jumalaton kulttuurilehti

Jouni Luukkainen

Kirkkojärjestystä on korjattava

Hautaustoimilain velvoittaman vainajan vakaumuksen kunnioittamisen tähden on kirkkoa vaadittava muuttamaan kirkkojärjestyksensä sellaiseksi, että kirkkoon kuulumaton vainaja voidaan siunata hautaan vain, jos hän on selvästi ilmaissut toivovansa sitä.

Hautaustoimilain (457/2003) tultua voimaan 1.1.2004 on julkisuudessa paljon pohdittu kirkon oikeutta ja velvollisuutta kirkkoon kuulumattomien vainajien hautaan siunaamiseen. Kirkkoa ei tietystikään voi siihen suoranaisesti velvoittaa, vaikka ymmärtämätön yleisö toista mieltä onkin. Kirkko voi kyllä ottaa sellaisen tehtävän itselleen, kuten on ottanutkin, mutta tästäkin kirkon piirissä käydään keskustelua. Toisaalta kirkkoa ei tietystikään voi kieltää siunaamasta sellaista siihen kuulumatonta vainajaa, joka on selvästi ilmaissut toivovansa siunauksen. Ongelma on siinä, että kirkko siunaa omaisten pyynnöstä myös sellaisia kirkkoon kuulumattomia vainajia, jotka eivät ole selvästi ilmaisseet toivovansa siunausta ja joiden vakaumusta vastaan kirkolliset hautajaiset saattaisivat täten olla. Ongelma täytyy ratkaista, ja ratkaisu löytyy siitä, että kirkko supistaa itse tai se pakotetaan supistamaan siunaamisoikeuttaan.

Evankelis-luterilaisen kirkon melko tuore sen itsensä päättämä kirkkojärjestys (1055/1993 Suomen säädöskokoelmassa) määrittää käytännön seuraavasti (luku 2, 23 §): Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos omaiset tai muut vainajan hautauksesta huolehtivat henkilöt sitä pyytävät. Siunausta ei kuitenkaan toimiteta, jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin tai jos pappi sielunhoidollisessa keskustelussa tai muulla tavoin saamansa käsityksen nojalla katsoo, ettei kirkolliseen hautaan siunaamiseen ole riittäviä perusteita. Näin lavea säädös on kuitenkin johtanut räikeisiin rikkomuksiin sekä omaisten että kirkon taholta vainajan vakaumusta vastaan. Se olisikin korvattava sopivalla rajoittavammalla säädöksellä, jonka ydin kuuluisi: Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos vainaja on selvästi ilmaissut sitä toivovansa.

Uusi säädös asettaisi tahtonsa ilmaisemisen taakan aiheellisesti sen henkilön harteille, joka olisi niin epäjohdonmukainen, että vailla kirkon jäsenyyttä kuitenkin haluaisi itselleen kirkolliset hautajaiset (sikäli kuin se kirkolle sopisi). Nykyisen säädöksen mukaanhan taakka olisi loukkaavasti sillä, joka kirkon ulkopuolella eläen ajattelisi saavansa puhtaasti johdonmukaisuuden vuoksi osakseen uskonnottomat hautajaiset ilman, että hänen tarvitsisi tätä tahtoaan erikseen ilmaista, ja ilman, että kukaan hänen tätä tahtoaan voisi ohittaa tai väärentää.

Kirkossa ajatellaan todellakin nurinkurisesti. Kirkkoon kuulumattomilta vaaditaan toimenpiteitä heitä muuten vakaumuksenvastaisella siunauksella uhaten. Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä 25.2.2004 julkaistussa asiaa koskeneessa artikkelissa oli seuraava pöyristyttävä teksti hymyilevän kasvokuvan alla: "Kerro ajoissa läheisillesi, jos et halua kirkollista hautaan siunaamista. Jopa kirjallisesti, kehottaa kirkkoherra Leo Norja Pakilasta."

