokkimisesta, alastomien vaatettamisesta jne. Näin evankeliumin määräysten havaittaisiin olevan ristiriidassa keskenään. Mutta rikkaus on kuin käärme: huonosti käytetty rikkaus on jumalattomuuden tyyssija. Niinpä omistus on rajoitettava välttämättömään toimeentulominimiin, muu tarpeeton on annettava pois. Ambrosius ja Augustinus olivat sitä mieltä, että omistusoikeutta rajoitti käyttötarkoitus, johon se oli määrätty. Ihmisellä, joka ei käytä omaisuuttaan oikein, ei ole käyttöön pätevää oikeutta.

Vuosisatojen saatossa eri kirkkoisät taloudellista tarkoituksenmukaisuutta soveltaen vähitellen tinkivät tinkimistään Jeesuksen alkuperäisistä taloudellisista suosituksista. Esimerkiksi rikkaiden ei tarvinnut enää syödä samaa ruokaa kuin köyhien, vaan he saivat nauttia sellaista ruokaa kuin heidän heikkoutensa oli tehnyt heille tarpeelliseksi. Tuomas Akvinolainen oli taas sitä mieltä, että vaikka ei yksityisomistus olekaan luonnonlakiin perustuva järjestys, niin se ei ole sen vastainen vaan ihmisjärjen siihen liittämä asia, sallittu ja ihmiselle välttämätön monista syistä.

Yhteiskunnan rauhantila taataan parhaiten siten, että jokainen tyytyy osaansa, kun taas riitoja syntyy usein niiden kesken, jotka omistavat jotakin yhteisesti. (Tosin hän viittaa epäsuorasti siihen ikivanhaan ajatukseen, ettei naurisvarasta tule hirttää, joka tunnetaan myös pohjoismaisessa ajattelussa.) Kuitenkin yleisesti alettiin päätyä siihen, että ylenmääräisen rikkauden omistaja oli Jumalan ja Jeesuksen asiainhoitaja ja lopulta almujen annosta tuli pelastuksen tärkeimpiä välineitä. Lopulta hyväntekeväisyys sulautui askeettisiin tekoihin, joiden pääpyrkimyksenä ei ollut köyhien auttaminen vaan iankaikkisen elämän takaaminen lahjoittajalle. Viimeisellä tuomiolla ratkaisu riippuu almujen annosta. Köyhiä ei tullut halveksia, vaan heitä oli kunnioitettava parempiosaisten suojelijoina.

Hyväntekeväisyysaate on kuitenkin peräisin idän sivistyskansojen keskuudesta ja tunnettu jo kreikkalaisten ja roomalaisten parissa. Olipa jopa järjestetty jonkinlaisia työttömyystöitäkin köyhille (Aeropagos).

Niinpä kyseisen aatteen ilmeneminen kristinuskossa on täysin pakanallista perua, kuten muutkin sen monopolisoimat pakanalliset riitit ja käyttäytymismallit. Sen sijaan anekauppaan johtanut almujen anto olikin varsin kristillistä perua.

Talmudissa ei tehdä eroa juutalaisten ja muiden välillä hyväntekeväisyysasioissa. Sen sijaan kristinuskossa ilmeni pian oppiriitojen sanelemaa käyttäytymistä. Lähimmäisenrakkautta ei sopinut osoittaa kuin oikeaoppisiin Jumalaa pelkääviin: "ruokaa ja suojaa ei pitänyt missään tapauksessa antaa puutteenalaiselle, jolleivät hänen mielipiteensä olleet oikeaoppiset," opetti papisto 1600-luvulla.

Toisaalta köyhyyden ihanne, jota tuki Jeesuksen opetukset ja halu jäljitellä hänen ja apostolien köyhää elämää, lisäsi loiseläjiä ja kerjäläisiä, joiden laumat kasvoivat erikoisesti kerjäläismunkistojen vaikutuksesta. Se johti myös työn arvon väheksymiseen.

