Aate ja solidaarisuus
Vuonna 1968, panssareiden vyöryessä Prahan kaduille, Suomen Rauhanpuolustajat
päättivät, että "tässä historiallisessa tilanteessa" rauhanliikkeen ei pidä tuomita
supervallan voimapolitiikkaa, vaan ilmaista sille tukensa. Selityksenä annettiin
pysyminen solidaarisena USA:n imperialismin vastaiselle rintamalle. Ottamatta tässä
yhteydessä kantaa miehityksen oikeutukseen ja Prahan kevään kukistamiseen (josta
lukijamme saattavat yhä olla erimielisiä) kiinnitän huomiota erääseen toiseen asiaan,
joka liittyy myös vapaa-ajattelijoiden toimintaperiaatteisiin.
Rauhanpuolustajien toiminnan sääntöjenmukaisena tarkoituksena ei tuolloinkaan ollut
tietyn suurvaltablokin sotilaallisten erityisetujen ajaminen. Oltiinpa Neuvostoliiton
sotilaallisista etupiirieduista mitä mieltä tahansa, ei välttämättä ollut poliittisesti
sitoutumattoman rauhanjärjestön asia sovittaa omia kannanottojaan tällaisiin näkökohtiin.
Asettuessaan ideologisin perustein tietyn suurvaltapoliittisen miehitysvallan puolelle
järjestö ymmärtääkseni astui omissa säännöissään selvästi rajatun toimintansa
tarkoituksen ulkopuolelle.
Samoin tekisimme me vapaa-ajattelijat silloin, jos ryhtyisimme sovittamaan
kannanottojamme sen mukaan, mitä suurvaltapoliittista leiriä ne todennäköisimmin
kulloinkin hyödyttävät. Sen jälkeen emme enää toimisi vapaa-ajattelijajärjestönä, jonka
tehtävänä on levittää uskontokritiikkiä ja järkiperäistä etiikkaa sitoutumatta
järjestönä mihinkään tiettyyn poliittiseen ideologiaan.
Näkökohdan ajankohtaisuus korostuu silloin, kun uskontojen maailmanpoliittinen
merkitys on kärjistynyt. Kolmannen maailman maissa uskonto on saanut yhä räikeämmin
poliittisia muotoja; samalla myös maailman johtava supervalta on ryhtynyt yhä
selväpiirteisemmin oikeuttamaan voimapoliittisia laajenemistoimiaan uskonnollisin
tunnuksin. Myyttisesti on rakennettu kuvitelmaa pyhästä sodasta islamilaisten ja
kristillisten sotajoukkojen välillä.
Vapaa-ajattelijoina olemme jo määritelmän mukaan tällaisen myyttisen taistelun
ulkopuolella - ja sen vuoksi meihin ei voida soveltaa sitä sodankäynnin nyrkkisääntöä,
että otollisin liittolainen on pahimman vihollisen vihollinen. On väärä
vastakkainasettelu, että islamin selkeä vastustaminen merkitsisi kristinuskon
puolustamista tai toisinpäin; vaatimus "valita puolensa" tällaisessa konfliktissa olisi
ateistisesta näkökulmasta täysin mieletön. Jos ylipäätään haluamme ateismin
olemassaololle jonkin oikeutuksen, meidän on kieltäydyttävä pelaamasta tällaisten
vastakkainasettelujen ehdoilla ja sanouduttava niistä aktiivisesti irti.
Kristinusko nykyisellään ei silti ole aivan niin vaarallinen vihollinen
vapaa-ajattelijoiden ajamalle katsomusvapaudelle kuin islam. Kristinuskon historia on
satoja vuosia vanhempi ja kristinuskon taltuttamiseen on valistusajattelun perillisillä
ollut vuosisatoja enemmän aikaa kuin islamin poliittisten muotojen tekemiseen
vaarattomiksi. Nykyajan laimennettu kristinusko on joutunut pitkin hampain sietämään
jumalattomien valistusfilosofien ajamia henkilökohtaisen ja poliittisen vapauden
periaatteita, joita suurin osa islamilaista maailmaa pitää yhä pelkkänä länsimaisena
hapatuksena.