Sauvo-Karunan kirkkoherra Kalle Elonheimo kirjoittaa Kotimaassa 6.2.2004 ihailtavasti ja aivan oikein päättäneensä toisen ihmisen vakaumuksen kunnioittaminen lähtökohtanaan, ettei enää siunaa kirkosta eronneita, koska hänen käsityksensä mukaan kirkosta eroaminen on selvä ilmaus siitä, että henkilö tahtoo olla kirkollisten toimitusten ulottumattomissa. Kuitenkin, kuten hän edelleen kirjoittaa, hän on uuden uskonnonvapauslain voimaantulon jälkeen seurakunnastaan eronneille lähettämässään tästä kannastaan tiedottaneessa kirjeessään toivonut näitä saattamaan myös lähiomaistensa tietoon, etteivät tahdo kuoltuaan tulla hautaan siunatuiksi. Kyllähän hänen kirjeensä osoittaa tiettyä kunnioitusta saajiaan kohtaan ja saattaa saada jonkun heistä ajattelemaan asiaa tältä pohjalta uudestaan sekä tällöin palaamaan kirkon jäseneksi selkeyttäen näin tilannetta, mutta mielestäni hänen olisi kirjeensä sijasta tai sen ohella tullut vedota seurakuntalaisiinsa, jotta nämä vastedes pidättyisivät turhaan pyytämästä kirkollista siunaamista kirkosta eronneelle vainajalle.

Kirkko kyllä osaa halutessaan pitää sen puolta, että odottamattomiin hautausmenoihin tarvitaan vainajan tahdonilmaisu. Ainakin silloin, kun on kyse kirkkoon kuuluvasta sekä ilmeisestikin oikeudesta kirkon tilojen käyttöön (kirkkojärjestys, luku 2, 22 §, 2 mom.): Poikkeustapauksessa kirkon jäsenen hautaan siunaamisen voi toimittaa muunkin kirkon tai siihen rinnastettavan yhteisön pappi, mikäli se perustuu vainajan selvästi ilmaisemaan tahtoon ja siitä sovitaan seurakunnan kirkkoherran kanssa. Suuremmalla syyllä vastaavan tulisi koskea kirkkoon kuulumattoman kirkollisia hautajaisia. Toisaalta äskeisenkin säädöksen mahdollisuuden vainajan ilmeisen tahdon noudattamiseen ovat omaiset saattaneet ohittaa. Sellaisesta tapauksesta minulle kertonut ei ollut itse halunnut osallistua vääräksi kokemaansa luterilaiseen hautaustilaisuuteen.

Hautaustoimilaissa vainaja etusijalla

Hautaustoimilaki asettaa kirkkojärjestyksestä poiketen vainajan etusijalle (2 §, momentit 2 ja 3): Vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla. Vainajan ruumiin hautaamisessa ja tuhkaamisessa sekä tuhkan käsittelyssä tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia. Juuri vainajan ensisijaisuuden periaatteessa on ratkaiseva ero hautaustoimilain ja kirkkojärjestyksen välillä. Tämä ero ja se, että hautaustoimilaki on kaikkia sitovaa lainsäädäntöä, jota vastaan kirkkojärjestys ei saisi olla, on keskustelussa toistaiseksi jäänyt paljolti huomaamatta.

Tämän yleisiä velvollisuuksia koskevan 2 §:n 1 momentin mukaan vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava. Voi todeta, että tällaisen välttämättömyyden eli ruumiin hautaamisen tai tuhkaamisen ja tuhkan käsittelyn hoitaminen hiljaisesti ja arvokkaasti vähimmin mahdollisin toimin olisi jo sinänsä uskonnottoman vainajan katsomusta kunnioittava järjestely, johon jokainen pystyy. Siksi ei yksityinen ihminen eikä päättäjä voi käyttää aiheellisena perusteluna vainajan katsomuksen ohittamiseen mahdollista uskonnottomien hautajaisten vielä oudoksi tai hankalaksi koettavuutta.