Ihmissuvun alkuperäisessä synnittömässä tilassa työ oli tuntematon. Rangaistakseen tottelemattomuudesta Jumala määräsi ihmisen syömään jokapäiväisen leipänsä otsansa hiessä. Kirkkoisä Origenes korostaa myös persoonallisen ahkeruuden velvollisuutta: ken ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä. Kuitenkin Jeesuksen opetuksista käy selvästi ilmi, että työ oli arvokasta vain sikäli kuin se oli toimeentulolle välttämätöntä, muuten ihmisen oli elettävä vain päivä kerrallaan ja luotettava siihen, että taivaallinen Isä huolehtii huomisesta. Niinpä uskonnolliselle mietiskelylle omistettu elämä on parempi kuin toimelias elämä. Raamatun mukaan Jeesus piti mietiskelevää Mariaa parempana kuin puuhakasta Marttaa. Lisäksi hän ei itse näytä tehneen työtä kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti. Työ sinänsä on arvotonta. Sen ylimpänä tehtävänä on mietiskelyn edistäminen, ruumiin kiduttaminen ja himon lannistaminen. Ja Tuomas Akvinolaisenhan mukaan on synti hankkia rikkauksia yli tarpeen, mikä tosin on varsin venyvä käsite.

Koronkiskonta oli kirkollisen lainsäädännön mukaan rahan hankkimista ilman työtä ja sillä tarkoitettiin minkä tahansa maksun ottamista rahalainasta. Aluksi säädös koski vain papistoa, mutta sittemmin myös maallikkoja ja jokaista joka kielsi koronkiskonnan olevan syntiä, oli kohdeltava kerettiläisenä. Paavi Leo X perusteli asiaa seuraavasti: kyseessä on yritys hankkia voittoa ja lisäystä ilman työtä, kulunkeja ja menetyksenvaaraa sellaisen tavaran käytöstä, joka ei kanna hedelmää.

Mutta jälleen jouduttiin asiassa tinkimään ja 1500-luvulla syntyi teoria, että vain määrätyn prosenttimäärän ylittävä korko oli koronkiskontaa.

Kaupankäynnistä tuli ongelmallista. Se oli epäilyttävää jo askeettiselta kannalta, koska se aiheutti omistamisen ja voiton tuottamaa nautintoa ja se oli epäiltävää rakkauden periaatteen kannalta, koska se merkitsi toiselta ottamista ja toiselle antamista sekä samalla rikastumista toisten kustannuksella. Esineen myyminen kalliimmasta ja ostaminen halvemmasta hinnasta kuin on sen arvo, on sinänsä väärä ja luvaton menetelmä. Sitten keskusteltiin siitä, mikä on oikea tavaran arvoa edustava hinta. Kohtuullisiin hintoihin päädyttiin sopimusvapauden kautta, jolloin kaupan syntyminen osoitti molempien osapuolten olevan tyytyväisiä.

Tällainen kauppa sallittiin maallikoille, mutta ei kirkonmiehille, joiden tuli halveksia maallista voittoa. Lisäksi kauppias on tuskin vapaa huulten synnistä. Eikä kukaan, joka on Jumalan soturi, sekaannu maallisiin liiketoimiin (2. kirje Timoteukselle). Tätä sääntöä rikottiin jatkuvasti ja keskiajan lopulla valitettiin yhtä mittaa kirkon ahneutta. Kirkko ei missään vaiheessa juurikaan pyrkinyt saaliinhimoaan hillitsemään ja niinpä rahanvalta kannusti sitä keksimään ja ylläpitämään oppeja ja palvontamenoja, joista tuli yhä hienompia keinoja rikkauksien hankkimiseksi. Se muutti rahaksi kiirastulen pelon ja myi vapautuksia synneistä "aneen" nimellä.

