Valintani

Kuusi kuukautta sitten sain maksaan levinneestä keuhkosyövästä diagnoosin. Minulle annettiin 4 - 12 kuukautta elinaikaa.

Tämä jätti minut valinnan eteen; ei elämän ja kuoleman, sillä sehän oli jo selvä, mutta miten elää jäljellä oleva elämä. Voisin antaa periksi, antaa tuntien ja päivien vain valua ohi ilman mitään tarkoitusta, tai ottaa kaikki irti jokaisen päivän mukanaan tuomista iloista ja mahdollisuuksista.

Tämä ei ollut vaikea valinta. Olin pitkään halunnut kirjoittaa kirjaa avioliitosta ja olin itse asiassa jo aloittanut hahmotella sitä. Nyt se on julkaisijan käsissä ja se tulee kirjakauppoihin keväällä. Ajattelin, että olisiko enää mitään mieltä sen tekemisessä. Mutta en empinyt pitkään.

Kuusi kuukautta sitten tekemäni valinnan voin tehdä uudelleen joka päivä ja vastaus on aina itsestään selvä. Menet joko eteenpäin tai vaivut alas. Valinta on tunnetun hyvän ja varman pahan välillä.

Onko se reilua mitä minulle tapahtui? Ei tietenkään ole. En polttanut tupakkaa yli 30 vuoteen, eikä kovinkaan pitkä aika ole siitä, jolloin lääkärini silmissä olin vakaan terveyden mallikappale. Tunsin olevani kuolematon. Mutta mitä sen miettiminen hyödyttää?

Onko tämä rohkeutta? Tuskin. Minulla ei ole uskonnollista elämänkatsomusta tukenani ja minulle rohkeus tarkoittaa vaaran kohtaamista hampaita yhteen purren. Minun ei tarvitse purra hampaitani. Tuudittautuisin mieluummin rakkaudessa, ilossa, ja siinä miten parhaiten hyödyntäisin tämän ja huomisen päivän.

Joku sanoi joskus, että onnellista on, jos on aina jotain mitä odottaa. Minä aloitan jokaisen päivän odottaen, että pääsen kirjoituskoneeni ääreen. Se ei ole miellyttävä kokemus. Istuutua alas ja kirjoittaa jotain on kuin viiltäisi ranteensa ja odottaisi valuvansa kuiviin. Joinakin aamuina valkoiselle paperille ei ilmesty mitään. Joinakin päivinä taas syntyy useita luonnossivuja. Keskimäärin saan aikaan kolmesta neljään sivua päivässä. Ja parissa, kolmessa kuukaudessa siitä syntyy aikamoinen määrä.

On monia muitakin tyydytystä tuottavia asioita. Joka päivä voin odottaa poikieni saapumista koulusta kotiin ja tehdä työtä, voin jutella heidän kanssaan heidän tekemistä asioista - voitetuista golfkilpailuista, tennisturnauksista, voitoista shakkipeleissä. Minun ei tarvitse kysyä koulusta. Molemmat ovat luokkansa priimuksia. Heidän minua kohtaan ja minun heitä kohtaan tuntema rakkaus ei ole koskaan kyseenalainen. He ovat jo nuoria miehiä, viiksekkäine leukoineen, mutta silti minä huomaan kutsuvani heitä "kullanmuruiksi", mikä ei tunnu luonnottomalta heidän eikä minunkaan mielestä. He paiskivat töitä, jotka eivät enää minulta suju, kuten pihatyöt, talon korjaus jne. Olisin kiitollinen vaikka minulla ei olisi mitään muuta kuin nämä pojat.

Mutta minulla on paljon muuta. Ihastuttava vaimoni täyttää jäljelle jäävän tyhjiön. Hän lukee ajatukseni, hän huomaa kaikki tarpeeni ennen kuin ehdin ilmaista niitä, ja jos hän huomaa yöllä kurjien ajatusten painavan mieltäni, ei hänen tarvitse kuin laittaa kätensä ympärilleni, kun jo vaivun uudelleen syvään uneen. En mielelläni ajattele ongelmia, jotka pian jäävät hänen hoidettavakseen, eikä niille voi enempää nyt tehdä. Järjestin jo kauan sitten kaikki asiani säntilliseen kuntoon, mikä sekin antoi minulle tunteen jonkinlaisesta saavutuksesta, vaikkakin pienestä sellaisesta.

Tietysti on asioita, joita kaipaan, kuten puutarhan hoito, mehiläispesieni hoito, kävelyllä käyntiä. Mutta tärkeät asiat ovat vielä jäljellä. Voin ajaa autolla tiettyjä matkoja, lukea, lounastaa usein läheisten ystävien kanssa, nauttia kaikista ylevistä keskusteluista sodan ja rauhan sekä elämän tarkoituksen väliltä.

Kemoterapiat, jotka saattavat lisätä elinaikaani joillakin viikoilla tai kuukausilla, ovat tylsiä ja heikentäviä, mutta voin maata sängyssä ja antaa musiikin sulostuttaa nokkauniani. Hiustenlähtö oli naurun aihe enkä minä oikeastaan enää sitä partaakaan tarvinnut. Joitakin aikoja sitten kuulin syöpää sairastavien tukiryhmästä ja liityin joukkoon siinä toivossa, että siellä keskusteltaisiin terapioista, lääkäreistä jne. Mutta löysin vain käsistä toisiaan piteleviä, kynttilöitä sytytteleviä, hengellistä lohdutusta kaipaavia ihmisiä. Kaikki heistä olivat vakavasti sairaita, mutta kukaan ei ollut parantumattomasti sairas. En mennyt enää takaisin.

Olen oppinut kaiken mahdollisen kuolemasta ihmisiltä Hospicaressa. Se ei ole miellyttävää, mutta on takuulla parempi tietää mitä on odotettavissa kuin olla tietämätön. Lääkärini ei aio leikkiä jumalaa yrittäessään keksiä miten pitää minua hengissä. Tietystikään en odota viimeisiä päiviäni, mutta uskon lähteväni rauhassa.

Richard Taylor kuoli keuhkosyöpään lokakuun 30. päivänä 2003.

Vapaa Ajattelijan 2-3/2004 sisällysluetteloon | Vapaa Ajattelijan sisällysluetteloon | Vapaa-ajattelijain liiton sivustoon