Hautausjärjestelyjen huolehtijoista sekä heidän hautausjärjestelyjä koskevien erimielisyyksiensä ratkaisemisesta säätää laki seuraavasti (23 §): (1 mom.) Jollei vainaja ole eläessään nimenomaisesti toivonut tietyn henkilön huolehtivan hautaamiseen, tuhkaamiseen ja tuhkan käsittelyyn liittyvistä järjestelyistä, voivat järjestelyistä huolehtia vainajan eloonjäänyt puoliso tai kuolinhetkellä vainajan kanssa avioliitonomaisissa olosuhteissa yhteisessä taloudessa jatkuvasti elänyt henkilö sekä lähimmät omaiset. (2 mom.) Jollei kukaan 1 momentissa tarkoitetuista henkilöistä huolehdi järjestelyistä, voi myös muu vainajan läheinen huolehtia niistä. Muussa tapauksessa järjestelyistä huolehtii se kunta ... (4 mom.) Jos 1 momentissa tarkoitetut henkilöt eivät pääse yksimielisyyteen hautaamisen tavasta, paikasta tai hautaustoimituksesta, käsitellään asia 1 momentissa tarkoitetun henkilön kanteesta siinä käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiiriin vainajan kotikunta hänen kuollessaan kuului. Hallituksen esitys eduskunnalle hautaustoimilaiksi (HE 204/2002 vp) rinnastaa pykälän yksityiskohtaisissa perusteluissa vainajan leskeksi myös rekisteröidystä parisuhteesta annetussa laissa (950/2001) tarkoitetun parisuhteen eloonjääneen osapuolen. On huomattava, että täten kanteen nostamiseen oikeutettuihin eivät välttämättä aina kuulu ihmiset, jotka parhaiten tunsivat vainajan vakaumuksen ja sitä osasivat kunnioittaa. Erityisesti vapaa-ajattelijajärjestöt eivät voisi tätä kautta puuttua veteraaniensa joutumiseen kirkollisesti haudatuiksi joko estääksensä sellaisen tai saadaksensa ongelmalle huomiota.

Eduskunta hyväksyi yllä lainatuille lain 2 §:lle ja 23 §:lle hallituksen esityksessä annetut yksityiskohtaiset perustelut sellaisinaan.

Tarkastelkaamme ottein 2 §:n 2 momentin perusteluita: "Kulttuuriimme kuuluvat sosiaaliset normit edellyttävät kunnioittavaa suhtautumista vainajiin. Säännöksen suojelukohteena olisivatkin ennen kaikkea vainajalle läheisten ihmisten tunteet ja ihmisten käsitys siitä, miten vainajiin tulee suhtautua."

Momentissa näkökulma on siis muiden ihmisten kuin vainajan. Mutta kaikkia ihmisiä ei ole tahdottu ottaa huomioon, sillä heti perään on unohdettu antaa keinot suojata ihmisten tunteet siltä, että mahdollisesti sinänsä moitteettomasti hoidettu uskonnollinen hautajaistoimitus kohtaisi vainajan hänen vakaumuksensa vastaisesti: "Säännöksestä voitaisiin muun muassa johtaa rajat sille, millainen muun uskonnon mukainen tai ei-uskonnollinen hautaustoimitus evankelis-luterilaisella tai muun uskonnollisen yhdyskunnan hautausmaalla voitaisiin sallia."

Kuitenkin seuraava kohta on todella merkityksellinen, jos uskonnottomat ihmiset onnistuvat saamaan ymmärtämystä osakseen omassa asiassaan: "Toimitus, joka yleisen käsityksen mukaan rikkoisi arvokkuutta tai vainajan muiston kunnioittamista vastaan, voitaisiin kieltää säännöksen perusteella." Tämän mukaisesti lainsäädännössä voitaisiin nimittäin kieltää uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattoman vainajan hautaaminen uskonnollisin menoin silloin, kun hän ei ollut selvästi ilmaissut sellaisia menoja toivovansa.

Viimeinen otteeni 2 §:n 2 momentin perusteluista antaa mahdollisuuden edetä oikeusistuintietä, ja se tuo joka tapauksessa esille esittämäni ongelman vakavan luonteen: "Joissakin tapauksissa ruumiin ja tuhkan epäkunnioittava käsittely voi täyttää myös hautarauhan rikkomisen tunnusmerkistön, josta säädetään rikoslain 17 luvun 12 §:ssä." Palaan tähän alempana.

On syytä lainata laajasti 2 §:n 3 momentin perustelua sekä tämän artikkelin aiheen että vapaa-ajattelullisen yleissivistyksen tähden: "Pykälän 3 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia hautaamisessa, tuhkaamisessa ja tuhkan käsittelyssä. Tyypillisiä kysymyksiä, joissa säännös tulisi sovellettavaksi, ovat esimerkiksi valinta arkkuhautauksen ja tuhkauksen välillä, hautausmaan ja hautapaikan valinta sekä hautaustoimitus. Vainajan uskonnollinen tai muu katsomus tulisi ottaa huomioon muun muassa harkittaessa hautaustoimituksen mahdollista uskonnollista sisältöä. ... Vainajan toivomuksilla tarkoitetaan säännöksessä ensinnäkin vainajan eläessään nimenomaisesti ilmaisemia toivomuksia. Toisaalta säännöksellä on haluttu yleisemminkin ilmaista se periaate, että hautausjärjestelyjä koskevia valintoja tehtäessä lähtökohdaksi tulee ottaa se, mitä vainaja olisi itse toivonut." Momentin näkökulma on vainajan. Pykälän lähtökohta, vainajan ensisijaisuus, on tässä toteutettu hyvin vahvasti. Aivan toisin on kirkkojärjestyksessä, jota olisi siis pikimmiten korjattava seuraamaan hautaustoimilakia.