Uskonpuhdistus tienä kapitalismiin

Näitä ilmiöitä vastaan hyökkäsivät uskonpuhdistajat raivokkaasti, mutta muissa suhteissa heidän kantansa taloudellisissa kysymyksissä oli kaukana vallankumouksellisuudesta. Uskonpuhdistajain ensimmäisellä polvella, lutherilaisilla, kalvinisteilla tai anglikaaneilla ei ollut aikomustakaan lieventää niitä hyvän omantunnon määräämiä sääntöjä, joiden oletettiin hallitsevan taloudellisia toimia ja sosiaalisia suhteita. Työstä tuli nyt korostetusti Jumalan säätämä velvollisuus ja Jeesuksen opetukset painettiin villaisella. Ihmisen ei tule pyrkiä säätyään pitemmälle eli on luonnon ja Jumalan lain vastaista toivoa pääsevänsä etenemään maailmassa. Koronkiskomiskieltoa Luther tosin kannatti entistä ankarammin, joskin myöhemmät lutherilaiset ovat siitä luistaneet. Almut ja aneet saivat hänen tuomionsa eikä näin ollen tarvittu myöskään kerjäläislaumoja, joita ei tullut suvaita kristillisissä maissa.

Samoilla linjoilla oli myös Calvin. Kirkollisten viranomaisten tuli käydä kotitarkastuksilla säännöllisesti josko löytyisi velttoilijoita, juoppoja tai muita pahantapaisia. Velvoitettiin vaatimattomuuteen, kohtuullisuuteen ja säätyrajoissa pysymiseen sekä taisteluun ylellisyyttä vastaan. Ylitsekäymisistä lait määräsivät ankaria sanktioita. Lisäksi Calvin vaikutti talousetiikkaan tavalla, joka johti kapitalismin uskonnolliseen hyväksymiseen. Kun Luther piti talonpoikaiselämää ihanteellisimpana elämänmuotona, Calvin hyväksyi kauppa- ja liikevoitot, maavuokrauksen ja työelämän voitot samanarvoisiksi. Lisäksi kauppa- ja liikevoittojen kuuluikin olla suurempia, sillä ne olivat yksinkertaisesti huolellisuuden ja ahkeruuden palkkaa.

Lisäksi hän hylkäsi koronkiskontakiellon ja skolastisen rahateorian. Hän todisti, että pääomalle maksettu korko on yhtä järjellinen kuin maanomistajan saama maanvuokra. Se ei kuitenkaan saanut kohota korkeammaksi kuin luonnollinen oikeudenmukaisuus ja kultainen sääntö edellyttivät. Hänen mukaansa raamatun korkokielto perustui käännösvirheeseen ja tarkoitti vain sen väärinkäyttöä.

Calvinin teologiaan vaikuttivat todennäköisesti vallitsevat olosuhteet. Hänen teologiansa ydin oli ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan Jumala oli valinnut muutamat yksilöt valiojoukokseen, määrännyt heidät ennakolta iäisyyksien alusta asti pelastukseen, kun taas muut on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ihmisen olemassaolon tarkoituksena ei ole pelastus, vaan Jumalan ylistäminen.

Miksi kalvinismin hyvät työt eivät ole sellaisia kuin Jeesus edellytti? Miksi voittoa pidetään merkkinä Jumalan siunauksesta, kutsumuksensa uskollisesta suorittamisesta ja menestystä hurskauden tunnusmerkkinä?

Ilmeisesti suuret kaupalliset keskittymät Etelä- ja Keski-Euroopassa löytöretkien aikakaudella vaikuttivat Calvinin järjenjuoksuun. "Kutsumuksen etiikka" esiintyi johdonmukaisimpana puritanismissa, joka on kalvinismin sivuhaara. Se ilmentää protestanttisuutta englanninkielisten kansojen keskuudessa. Jokaisen kirkon tai valtion jäsenen täytyy käyttää kykyjään äärimmilleen kirkon ja valtion hyväksi. Rikkaus ja köyhyys ovat Jumalan lahjoja ja molemmat on vastaanotettava hänen lähettäminään. Niinpä he asettuvat konservatiiviselle kannalle luokkaeroihin nähden.

