Monilla on taipumus tulkita sekä omaa että muiden ihmisten
käytöstä liiallisesti erityisten henkilökohtaisten luonteenpiirteiden
avulla sen sijaan, että käytöstä arvioitaisiin riittävästi tilanteen
mukaan. Tätä kutsutaan todelliseksi piirrevirheeksi (fundamental
attribution error, Suomessa käytetään myös käsitettä
"perusarviointivirhe").
Tästä ovat esimerkkinä Milgramin (1963) sähköiskukokeen
henkilöt. Kokeessa toisen koehenkilön piti esittää kysymyksiä
toisessa huoneessa oleville henkilöille. Jos vastaaja vastasi väärin
tai ei vastannut mitään, hänelle annettiin sähköisku. Sähköiskut
aloitettiin 15 voltista ja niitä lisättiin 15 volttia kerralla,
korkein volttimäärä oli 450 volttia. Suomessa verkkovirta on 220-230
volttia ja riittää tappamaan ihmisen. Laitteessa oli erilaisia
otsikoita kuten "Lievä shokki", "Kohtalainen shokki", "Vahva shokki",
"Erittäin vahva shokki", "Ankara shokki", "Erittäin ankara shokki",
"Vaara: Vakava shokki" ja "XXX". 300 voltin kohdalla vastaaja
jyskytti kovasti seinää mutta ei vastannut mitään. Tämä toistettiin
315 voltin kohdalla. Sen jälkeen toisesta huoneesta ei kuulunut
mitään.
Kun kyselijä pyysi kokeen järjestäjältä neuvoa tai epäröi jatkaa,
hänelle sanottiin (1) "Ole hyvä ja jatka." (2) "Koe vaatii, että
jatkat." (3) "On ehdottoman tärkeää että jatkat." ja (4) "Sinulla ei
ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa." Vasta kun kysyjä näiden
vastausten jälkeen kieltäytyi jatkamasta, hän sai lopettaa.
Kokeen järjestäjät olivat etukäteen arvelleet, että kysymysten
esittäjät pysähtyisivät jonnekin 150 volttiin. Tosiasiassa eräässä
tyypillisessä kokeessa kaikki 40 ohittivat tämän volttimäärän.
Viisi pysähtyi 300 volttiin, kun seinän takana metelöitiin. Kun
315 voltissa metelöitiin lisää, neljä lopetti edellisten lisäksi.
Yksi pysähtyi 345 voltissa ja yksi 360 voltissa. Kaikki muut 26, 65 %
osallistujista, jatkoi loppuun eli 450 volttiin asti. Todellisuudessa
sähköiskuja ei annettu, vaikka kyselijät niin luulivat tehtävän,
sillä vastaajat olisivat saattaneet kuolla sähköiskuihin.
Oliko 2/3 kokeeseen osallistujista luonnevikaisia? Jos väitämme
näin, syyllistymme todelliseen piirrevirheeseen (fundamental
attribution error, Suomessa käytetään myös käsitettä
"perusarviointivirhe").
Tavalliset käsitykset jostakin asiasta eroavat usein tutkimuksen
tuottamista käsityksistä. Esimerkiksi fyysikot saattavat käsittää
tutkimansa ilmiöt eri tavalla kuin alaa tarkemmin tuntemattomat.
Käsitykset esimerkiksi noidista ovat joskus olleet ja ovat joissakin
paikoissa yhä täysin tosiasiain vastaisia.
Myös arviot toisten luonteenpiirteistä ovat varsin usein
todellisuuden vastaisia. Vaikka monet luottavat siveyttä (moraalia)
koskeviin sisäisiin oivalluksiinsa (intuitioihin), ja vaikka monet
tekevät filosofiaa näistä sisäisistä oivalluksista, toiset,
esimerkiksi seurausetiikan kannattajat, pyrkivät pikemminkin
arvostelemaan ja korjaamaan näitä oivalluksia kuin yleistämään
niistä.
