Uskomuksia erillisenä kategoriana ei välttämättä ole ollut ennen uuden ajan alkua.
Sen sijaan oli sellaisia käsityksiä, joiden oletettiin olevan erehtymätöntä tietoa, jota
mitkään uudet havainnot eivät voineet kumota. Keskiajalla kirkko julisti edustavansa
muuttumatonta tietoa luonnon todellisuudesta - vastakohtana vaihtelevalle taikauskolle,
joka oli ominaista niille joilta puuttui erehtymätön tieto ainoasta jumalasta.
Kirjoituksettomissa kulttuureissa puolestaan ei tehty käsitteellistä eroa sen välillä,
mikä osa maailmankuvasta perustui sepitteisiin ja mikä luonnon havaintoihin.
"Uskotko sinä luonnonhenkiin?" olisi voinut joskus olla yhtä outona pidetty kysymys
kuin jos tänä päivänä kysyisi, uskommeko painovoimaan. Luonnonhenkien palvojat eivät
välttämättä ajatelleet "uskovansa" sateiden ja tuulten jumaliin yhtään sen kummemmin kuin
me ajattelemme, että säähavaintoihin luottaminen olisi uskon asia. Molemmissa tapauksissa
tieto säästä on epävarmaa, mutta se perustuu kuitenkin sellaisiin käsityksiin maailmassa
vaikuttavista seikoista, joita pidetään tietona ja joita sen vuoksi ei ymmärretä
uskonvaraisina.
Tieteelliselle tiedolle on ominaista epävarmuus, koska tietoa maailmasta saadaan vain
sellaisilla menetelmillä, joissa tutkimustuloksia ei voida etukäteen ennustaa. Tiedossa
pitäytyminen uskomuksien sijasta merkitsee valmiutta hyväksyä, että uudet havainnot
saattavat kumota sen, mitä aikaisemmin oletettiin todeksi. Käsitys tieteen
itsekorjaavuudesta on kuitenkin melko uusi keksintö, jota ennen ei ollut mahdollista tehdä
eroa tiedon ja uskon välillä.
Uskonnon sijasta voitaisiin käyttää sanaa tiedonto kuvaamaan sellaista
maailmankäsitystä, joka ei siihen uskovien mielestä ole uskon asia. Kristinusko oli
tiedonnon asemassa keskiajalla, mutta luonnontieteitten renessanssi sekä valistusajan
raamattukritiikki muuttivat sen nykyisin ymmärretyllä tavalla uskonnoksi, johon
uskottiin tiedosta riippumatta. Vasta silloin, kun luonnontiede saavutti tiedonnon aseman,
uskonnoista tuli vakaumuksia muiden joukossa.
Pyhiä kuvitelmia
Kaikki uskonnot eivät ole samalla tavoin uskomuskeskeisiä siinä mielessä, että
uskomista niiden sisältämiin kertomuksiin pidettäisiin ratkaisevana kysymyksenä. Ero
satujen maailman ja todellisuuden välillä ei ole johdonmukaisesti eriytynyt
kirjoituksettomissa kulttuureissa; suomalaisessa muinaisuskossa ei ole sellaista
dokumentoitua opinkappaletta, jonka mukaan Ukko-jumalan olemassaoloon tai
Väinämöisen historiallisuuteen pitäisi uskoa.
Uskonnoille yhteistä ei ole niinkään usko yliluonnollisten ilmiöiden olemassaoloon,
vaan eläminen kuvitteellisten ilmiöiden maailmassa. Yliluonnollisten ilmiöiden
olemassaoloon ei kaikissa uskonnoissa vaadita ottamaan uskomuksellisesti mitään erityistä
kantaa, mutta kuvittelumaailmaa pidetään kokemuksellisesti keskeisempänä elämän
tarkoituksen toteutumiselle kuin sellaista todellisuutta, joka luonnontieteen havaintojen
mukaan on totta.
Esimerkiksi shamanismissa ei ole ratkaisevaa usko luonnonhenkien olemassaoloon, vaan
sen sijaan ratkaisevana pidetään kykyä kommunikoida näiden oletettujen luonnonhenkien
kanssa niiden ilmaantuessa esimerkiksi unessa. Shamanistisessa maailmankuvassa ei ole
selvää jakoa unen ja valveillaolon välillä; ero todellisen ja kuvitteellisen välillä on
häilyvä samalla tavoin kuin postmodernissa filosofiassa, jonka mukaan tieto on kertomus
muiden joukossa. Tiedon ja mieltä muokkaavan teknologian välillä ei osata tehdä
valistuneen järjen mukaista eroa, vaan ne mielletään samana asiana.