Puritanismi auttoi osaltaan syventämään kuilua omistavan luokan ja työtätekevien köyhäin luokan välillä. Edellisen ominaisuuksia pidettiin oikeutettuina sen moraalisten ja henkisten ansioitten perusteella, kun taas jälkimmäisten katsottiin joutuneen köyhyyteen moraalisten ja henkisten vajavaisuuksiensa takia. Puritanismi johti kaikissa kalvinistisissa maissa perinnäisten taloudellisten rajoitusten hylkäämiseen. Saatiin selvä todistus siitä, kuinka kapitalismi voitti uskonnollisen opin, kun kauppa- ja rahalaajentumisen aalto levisi kauppaseurojen, siirtomaiden, kutomateollisuus-, kaivos-, finanssi- yms. kapitalismin muodossa. Puritanismi on voimakkain niiden luokkien keskuudessa, jotka kykenevät parhaiten huolehtimaan itsestään.

Metodismissa kehittyi puritanismi jossain määrin omaleimaisena, mutta kehittäjänsä Wesleyn kuoleman jälkeen hänen oppinsa todettiin epäkäytännölliseksi. Jeesuksen opetusten ei todellakaan voi tunnustaa soveltuvan talouselämään. Aikakausien välillä on luonnollisesti suuri ero, mutta eroa on myös joissakin yleisissä käskyissä, joita missään oloissa ei moraalinen tietoisuus tue. Yksi niistä kehottaa antamaan apua aina pyydettäessä tilanteesta riippumatta, kun maailmakin muuttuu. Köyhyyttä ei voitu pitää ihanneolotilana. Köyhiä ei pidetty enää Jumalan ystävinä vaan hänen vihansa kohteina. Köyhyys muuttui kadotuksen tunnusmerkiksi. Puritanismiin syntyi koulukunta, jonka mielestä piti ruoskia ja rankaista vaeltavia kerjäläisiä. Ankaraa taloudellista riistoa saarnattiin julkisena velvollisuutena. Ehdotettiinpa korkealta kirkolliselta taholta (piispa Berkeley), että kaikki voimakkaat kerjäläiset pidätettäisiin ja otettaisiin yhteiskunnan orjiksi määrävuosiksi.

Huomaamme siis, että kristittyjen joukossa on ristiriitaisia käsityksiä köyhien kohtelusta. Meidän on siis syytä yhtyä moderniin asenteeseen, että humanistisessa hengessä toimivan yhteisön on hallittava talouselämää ilman minkäänlaisten uskonnollisten oppien asiaan puuttumista.

Vihaa lähimmäistäsi kuin itseäsi?

Jeesuksen ohje, joka kehottaa rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään, on psykologisesti ontuva. Nyky-yhteiskunnassa tunnetaan laajalti ilmiö, jolloin ihminen vihaa itseään. Tietysti voidaan sanoa, että kyseessä on tällöin mielenterveysongelma, mutta ihmisten välisissä suhteissa ei ole absoluuttisia arvoja tai määreitä. Lisäksi juuri uskonnot ovat kautta aikojen saaneet ihmiset vihaamaan toisiaan. Niinpä vaihtelevan laaja ja voimakas altruistinen tunne ei riitä kaitsemaan yksilöiden ajatusmaailmaa tässä suhteessa. Kulttuurierotkin saattavat olla huomattavia jo pienissäkin piireissä.

Utilitaristinen lause kuuluu: Minun ei tule pitää omaa pienempää hyvääni toisen suurempaa hyvää parempana. Se on identtinen Jeesuksen käskyn kanssa, mutta selventänee asiaa, kun intohimoinen sana "rakkaus" puuttuu.

Jos mistään yleensä kristinuskon erilaisissa tulkinnoissa voidaan päästä yksimielisyyteen, niin kristillisestä hyvyyden käsityksestä vastakohtana kilpailujärjestelmälle, joka nyt maailmassa rehottaa. Kristillinen vaikutus talouselämään näyttää hävinneen olemattomiin. Taistelussa Jumalaa vastaan on mammona selvinnyt voittajana.

