jumalaton kulttuurilehti

(Free Inquiry 3/2004)
Käännös: Suvi Laukkanen

John L. Perkins

Islam kehityksen esteenä

Mikä yllyttää niin sanottuun islamistiseen terrorismiin? Usein puhutaan nousevasta fundamentalismista, palestiinalaisille tehdyistä vääryyksistä ja muslimimaiden kokeman sosiaalisen ja taloudellisen kurjuuden aiheuttamasta tyytymättömyydestä, varsinkin arabimaissa. Näiden ongelmien vakavuus näkyi hiljattain tutkimuksessa nimeltä Arab Human Development Report (AHDR 2003), jonka ryhmä arabimaiden asiantuntijoita tuotti YK:n kehitysohjelmaa varten. Tämä oli jatkoa vuoden 2002 raportille, ja kaiken kaikkiaan suunnitelmissa on neljä raporttia. Raportti korostaa kuinka vaikeaa on luoda arabimaihin "tietoyhteiskuntaa" ja mainitsee varovasti islamin roolin arabimaailman sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa ongelmissa.

Raportti tuo esille hälyttäviä lukuja. Korkeakoulutuksen taso on laskussa ja niin ovat myös opiskelijaluvut. Vuoden 1985 jälkeen julkisia varoja on käytetty opetukseen jatkuvasti yhä vähemmän. Tutkimukseen ja kehitykseen käytetään vain mitättömät 0,2% bruttokansantuotteesta, ja "poliittinen ja sosiaalinen ilmapiiri on tieteen kehitykselle vihamielinen". Väkilukuun suhteutettuna tutkijoita ja insinöörejä on vain kolmasosa maailmanlaajuisesta keskiarvosta. Tietokoneiden määrä asukasta kohti on neljäsosa kaikkien maiden keskiarvosta. Sanomalehtiä julkaistaan asukasta kohti vain viidesosa siitä mitä kehittyneissä maissa, ja niitäkin vähiä uutisia kontrolloidaan ja säädellään. Ne harvat kirjat jotka julkaistaan, käyvät läpi sensuurin, ja uskonnollisten kirjojen osuus on kolme kertaa maailman laajuinen keskiarvo. Kirjoja käännetään espanjaksi joka vuosi tuhat kertaa enemmän kuin arabiaksi.

Uskonnon suhteen raportin kirjoittajat ehdottavat, että tukahduttava hallintokoneisto ja vanhoilliset uskontokoulut ovat yhdessä saaneet aikaan "tiettyjä tulkintoja islamin uskosta" jotka "estävät vakavasti kehitystä, erityisesti ajatuksen vapauden, naisten osallistumisten julkiseen elämään ja hallintokoneiston vastuun suhteen." Tyrannien ja ääriryhmien syyttäminen voi olla kätevää; valitettavasti ongelman juuret vain ovat paljon syvemmällä, kuten raportin tekijätkin saattavat tajuta. Peräänkuuluttaessaan "arabien tiedon elvyttämistä", viitaten arabien tieteen ylivoimaisuuteen 600­luvulta 1300-luvulle asti, tekijät määrittävät tehtäväksi rakentaa tietoyhteiskunta jossa "tiedon levittämisestä, tuottamisesta ja soveltamisesta tulee hallitseva periaate kaikessa ihmisen toimissa: kulttuurissa, yhteiskunnassa, taloudessa, politiikassa ja yksityiselämässä".

Tämä näennäisen tavanomainen toivomus on itse asiassa perinpohjaisen vallankumouksellinen käsite islaminuskoisten arabien yhteiskunnassa. Tämä johtuu siitä että tällä hetkellä islamia, tieteen sijaan, pidetään kiihkeästi hallitsevana periaatteena jokaisella mainitulla ihmiselon alueella. Raportin ehdotuksesta paistaa myös tarve edes osittain syrjäyttää islam tieteellä, vaikka tätä ei olekaan suoranaisesti mainittu. Tekijät eivät varmastikaan halua sanoa moista ääneen, ettei heidän asennettaan leimattaisi "anti-islamistiseksi". Sen sijaan he ehdottavat että tiedon lisäämisen tehtävä on sovitettavissa yhteen islamin uskon kanssa ja he voivat epäilemättä löytää Koraanin teksteistä näennäistä tukea tälle.