Edellä esitetyn tosiasian sanominen ääneen ei miellytä kaikkia jäseniämme.
Eräs pitkän linjan järjestöaktiivi ilmoitti äskettäin eroavansa vapaa-ajattelijoista sen
takia, että olemme arvostelleet islaminuskon vapaudenvastaisia piirteitä liian
äänekkäästi. Aivan kuten neuvostopanssareiden vyörymistä Prahaan ei aikoinaan pitänyt
arvostella, koska "historiallinen tilanne" vaati solidaarista yhteisrintamaa USA:n
imperialismia vastaan, sama argumentti toistui nytkin: niin kauan kuin militantti
poliittinen islam on USA:n keskeinen vihollinen, sen avoin ja "yksipuolinen"
vastustaminen ei kuulemma voi olla muuta kuin George W. Bushin koalition
varauksetonta poliittista tukemista.
Mainittu entinen aktiivi oli sitä mieltä, että "tässä historiallisessa tilanteessa"
vapaa-ajattelijoiden ei pitäisi osoittaa solidaarisuuttaan poliittisen islamin
vastaiselle kampanjalle, koska se on epäsolidaarista USA:n imperialismin vastaiselle
kansalaisjärjestöjen yhteisrintamalle. Lisäksi hän väitti, että suurin osa ihmisistä
käsittää "poliittisen islamin" tarkoittavan joitakin islamilaisissa maissa toimivia
vasemmistolaisia kansanliikkeitä, ja että sen vuoksi kampanjointi poliittista islamia
vastaan on "vihankylvöä" vasemmistoliikkeitä vastaan.
Puheessa "vasemmistolaisesta islamista" ei juuri ole päätä eikä häntää; jos
kristillinen yleisö todella sekoittaa tällaiset käsitteet toisiinsa, se ei ole ainakaan
meidän vikamme. Sopii myös kysyä, miksi vapaa-ajattelijaliikkeen edes pitäisi olla
tilivelvollinen joillekin sellaisille solidaarisuuden kriteereille, jotka eivät
liity vapaa-ajattelijaliikkeen omiin toiminnan tarkoituksiin. Eikö
vapaa-ajattelijaliikkeellä edes saisi olla omia ja itsenäisiä kriteereitään sille, mikä
on kulloisessakin historiallisessa tilanteessa on solidaarista ja mikä ei? Islamilaisen
maailman osalta toimintamme tarkoituksien mukaista on solidaarisuus islamilaisissa maissa
(usein ankarasti vainottuina) toimivia ateisteja kohtaan, joiden oikeuksien
puolustamiseksi tuemme jatkossakin islamilaisen fundamentalismin vastaisia
vetoomuksia.
Vapaa-ajattelijaliikkeen toiminnan tarkoituksena ei ole ottaa kantaa siihen,
mitkä supervallat kulloinkin hyötyvät siitä, että levittämämme uskontokritiikki menee
tehokkaasti perille. Kansainvälispoliittisten asioiden ajamiseen on olemassa joukko muita
järjestöjä ja aatteellisia liikkeitä, joihin vapaa-ajattelijatkin ovat vapaita liittymään
- ja joissa monet meistä myös ovat olleet näkyvästi aktiivisia. Itsekin olen
kontribuoinut mm. lanseeraamalla presidentti Bushille taannoin luovutetun Leonid Brezhnev
-rauhanpalkinnon, joka esittämäni alkuperäisen idean mukaisesti jaetaan vuosittain sille,
joka onnistuu parhaiten toteuttamaan Prahan kevään kukistamiseen verrattavissa olevaa
lahjomatonta rauhantyötä.
