Uskonnonvapauden kolme osaa
Uskonnonvapaus tai vakaumuksenvapaus voidaan jakaa kolmeen osaan: Positiivinen vapaus
harjoittaa uskontoa, negatiivinen vapaus olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen, ja
valtion tasapuolinen suhtautuminen kaikkiin katsomuksiin.
Positiivinen uskonnonvapaus on se mitä uskonnonvapaudella yleisimmin
ymmärretään. Saa rakentaa kirkon tai moskeijan, rukoilla, kertoa muille uskonnostaan,
osallistua jumalanpalvelukseen ja niin edelleen. Jos kielletään Raamattujen levittäminen
tai synagogan rakentaminen, rikotaan positiivista uskonnonvapautta.
Negatiivinen uskonnonvapaus on vapautta uskonnosta. Se tarkoittaa esimerkiksi
että koulussa ei tarvitse osallistua jumalanpalvelukseen, varusmiehenä kenttähartauteen
ja niin edelleen. Kun kristittyjä vainottiin 200-luvulla Rooman valtakunnassa, oli syynä
negatiivisen uskonnonvapauden puute: Kristittyjen oli kyllä sallittua palvoa omaa
jumalaansa, mutta lisäksi kaikkien oli pakko palvoa keisaria jumalana.
Valtion tasapuolinen kohtelu tarkoittaa vakaumusten tasa-arvoa: Mitään uskontoa ei
suosita toisen kustannuksella, uskontoja ei suosita uskonnottomuuteen nähden eikä
uskonnollisten järjestöjen toimintaa rajoiteta muita järjestöjä enempää. Esimerkiksi
vuonna 2003 kumottu uskonnonvapauslaki rajoitti uskontokuntien oikeutta omistaa maata ja
kiinteistöjä, ja syrji näin uskonnollista katsomusta.
Uskonnonvapaus on perusoikeus
Uskonnonvapaus on yksi perusoikeuksista. Se liittyy muihin perusoikeuksiin monella
tavalla. Uskontoja harjoitetaan yleensä ryhmässä, joten kokoontumis- ja yhdistymisvapaus
on tärkeä. Kanta uskonnollisiin asioihin on yksi mielipide, mikä liittää uskonnonvapauden
ja mielipiteenvapauden. Uskonnolliset julkaisut taas nauttivat sananvapauden suojaa
muiden julkaisujen tapaan.
Perusoikeudet ovat kansalaisen suoja hallintoa vastaan. Demokraattisessa maassa valta
on enemmistöllä, ja perusoikeudet suojaavat erityisesti vähemmistöä enemmistön
mielivallalta. Suomessa luterilaisilla on enemmistö, joten uskonnonvapaus täällä suojaa
erityisesti uskonnottomia ja muiden uskontojen kannattajia.
Mitä uskonnonvapaus ei ole?
Uskonnonvapaus kertoo mitä hallinto ei saa tehdä: Ei saa kieltää rukoilemasta,
ei saa pakottaa rukoilemaan, ei saa suosia mitään vakaumusta. Uskonnonvapaus ei edellytä
erillistä uskonnonvapauslakia eikä muitakaan erityistoimia valtiolta.
Oikeus oman uskonnon opetukseen yhteiskunnan ylläpitämissä kouluissa ei ole osa
uskonnonvapautta, vaan erillinen oikeus. Kuten poliittinen vapaus tarkoittaa puolueille
vapautta levittää aatettaan mutta ei koulujen velvollisuutta opettaa minkään puolueen
oppia, ei uskonnonvapauskaan tarkoita että valtion tulisi tehdä jotain uskontokuntien
puolesta.
Uskonnonvapaus ei myöskään kiellä yhteisöjä rajoittamasta uskonnon harjoitusta ja
levitystä. Esimerkiksi kaupunki ei saa kieltää ovelta ovelle saarnaamista, taloyhtiö sen
voi tehdä. Minkään yhdistyksen ei tarvitse hyväksyä jäsenikseen kaikkien uskontojen
kannattajia. Kauppias saa vapaasti soittaa vaikka virsiä kaupassaan, kunnan ylläpitämässä
koulussa näin ei ole.
Uskonnon- ja vakaumuksenvapaus
Suomen perustuslain 11 § määrittelee positiivisen ja negatiivisen uskonnonvapauden:
Uskonnon ja omantunnon vapaus
Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.
Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus
ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon
harjoittamiseen.
Lisäksi perustuslain 7 §:n mukaan ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisia uskonnostaan
ja vakaumuksestaan riippumatta. Suomi on myös hyväksynyt kansainvälisiä sopimuksia jotka
takaavat samat oikeudet.
Käytännössä positiivinen uskonnonvapaus toteutuu Suomessa hyvin. Negatiivisen
uskonnonvapauden suhteen on puutteita: Esimerkiksi vaikka koulun oppilaita ei pakoteta
kirkkoon, voi opettaja joutua jumalanpalvelukseen oppilaidensa valvojaksi. Päiväkotien
uskontokasvatuksesta saa lapselleen vapautuksen, mutta mahdollisuutta ei tuoda juurikaan
esille vaan sitä on osattava erikseen pyytää.
Suurimmat puutteet ovat vakaumusten tasa-arvon suhteen. Isoin ongelma on
evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erityisasema. Kummallakin on verotusoikeus
ja kumpikin kirkkokunta mainitaan erikseen esimerkiksi koululaeissa. Pienempiä puutteita
ovat esimerkiksi Yleisradion velvollisuus tuottaa hartausohjelmia mutta ei vastaavasti
uskonnonvastaisia ohjelmia sekä uskontokritiikin vapautta loukkaava jumalanpilkkalaki.
|