Juuri tässä piilee ongelma. Tieteelliseen metodiin kuuluu oleellisesti aina epäily. Mutta islamissa epäily on kiellettyä. Se miten tekijät puhuvat opetuksesta kielii siitä, että tämä on ongelman todellinen juuri. Koulutus, kuten muutkin sosialisaatioon kuuluvat tekijät jää jälkeen "siitä epistemologisesta ja sosiaalisesta ympäristöstä jota tiedon tuottaminen edellyttää". Suurin syy tähän, vaikka tekijät eivät sitä sanokaan, on se että uskonnolliset opinnot ja Koraanin luku muodostavat merkittävän ja pakollisen osan niin perus- kuin jatkokoulutustakin kaikissa arabimaissa, myös niin kutsutuissa maallistuneissa arabivaltioissa. Tämä aiheuttaa raportin kuvailemat lasten "passiiviset asenteet" ja "epäröinnin päätöksenteossa", jotka hankaloittavat lasten ajatuskykyä "tukahduttamalla kyselyn, tutkimisen ja oma-aloitteisuuden".

Tosiasiassa ei ole olemassa epistemologisia perusteita sille, että uskomuksia pidetään yhden tyyppisenä tietona. Ei-muslimi-maissa tämä tosiasia yleensä hyväksytään, mutta muslimiyhteisöissä se kielletään, tai sitä ei tulla edes ajatelleeksi. Tiedettä ei voi oppia tai löytää Koraanista. Tekijöiden olisi pitänyt kirjoittaa "me tarvitsemme vähemmän uskontoa opetuksessa." Se, että he eivät voineet moista sanoa, kielii heidän asemansa vaikeudesta; paras suositus mitä he saattoivat tarjota oli "uskonnon tarjoaminen ilman poliittista hyväksikäyttöä ja kriittisen tieteellisyyden arvostaminen". Näin vaatimaton tavoite saattaa olla hyvä ensiaskel. Valitettavasti vain siihen asti kunnes kunnianhimoisemmista tavoitteista voidaan keskustella, ei ole toivoakaan että muissakaan arabimaiden ongelmissa, kuten niissä mitkä mainittiin alkuperäisessä raportissa (AHDR 2002), tapahtuisi juurikaan edistystä.

Tämä aiempi raportti tuo kehiin tylyjä lukuja arabimaiden taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tulojen kasvu henkilöä kohden on ollut alhaisin koko maailmassa, lukuun ottamatta Saharan aavikon eteläpuolista Afrikkaa. Jos tämä trendi jatkuu, arabimaat jäävät pian öljystään huolimatta jälkeen paitsi kehittyneitä maita, myös suurinta osaa kehitysmaita. Työvoiman tuottavuus on alhainen ja edelleen laskussa. Raportin tekijät laskivat indeksin, joka kuvasi useita eri osia poliittisessa kehityksessä, kansalaisoikeuksissa, poliittisissa oikeuksissa ja median itsenäisyydessä. Arabimaat jäivät viimeiseksi kaikista niistä seitsemästä alueesta joille indeksi laskettiin.

Raportti identifioi "kolme puutetta" muihin maihin verrattuna: puutteita vapaudessa, naisten oikeuksissa ja tiedossa. Naisten lukutaidottomuus on yleistä; naiset osallistuvat työvoimaan selvästi vähiten koko maailmassa. Hiljattain julkaistussa Maailman Arvojen Tutkimuksessa (World Values Survey), arabit pitivät sukupuolten tasa-arvoisuutta työssä vähemmän tärkeänä kuin mikään muu ryhmä. Siitä että puolet koko populaation mahdollisesta tuottavuudesta jätetään käyttämättä seuraa valtavia niin sosiaalisia kuin taloudellisiakin kustannuksia. Ensimmäinen raportti ei juurikaan maininnut uskontoa; niin pidättyväinen kuin sen seuraaja olikin, AHDR 2003 vaikutti edeltäjäänsä verrattuna rohkealta.

Jos islamilainen demokratia vaikuttaa toivottomalta ajatukselta, syy löytyy siitä miten perinteiset muslimiyhteiskunnat ymmärtävät ihmisen ja Jumalan lait. Vakaasti uskonnollisille muslimeille Koraanin määrittelemät Jumalan lait ja Sharia ovat tärkeämpiä kuin mikään ihmisten säätämä laki. Tämä johtaa käytännössä haluun saada Sharia yleiseksi laiksi, ja sitten vakaumukseen siitä, että koska Jumalan lait eivät muutu, lainsäädäntöä ei tarvita. Jumalan lakien tulkinnan hoitavat mieluummin uskonmiehet kuin oikeusoppineet. Tässä äärimmäisessä skenaariossa poliitikoille ei juurikaan ole tarvetta, oli heidät sitten valittu virkaansa vaaleilla tai jotenkin muuten. Käytännössä useimpien arabimaiden politiikasta tulee taistelua niiden, jotka haluavat saada aikaan luonteeltaan autokraattisen islamilaisen valtion, ja maallisten voimien välillä, jotka käyttävät autokraattisia menetelmiä estääkseen sellaisen autokraattisen järjestelmän syntymisen. Demokratia savustetaan ulos. Turkin malli on ainoa mahdollinen ratkaisu tähän ongelmaan. Siellä perustuslaki jättää islamin politiikan ja yhteiskunnallisten asioiden ulkopuolelle. Monet arabit näkevät tämän strategian kuitenkin islamin pettämisenä.