Useimmille tällainen eri järjestöjen välinen tehtäväjako varmastikin riittää. Aina on
kuitenkin pieni joukko ihmisiä, joille avoimen yhteiskunnan periaatteiden mukainen
itsenäinen kansalaistoiminta on jo käsitteenä vieras ja jotka sen sijaan haluaisivat
valjastaa kaikki olemassa olevat kansalaisjärjestöt jonkin niistä riippumattoman
ideologisen kokonaistavoitteen välineiksi.
Totalitaarisissa ajattelutavoissa tietyn yksittäisen asian ajamiseen keskittyneet
kansalaisliikkeet nähdään pelinappuloina jonkin niitä laajemman poliittisen taistelun
rintamalinjoissa. Tyypillistä tällaiselle ajattelulle on toimijoiden jakaminen kahteen
vastakkaiseen leiriin: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Totalitaristeille ei ole olemassa yhtäkään sellaista poliittisesti merkittävää asiaa,
jossa jokin tietty vapaa-ajattelijaliikkeen kaltainen itsenäinen kansalaisliike voisi
olla aidossa mielessä puolueeton. Jos emme sovita kaikkia uskontokriittisiä
mielenilmaisujamme sen mukaan, mikä tehokkaimmin palvelee USA:n imperialismin
vastustamista, meidän katsotaan olevan jonkinlaisessa salaliitossa "Bushin koalition"
kanssa.
Olemme edellä sanotusta huolimatta arvostelleet USA:n istuvaa presidenttiä
siinä määrin, että ihmettelen, ettei meitä ole syytetty "epäamerikkalaisesta toiminnasta"
ennemmin kuin Bushin koalition valtaetujen pönkittämisestä. Tässäkin olemme kohdentaneet
kritiikin USA:n politiikan uskonnollisiin piirteisiin sekä USA:n sotatoimien kielteisiin
seurauksiin uskonnonvapaudelle. Järjestömme toiminnan tarkoitus ei ole aiheuttaa
USA:n suurvaltapoliittisille intresseille sen enempää hyötyä kuin haittaa, vaan arvioida
näiden seikkojen vaikutuksia uskonnonvapauteen ja ateismin leviämiseen.
Samoin arvioimme poliittisen islamin leviämisen vaikutuksia juuri näihin seikkoihin
ottamatta kantaa siihen, mille supervallalle toiminnastamme kulloinkin sattuu koitumaan
propagandahyötyä. Mielestäni tätä voi verrata siihen, että Amnesty International
on sitoutunut vastustamaan kidutusta ja mielipidevankeutta tasapuolisesti kaikissa maissa
- ja että järjestö pesee jo periaatteellisesti kätensä siitä, keiden suurvaltapoliittisia
etuja sen toiminta palvelee.
Muistan vielä sen ajan, jolloin Amnesty Internationalin katsottiin olevan CIA:n
masinoima peitejärjestö - perusteluna se tieto, että järjestö alkoi kiinnittää huomiota
kapitalististen maiden ihmisoikeusloukkausten ohella myös Neuvostoliiton
toisinajattelijoiden kohteluun. Haluaako joku vielä palata takaisin tuon ajan
ilmapiiriin? Jos tämä jonkun mielestä edistäisi vapaa-ajattelun asiaa, kommentteja
otetaan vastaan.
Lopetamme kuitenkin islaminuskon laajemman käsittelyn toistaiseksi tässä
numerossa julkaistavaan artikkeliin (s. 6). Vaikka islam olisikin maailmanlaajuisesti
vaarallisin yksittäinen uhka ajatuksenvapaudelle, se ei ole erityisen merkityksellinen
Suomen tai edes Euroopan tilanteen kannalta. Suomessa paljon vakavampi uhka on
varmastikin maallistuneen sivistyneistön omaksuma rationalisminvastainen asenneilmapiiri.
Ilman tällaista ilmapiiriä Suomessa tuskin säädettäisiin edes islamilaisväestölle
etuoikeuksia poliitikkojen ja viranomaisten siunauksella siten kuin nykyisin.
Janne Vainio
|