Luonteenpiirteet eivät ole sairauksia kuten skitsofrenia,
mania tai masennus. Ujous, onnellisuus tai surullisuus ei liioin ole
luonteenpiirre. Sen sijaan ns. hyveet ja paheet kuten rohkeus,
pelkuruus, rehellisyys, epärehellisyys, hyväntahtoisuus,
pahantahtoisuus, ystävällisyys, epäystävällisyys, puheliaisuus jne.
ovat luonteenpiirteitä. Jotta nämä olisivat luonteenpiirteitä,
niiden oletetaan olevan melko pysyviä. Luonteenpiirteiden oletetaan
usein selittävän tekoja.
Sitä, että eri ihmiset toimivat eri tilanteissa eri tavoin, ei
voida selittää pelkillä luonteenpiirteillä. Erot käyttäytymisessä
saattavat johtua pikemmin erilaisista tilanteista kuin erilaisista
luonteenpiirteistä.
Erityisesti uskonnot ovat väittäneet, että siveellinen
(moraalinen) kehitys vaatii hyveiden, esikuvien ja "suurmiesten"
tuntemista. Jotkut filosofit väittävät, että siveyttä (moraalia)
voidaan tutkia aloittamalla hyveistä ja luonteenpiirteistä ja
selittämällä siveys (moraali) näiden käsitteiden avulla.
Tutkittaessa, mitä tietyssä tilanteessa olisi tehtävä, näiden
filosofien mielestä pitäisi miettiä, mitä hyväluonteinen eli
hyveellinen ihminen tekisi siinä tilanteessa.
Hyveisiin perustuva siveystiede (etiikka) olettaa, että
useimmilla ihmisillä on luonteenpiirteitä, että ihmiset eroavat
luonteenpiirteiden suhteen ja että nämä erot selittävät heidän
erilaista käyttäytymistään. Monet sosiaalipsykologit ovat jo pitkään
kiistäneet filosofien käsityksiä luonteenpiirteistä.
Sosiaalipsykologit ovat lukuisin tutkimuksin osoittaneet, että
tavalliset havaitsijat varsin usein virheellisesti päättelevät, että
teot ovat seurausta luonteenpiirteistä eivätkä tilanteesta.
Toisena esimerkkinä esitän kokeen, joka perustuu Uuden
testamentin kertomukseen hyvästä samarialaisesta. Itse kertomus
on seuraava (Luukas 10:29-37):
29 Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: "Kuka
sitten on minun lähimmäiseni?"
30 Jeesus vastasi hänelle näin: "Eräs mies oli matkalla
Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot
veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten
he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. 31 Samaa tietä
sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni
ohi. 32 Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen,
hänkin väisti ja meni ohi."
33 "Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän
saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. 34 Hän meni
miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne.
Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja
piti hänestä huolta. 35 Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi
denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ‘Hoida häntä. Jos
sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’
36 Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen
lähimmäinen?"
37 Lainopettaja vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta."
Jeesus sanoi: "Mene ja tee sinä samoin."
Darley ja Batson (1973) järjestivät kokeen
Princetonin jumaluusopillisen seminaarin opiskelijoille. Jokaiselle
kokelaalle ilmoitettiin, että heidän pitäisi pitää puhe, joka
nauhoitetaan toisessa rakennuksessa. Matkalla puhepaikalle koehenkilö
kohtasi uhrin, joka oli lysähtänyt ovenpieleen. Kokeella tutkittiin,
missä olosuhteissa kokeeseen osallistuja pysähtyisi auttamaan
uhria.
Puolet opiskelijoista oli määrätty puhumaan hyvästä
samarialaisesta. Muille oli annettu jokin muu aihe. Joillekin
sanottiin, että he ovat myöhässä ja että heidän pitäisi kiirehtiä.
Joillekin sanottiin, että he juuri ja juuri ehtisivät nauhoitukseen.
Kokelaat oli valittu siten, että heidän uskonnolliset ja siveelliset
(moraaliset) käsityksensä vaihtelivat.
Ainoa tekijä, mikä kokeessa erotti kokelaat toisistaan, oli se,
kuinka kiire heillä oli. Niistä, joilla ei ollut ollenkaan kiire,
pysähtyi 63 %. Niistä, joilla oli kohtalainen kiire, pysähtyi 45 %,
ja niistä, joilla oli kova kiire, pysähtyi vain 10 %. Sillä, olivatko
kokelaat matkalla puhumaan hyvästä samarialaisesta, ei ollut
merkitystä. Kokelaiden siveellisillä (moraalisilla) tai
uskonnollisilla käsityksillä ei ollut vaikutusta asiaan.