Myös vanhoissa kirjauskonnoissa (esim. Intian uskonnot) puhutaan jostakin muusta kuin
uskomuksista, kun viitataan uskonnonharjoitukseen. Saddha terminä viittaa
palvonnalliseen mielentilaan, vaikka se usein käännetään sanalla usko (vrt. sadhu).
Rukoileminen ei ole sama asia kuin rukouksien kohteen olettaminen olemassaolevaksi; on
täysin mahdollista laulaa virsiä ajattelematta, että kukaan kuulee. Kristinuskossa on
opillisesti keskeinen kysymys, uskooko rukouksien lukija jumalan kuuntelevan
rukouksiaan vai ei ja onko hänen uskonsa aitoa vai ei, mutta esimerkiksi mantrojen luvussa
keskeistä on sen sijaan rituaalinen harjoittaminen, jota ei ajatuksellisesti tulkita.
Intialaiset uskonnot ovat harjoituskeskeisiä siinä missä kristinusko on
korostuneesti uskomuskeskeistä - ja tämä pätee myös palvonnallisissa harjoituksissa
(bhakti yoga) eikä ainoastaan niissä joogan lajeissa, joita länsimaissa on
markkinoitu psyykkisenä tai fyysisenä voimisteluna. Hartaudellinen mielentila
(saddha) ei ole tiettyjen väitteiden käsitteellistä olettamista tosiksi tai
epätosiksi, vaan sellainen mielentila liittyy itse rituaaliin, joka toimii
käsitteellisestä ajattelusta riippumatta.
Voidaankin pitää ongelmallisena, että länsimaissa on pyritty erottamaan esimerkiksi
jooga tai meditaatio "puhtaana harjoituksena" siitä, mikä näissä harjoituksissa on
palvonnallisessa mielessä uskonnollista. Palvonnallisen mielentilan rituaalinen ilmaisu on
lähes kaikissa joogaopeissa käsitetty yhtä oleellisena osana harjoituksen teknisiä
menetelmiä kuin se, että mieltä keskitetään tiettyyn pisteeseen tai ruumista
taivutetaan tiettyihin asentoihin.
Joogaoppeja voidaan pitää uskonnollisena mielenmuokkauksena, mutta niissä tunnustetaan
usein ainakin rivien välistä se ateistien tietämä tosiasia, että uskonto on luonteeltaan
mielen teknologiaa ennemmin kuin sellaista tietoa, jota emme muutoin tietäisi.
Filosofisesti esimerkiksi kristinusko ja buddhalaisuus suhteutuvat opinkappaleittensa
asemaan hyvin vastakkaisesti. Raamatun mukaan "alussa oli sana" ja sanan oletetaan olevan
kirjaimellisesti totta. Buddhalaisuuden kanonisissa kirjoituksissa väitetään
opinkappaleiden olevan tiedon sijasta teknisiä menetelmiä, joita toistamalla on
mahdollista aikaansaada tietty mystinen kokemus, jonka näkökulmasta kyseiset opinkappaleet
ovat pohjimmiltaan virheellisiä.
Buddhalaisuus ei silti eroa muista kirjauskonnoista siinä, että se väittää omaavansa
jotakin sellaista tietoa, jota luonnontiede ei voi tavoittaa. Perususkomus on usko siihen,
että oletettu valaistumiskokemus johtaa todellisuuden tuntemiseen paremmin kuin
tieteelliset menetelmät - mutta kaikkia muita opinkappaleita saatetaan periaatteessa
arvioida pyhinä kuvitelmina, joiden tehtävänä on ’huijaamalla’ aikaansaada
mystiselle kokemukselle otollinen mielentila.
Hyödylliset itsepetokset?
