|
Politiikkaa ja kulttuuria
Vaalitaistelut on taas käyty. Siviiliasiat eivät juuri näkyneet
kunnallisvaalien kampanjoinnissa, mutta valituiksi tuli peräti kaksi Vapaa-ajattelijain
liiton liittohallituksen jäsentä ja lisäksi vielä vahvistamaton määrä
paikallisyhdistyksien aktiiveja. Onnittelut läpi menneille. Toivottavasti asiamme etenevät
nyt paremmin kunnallishallinnossa.
Miksi eivät vapaa-ajattelijat menestyneet paremmin? Tai paremminkin, mikseivät asiamme
toimineet menestyksekkäänä vaalivalttina huolimatta kirkkoon kuulumattomien valtavasta
määrästä? Useampi kuin yksi puolue julistaa ohjelmassaan, että kirkko on erotettava
valtiosta – mutta miksi ei kirkon asema ollut keskeisenä vaaliteemana edes keskusteltaessa
siitä kuntalaisia koskettavasta ajankohtaisesta aiheesta, keiden pitäisi antaa tuottaa
kuntapalveluita?
Ehkä osa vastausta löytyisi muualtakin kuin suomalaisten asenteellisesta
kirkottumisesta. Poliittisessa kulttuurissamme on hankalaa mainostaa ajatusta, jonka ydin
on julkisvallan tehtävien rajoittaminen. Palveluitten karsimista perustellaan useinkin
menoleikkauksilla, mutta harvemmin sillä, että tietyt asiat eivät periaatteellisesti kuulu
valtion tai kunnan tehtäviin. On aina helpompaa ajaa moskeijan tai pagodin rakentamista
julkisin varoin kuin vaatia, että kirkkojenkaan toimintaa ei enää poliittisesti tueta.
Poliittisen kulttuurin lisäksi vaikuttajana on edelleenkin myös kulttuuri
yleensä. Ulkomaiset kirjoittajamme Paul Kurtz ja Robert M. Price
tarkastelevat laajoissa artikkeleissaan käynnissä olevaa raamatullista kulttuurisotaa
kirjallisuuden ja elokuvan kautta. Kotimaisissa kirja-arvioissamme tulee esille pahuuden
myyttinen teema ja sen suhde rationaaliseen ajattelutapaan.
Pahuuden käsittely myyttisenä vihollisena ei ole ominaista pelkästään uskonnolliselle
fundamentalismille, vaan paljon yleisemmin kulttuurisen arvotyhjiön syntipukiksi nostetaan
tieteellinen ajattelutapa. Voidaankin puhua kulttihumanismista, joka eroaa
vapaa-ajattelijoitten sekulaarihumanismista suhtautumisessaan tietoon. Kulttihumanismin
aatteelliset juuret ovat kristinuskon syntiinlankeemustarinassa, jonka mukaan tieto
karkotti ihmisen paratiisista.
Kulttihumanismia ei vielä ole se, että vapaa-ajattelijat ottavat käyttöön jumalattomia
siviiliseremonioita kirkollisten menojen tilalle. Kiistely seremoniallisuuden asemasta
on kuitenkin ollut ymmärrettävissä sitä taustaa vasten, että valistusajalla humanistisia
seremonioita kehiteltiin nimenomaan tieteenvastaisen kulttihumanismin osana, jonka oli
määrä korvata kansan syville riveille luontaiseksi käsitetty uskonnollisuus.
Uskonnottomien oikeusnäkökohtia ei tässäkään numerossa ole ohitettu; niistä
kirjoittavat Erkki Hartikainen, Jouni Luukkainen ja Jori Mäntysalo.
Hartikainen käsittelee hautaustoimilain epäkohtia ja muistuttaa, ettei liitto alun
alkaenkaan puoltanut sellaisen lain säätämistä. Luukkainen tuo jälleen esille uuden
uskonnonvapauslain puutteellisuuksia lasten ja huoltajien oikeuksien näkökulmasta.
Mäntysalon jutussa parodioidaan kuvitteellisen esimerkin kautta positiivisen
uskonnonvapauskäsityksen absurdeja seurauksia sikäli kuin tällainen käsitys on
lainsäädännössä etusijalla.
Vaikkeivät kaikki lukijamme varmastikaan pidä ajatuksesta, että esimerkiksi marxismi
rinnastetaan uskontoihin, Mäntysalon esimerkki tuo esille sen mielivaltaisuuden, jolla
jotakin virallisesti pidetään uskontona. Miksi esimerkiksi antiikin kreikkalaiset
filosofiat (joissa esiintyi palvontamenoja ja usein yliluonnollisuususkoa) nimetään
aatehistoriassa filosofioiksi, mutta klassinen taolaisuus, konfutselaisuus ja
buddhalaisuus uskonnoiksi? Olisiko syynä vain se, että jälkimmäiset ovat
kristillisten lähetyssaarnaajien kannalta kilpailevia aatteita, mutta ensin mainitut
puolestaan eivät sitä ole?
Janne Vainio
|