Tavanomaiset tulkinnat Uuden testamentin kertomuksesta
syyllistyvät todelliseen piirrevirheeseen eli
perusarviointivirheeseen (fundamental attribution error)
jättäen tilanteen liian vähälle huomiolle.
Seuraavassa on muutamia lisäesimerkkejä. Psykoanalyysin
tehosta verrattuna sen puuttumiseen ei ole saatu näyttöä
(Dawes, 1994), Rorschahin mustetahratestin tehosta ei ole
saatu näyttöä (Nisbett & Ross, 1980, ss. 93-97),
työhönottohaastattelujen tehosta ei ole saatu näyttöä (Ross &
Nisbett, 1991, ss. 136-138).
Ross ja Nisbett ehdottavat, että virheellä on jotain tekemistä sen
kanssa, miten jokin hahmotetaan suhteessa taustaan. Tapanamme on
selittää asioita pikemmin toimijan kuin taustan perusteella. Kyseessä
on vahvistusharha (confirmation bias) eli ilmiö, jossa omia
näkemyksiä painotetaan enemmän kuin muita tekijöitä. Vahvistusharhan
vaikutusten vähentämiseksi on pyritty kehittämään ns. tieteellisiä
menetelmiä.
Tutkimuksissa, joissa on selvitetty, onko ihmisillä sellaisia
luonteenpiirteiden eroja kuin Aristoteleen hyve- ja paheoppi
väittää, tulos on ollut, ettei sellaisia ihmisen havaintotarkkuuden
rajoissa juuri ole (Ross ja Nisbett 1991 s. 95). Esimerkiksi
impulsiivisuuden (hetken mielijohteesta toimimisen), rehellisyyden,
riippuvuuden jne. kohdalla keskimääräiset korrelaatiokertoimet olivat
luokkaa 0,1-0,2, mikä alkaa olla normaalin ihmisen havaintokyvyn
alarajan alapuolella. Ennusteiden tekeminen näin heikkojen
riippuvuuksien perusteella olisi pelkkää arvausta. Joissakin
yksityiskohdissa kuten puheliaisuudesta ruokapöydässä on löydetty
korkeampia riippuvuuksia, mutta edes ruokapöydässä puheliaisuus ei
riipu muusta puheliaisuudesta.
Tämä ei tarkoita, etteivät eri ihmiset käyttäytyisi samoissa
tilanteissa eri tavoin. Tämä tarkoittaa vain, ettei yksittäisen
ihmisen käyttäytyminen perustu joihinkin hyveisiin tai paheisiin vaan
tilanteeseen ja hänen muihin ominaisuuksiinsa. Mainittakoon, että ns.
hyve-etiikasta on joitakin muunnelmia, jotka perustuvat yksittäisiin
tilanteisiin eivätkä pysyviin luonteenpiirteisiin (Judith Jarvis
Thomson, 1997, 1999). Esimerkiksi rohkeus auttamisessa on aivan
eri asia kuin rohkeus rikokseen ryhtymisessä.
Adam Smith (1759) kertoo siitä, kuinka eri tavoin ihmiset
suhtautuvat tiilen heittämiseen muurin yli. Jos mitään ei tapahdu,
asiaan ei kiinnitetä huomiota, jos tiili tappaa jonkun, tilanne on
aivan toinen. Periaatteessa kumpaankin tiilen heittämiseen pitäisi
suhtautua samalla tavalla.
Jos sellaista kuin luonnetta ei ole juuri olemassa, sitä ei voida
kasvattaa.
Jos asiat menevät huonosti, etsimme usein syyllistä (syntipukkia).
Perinpohjainen tilanteeseen perehtyminen lisäisi suvaitsevaisuutta.
Jos ymmärrämme, että kansalliset ja uskonnolliset yhteisöt
muodostavat liittoutumia hyötyäkseen niistä ja tappavat ulkopuolisia
hyötyäkseen siitä, voimme tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi.
|