Miten on mahdollista elää kuvitelmissa ja myöntää kuvitelmien olevan vailla lopullista
todellisuuspohjaa? Todennäköinen vastaus on, että kuvitelmat ovat harvoin muutenkaan
loogisia. Ihmismieli on valmis kestämään harkittua ja valikoivaa epäloogisuutta; jollei
näin olisi, myöskään maalliseen tekopyhyyteen pohjautuvat (usein hyvin taitavat ja
hienostuneet) itsepetokset eivät olisi olleet ihmislajille mahdollisia.
Oletusta, että ihminen tarvitsee selviytyäkseen hämärän peitossa olevia kuvitelmia, on
yritetty puolustaa humanistisella valistuneen järjen kielellä, jotta vakuuttuisimme siitä,
että järkeen luottaminen ei aina ole viisasta. On usein väitetty, että ihmisyhteisöt eivät
pysyisi koossa, jollei enemmistö omaksuisi vallitsevia käsityksiä itsepetoksellisesti.
Enemmistö ei itse asiassa nykyisinkään tiedä, että maa kiertää aurinkoa, vaan ainoastaan
uskoo niin.
Sovinnaiskäsityksien mielikuvapohjainen sisäistäminen on sopeutumismuotona paljon
tehokkaampi kuin se, että ihmisyksilö arvioi vakaumustaan järjellisen päättelyprosessin
kautta, joka usein johtaa yhteisöjen hajoamiseen. Järkeään ’väärinkäyttäneet’ olisivat
tämän selityksen mukaan vain kuolleet sukupuuttoon, koska eivät onnistuneet sisäistämään
sosiaalisen menestyksen perusedellytyksiä tehokkaasti.
Uskonnollisen taipumuksen on esitetty syntyneen evoluutiossa mekanismina, jolla
lajiyksilöt sopeutuvat yhteisöön siten, että populaation eloonjäämisen edellytykset
jatkuvat sukupolvesta toiseen. Kuitenkin sekä ihmis- että eläinyhteisöissä on runsaasti
evidenssiä myös sellaisesta koko populaation eloonjäämisen ehdot nopeasti hävittävästä
tuhokäyttäytymisestä, joka aiheutuu nimenomaan siitä, että kukin lajiyksilö sopeutui
joukkotoimintaan liian hyvin (sen sijaan että olisi käyttänyt järkeään).
Voidaan kiistanalaistaa, onko edes ollut olemassa sellaista "uskontoa", joka olisi
menneinä vuosituhansina voinut palvella ihmislajin kehittymistä hyödyllisenä
evoluutiotekijänä - vai onko ollut vain nykyistä hatarampaan pohjaan perustuvia tapoja
saada tietoa todellisuudesta. Nykyajan uskovaisten pyrkimykset puolustaa oppejaan
järkiperäisesti tukevat sellaista oletusta, että hekään eivät pohjimmiltaan pidä oppejaan
uskomuksina, vaan kuvittelevat niiden olevan tietoa - ei ehkä varmaa tietoa, mutta
sellaista, mikä on jollakin todennäköisyydellä totta.
Kristilliset jumalatodistukset ovat esimerkki siitä, että uskonto on pyrkinyt
todistelemaan olevansa enemmän kuin kokoelma uskomuksia. Jos uskonto myöntäisi avoimesti
olevansa uskonvaraista, mitään todistuksia ei tarvittaisi.
Tieteenhistorioitsijat ovatkin arvelleet, että jumalatodistuksia ryhdyttiin
kehittelemään, jotta keskiajan skolastisessa filosofiassa voitaisiin oikeuttaa
luonnontieteellisen menetelmän käyttöönotto vaarantamatta uskonnon asemaa. Jos voitiin
todistella, että tieteellisen tutkimuksen edellyttämä järkipäättely riittää osoittamaan
uskonnon todeksi, silloin voitiin karsinoida luonnontiede sellaiselle alueelle, jossa
siitä ei ollut vaaraa jumaluusopin asemalle.
Voidaankin kysyä, onko uskonnossa nykyisinkään kyse uskomuksista - vai onko kyse vain
siitä, että joidenkin oletettujen "perusteiden" oletetaan olevan päteviä osoittamaan
esimerkiksi jumalan olemassaolo todeksi. Jos kyse on vain huonosti esitetyistä
perusteista, silloin uskontojen oppeja ei pitäisi arvioida vakaumuksina, vaan
virheellisenä tietona - aivan kuten jollakulla saattaa olla virheellinen tieto, että maa
on litteä ja seisoo pylvään päässä.
|