On toinenkin tapa jolla islamismi edistää arabien pitkäaikaista taloudellista rappiota. Vaikka Euroopan unionin, USA:n ja Japanin epäreilut tuontimääräykset maataloustuotteille ovat varmasti suurin yksittäinen vältettävissä oleva syy maailmanlaajuiseen köyhyyteen, tämä koskee kaikkia kehitysmaita eikä pelkästään arabimaita. Toinen merkittävä ongelma on rahavirtojen ohjaaminen aseiden ostoon yhteiskunnallisesti tuottavampien projektien sijaan, mutta tämäkään ei koske pelkkiä arabimaita. Merkittävä täsmällinen syy arabimaiden matalaan tulojen kasvuun henkilöä kohden on kiihkeä väestönkasvu, ja siihen islam on yksi syypää. Se, että naisille annetaan mieluiten rooli kodin hengettärinä ja lasten kasvattajina liittyy naisten heikommuuden oppiin, joka on johdettu suoraan Koraanista (4:34). On vaikeaa kuvitella ratkaisua tähän ongelmaan, jonka voisi esittää "puhtaan uskonnon" tai "maltillisen uskonnon" nimissä. Kuten on laita myös koulutusongelmien suhteen, ainoa järkevä ratkaisu on "vähemmän uskontoa"; sitä vain ei vielä saa sanoa ääneen.

Muut taloudelliset haitat eivät ehkä ole yhtä konkreettisia, mutta ovat kuitenkin aivan yhtä merkittäviä. Perinteinen doktriini joka tuomitsee koron maksamisen voidaan käytännössä kiertää käyttämällä vaihtoehtoisia mekanismeja, mutta se on mahdollista vain veloittamalla korkeampia kuluja, korkeampia juoksevia kuluja kuin kilpailijat joiden ei tarvitse välittää vastaavista kielloista. Sitäkin kieroutuneempaa on islamistisen fatalismin ja tuonpuoleisajattelun luoma yleinen taloudellinen psykologia. Uskonnollisten doktriinien innoittama riskien ja yrittäjämäisen käyttäytymisen välttäminen vähentää innovatiivisuutta. Tiedemiehiä ja insinöörejä ei ole tarpeeksi; ilman uusia, tuottavia innovaatioita ja investointeja tuottavuus ei kasva; huonot kasvun mahdollisuudet ja huono kansainvälinen kilpailukyky puolestaan vähentää ulkomaisia sijoituksia. Valitettavasti tämä toivoton tilanne vallitsee arabimaiden talouksissa. Maailmanlaajuisten markkinoiden kovassa kilpailussa arabimaille ei voida odottaa muuta kuin jatkuvaa suhteellista laskua. Tämä taas vaikeuttaa terrorismin ehkäisemiseksi tehtävää työtä.

Islamin syvään juurtunut vaikutus yhteiskunnan taloudelliseen psykologiaan paitsi tekee arabimaiden taloudellisista ongelmista entistäkin vaikeampia ratkaista, myös peittää ongelman todellisen luonteen. Toivottavasti AHDR:n tekijät alkavat identifioida ja keskustella näistä ongelmista ja tarpeellisista ratkaisuista kolmannessa raportissaan. Kuten toinen raportti osoittaa, on tärkeää edistää ihmisoikeuksien aitoa toteutusta joita monet arabit toivovat ja joihin heillä on täysi oikeus. Kunnes tähän päästään, muut voivat vain työskennellä kuten parhaaksi näkevät saadakseen aikaan parempia tuloksia kuin mitä tähän asti on nähty, omissa maissaan ja kansainvälisissä suhteissa, yleisten oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden periaatteiden noudattamisessa.

John L. Perkins on vanhempi ekonomisti Australian National Institute of Economic and Industry Researchissa.

Lähteet:

http://www.undp.org/rbas/ahdr/englishpresskit2002.html http://wwwundp.org/rbas/ahdr/englishpresskit2003.html