On vielä eräs talouselämän ala, jolta saattaisimme toivoa jälkiä kristillisestä vaikutuksesta, nimittäin orjuuslaitos. Orjuus on oleellisesti teollinen järjestelmä, joka merkitsee kaikki perhesuhteet syrjäyttävää pakkotyötä. Isännällä on oikeus käyttää hyväkseen orjansa työvoimaa tekemättä hänen kanssaan edeltä käsin sopimusta.

Kristinusko tunnusti orjuuden alusta lähtien. Paavali kirjoitti: Sillä me olemme kaikki yhdessä hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Lisäksi tuli myös seuraavaa: Pysyköön kukin siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu. Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä murehdi. Ja vaikka voisitkin päästä vapaaksi, niin ole ennemmin siinä osassasi. Sillä joka on orjana kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa, samoin vapaana kutsuttu on Kristuksen orja. Pysyköön kukin, veljet, Jumalan edessä siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu. Ja vielä: Heidän on oltava kaikella pelolla isännilleen alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin.

Kristinuskon hyväksymä asenne orjuuteen oli sen juutalaista perintöä. Heprealaisilla orjaluokan muodostivat sodassa otetut vangit tai henkilöt, jotka ostettiin rahalla naapurikansoilta tai maassa asuvilta ulkomaalaisilta, perheessä syntyneet orjain lapset, syntyperäiset heprealaiset, joiden isät olivat myyneet heidät tai ne jotka olivat joutuneet orjiksi köyhyyden takia. Lisäksi viranomaiset saattoivat myydä varkaita orjiksi, mikäli nämä eivät kyenneet korvaamaan varastettua omaisuutta.

Pakanallisessa Roomassa rajoitettiin monin tavoin isännän oikeuksia orjainsa suhteen. Ja filosofit selittivät, että kaikki ihmiset olivat alun perin vapaita luonnonlain perusteella ja että orjuus on vain kansojen luoma laitos, jonka perusteella ihminen tehdään toisen omaisuudeksi vastoin luonnon oikeutta. Kristinuskolla ei vuosisatoihin ollut merkitystä orjuuden vastustamisessa. Kristilliset keisarit Arkadius ja Honorius jopa säätivät lain, jolla kiellettiin suojelus isännältään suojaa etsivältä kirkkoon pakenevalta orjalta.

Orjuus jumalan tahto

On omituista, että orjuuden soveltumattomuus oppiin, jonka mukaan toisille on tehtävä se, minkä haluaa toisen tekevän itselle, ei koskaan näytä juolahtaneen ainoankaan varhaiskristillisen kirjailijan mieleen. Muuan pakanallinen filosofi sitä kyllä korosti.

Alun perin ei orjuutta ollut, vaan se syntyi, kun "oikeamielinen" mies Nooa kirosi Haamin, rikollisen poikansa. Orjuus on siis Jumalan lähettämä rangaistus. Ainoakaan kirkkoisä ei viittaa siihen, että orjuus on lainvastaista tai väärää. Varhaiskauden marttyyreilla oli orjia ja niin myös apoteilla, piispoilla, paaveilla, luostareilla ja kirkoilla. Vain juutalaisten ja pakanain oli kielletty hankkimasta kristittyjä orjia. Orleansin kirkolliskokous päätti 500-luvun puolivälissä, että orjien jälkeläisten oli aina pysyttävä orjina. Vielä 1800-luvulla piispa Bouvier puolusti oikeutta sotavankien orjuuttamiseen. Ja kaikkihan tietävät, että II-maailmansodan aikana oli orjatyövoiman käyttö aivan normaalia.

Eräässä vaiheessa julistettiin kirkonkirous jokaiselle joka opetti orjaa halveksimaan isäntäänsä uskonnon tekosyyllä.

Vielä 1200-luvulla omistajalla oli valta määrätä orjansa elämästä ja kuolemasta ja kaikki hänen työnsä tuotto meni isännälle. Keskiajan lopulla alettiin kuitenkin vapauttaa varsinkin maallikko-orjia "Jumalan rakkauden takia", "parannukseksi" tai "sielun lunnaiksi". Kirkko suosi maallikko-orjien vapauttamista, mutta huolehti samalla, että sen omien orjien vapauttaminen tuli estetyksi. Itse asiassa luostarien orjat olivat kaikkialla viimeisiä vapautettavia. Keskiajalla käydyt sodat lienevät olleet pääasiallinen syy orjuuden väistymiseen, sillä tarvittiin sotilaita ja sotilaiden tuli olla vapaita miehiä.

Lopuksi orjuus korvautui kuitenkin maaorjuudella, jolloin turpeeseen sidottuna ihmistä käsiteltiin sen tiluksen osana, jota hän oli tottunut viljelemään. Kirkko tietenkin selitti maaorjuuden jumalalliseksi laitokseksi, nöyryytyksen kouluksi ja tieksi tulevaisuuden kunniaan. Luther kauhistui, kun Saksan talonpojat vaativat, että maaorjuus oli lopetettava. Maallista valtakuntaa ei voinut olla ilman ihmisten eriarvoisuutta. Toisten piti olla vapaita, toisten maaorjia, toisten hallitsijoita, toisten alamaisia. Katolinen kirkko oli suurin orjain omistaja ja puolusti maaorjuutta viimeiseen asti. Kun Voltaire korotti äänensä vapauden puolesta ja Ludvig XVI oli saatu samalle kannalle, niin kirkko kieltäytyi yhä vapauttamasta maaorjiaan.

Orjatyö oli luonnollisesti edullisempaa kuin vapaa työvoima. Länsi-Intian ja Amerikan valtioiden alueella orjatyön hyöty kallisti vaa’an orjuuden puolelle. Kun intiaanit eivät kestäneet Euroopasta tullutta orjuutta, eräs kekseliäs piispa alkoi puhua neekeriorjuuden puolesta (La Kasas). Eräs suomalainen filosofiksi kutsuttu Johannes Salminen suvaitsi kutsua tätä herraa Helsingin Sanomissa intiaanien apostoliksi. Tästä apostolin oivalluksesta seurasi noin 300 vuoden mittainen orjakauppa vanhan ja uuden maailman välillä.

Orjuus syntyi suhteellisen korkeatasoisessa kristillisessä kulttuurissa ja muodostui raaimmaksi ihmiskunnan historiassa. Näin tapahtui nimenomaan brittiläisissä siirtomaissa ja Amerikan orjavaltioissa, missä orjia kohdeltiin kuin elukoita perhesiteistä välittämättä (Espanjan, Portugalin ja Ranskan siirtomaissa oli tilalla inhimillisempi maaorjuus). Isäntä saattoi halutessaan maata orjavaimot mennen tullen ja kaikki syntyneet lapset olivat hänen orjiaan. Olipa kaikissa Pohjois-Amerikan orjavaltioissa aika, jolloin orjan murhasta selvisi pienellä sakolla.

Orjien kaikinpuolinen kohtelu oli erittäin irvokasta enkä rupea sitä tarkemmin tässä selvittelemään. Totean vain lopuksi, että orjuus toteutui taloudellista hyötyä tavoittelevassa kristillisessä kulttuurissa. Nykymaailmassa puhutaan tässä yhteydessä häikäilemättömästä fasismista, josta muutamat viimeisimmät vuosikymmenet kertovat kauhistuttavaa kieltään. Ikävä kyllä orjuuden jälkiseuraukset näkyvät vieläkin länsimaisessa kulttuurissa.

Kiusalliseksi lopuksi todettakoon, että eri puolilla maailmaa elää eriasteisessa ja -laatuisessa orjuudessa yhä miljoonia ihmisiä, mistä ilmiöstä ei voi vain kristinuskoa syyttää, vaikka parin tuhannen vuoden osallisuus ilmiön ylläpitoon on kieltämätön tosiasia.