Päätän äskeisen lainauksen yhteydellä aiempaan: "Säännös toimisi periaatteellisluonteisena ohjeena niille tahoille, jotka 23 §:n mukaan huolehtivat vainajan hautausjärjestelyistä. Säännös ohjaisi myös hautausjärjestelyjä koskevien erimielisyyksien ratkaisua tuomioistuimissa."

Hautaustoimilaki on tietysti tarkastelemassani asiassa kirkkojärjestyksen yläpuolella. Kuitenkin ainakin kirkon piirissä jälkimmäinen vielä selvästi ohjaa käytäntöjä ja ajattelutapoja edellisen vastaisestikin, ja vääristää sen. Kirkon olisi siksi ymmärrettävä korjata kirkkojärjestys. Lainsäätäjähän ei voi siihen puuttua. Mutta jos kirkko ei niin tee, olisi tällöin hautaustoimilaki saatava heti tuoreeltaan muuten toimimaan paremmin. Joko ihmiset olisi saatava sisäistämään lain noudattaminen niin, että kirkkojärjestyksen laveus kävisi tyhjäksi, tai kirkko olisi pakotettava soveltamaan kirkkojärjestystä vain suppeasti. Silloin olisi tietysti vain lyhyt askel siihen, että kirkkojärjestystä muutettaisiin muodollisestikin.

Yleisön kasvatus olisi hidas prosessi. Ihmiset olisi saatava yleisemmin huomaamaan, että hautajaiset todellakin voidaan järjestää uskonnottomasti ja että juuri niin onkin meneteltävä, jos vainaja ei ollut minkään uskonnollisen yhdyskunnan jäsen eikä hän ollut ilmaissut toivovansa jonkin uskonnon mukaista hautaustoimitusta. Vainajan katsomusta olisi näin kunnioitettava sekä vainajan itsensä että vainajan tunteneiden tai hänen vakaumuksensa tietäneiden tähden. Sekä oikeutus tai pikemminkin rohkeus poiketa perinteisestä vanhasta käytännöstä että velvoite seurata tätä uutta käytäntöä otettaisiin aivan uudesta lainsäädännöstä, hautaustoimilaista. Omaisilla ei olisi enää tarvetta kääntyä kirkon puoleen pyynnöin, joihin kirkolla ei ole oikeanlaista oikeutta eikä velvollisuutta vastata. Vapaa-ajattelijat ovat tietysti juhlapuhujapalveluillaan ja valistuksellaan tehneet uraauurtavaa työtä uusien käytäntöjen kehittämisessä ja toteuttamisessa, ja heillä puolestaan kasvavaan kysyntään vastaaminen olisi suuri haaste.

Kirkko hautarauhan rikkojana?

Vapaa-ajattelijoiden ei ole syytä tyytyä odottamaan yleisen hyväntahtoisuuden hiljaista kehittymistä. Asiaan on syytä tarttua suoremmin, koska ei ole mitään syytä sietää ongelmien tarpeetonta jatkumista. Ongelmiahan on. Mieli pahoittuu vainajan vakaumuksen vastaisten uskonnollisten hautaustoimitusten tähden. Se, että joutuu kieltäytymään tuntemansa ihmisen hautajaisista, jottei osallistuisi hänen katsomuksensa loukkaamiseen ja jottei siten myöskään antaisi omaa katsomustaan loukattavan, masentaa sellaisen ratkaisun tekevää. Ihmistä myös ennen kaikkea mietityttää hänen oma kohtalonsa; koituuko hänenkin osakseen hänen kuoltuansa tuollainen yllättävä, hämmentävä ja syvä loukkaus; eikö hänen uskonnottomuuttaan otettaisikaan ohjeeksi tilanteessa, jossa se nimenomaan pitäisi ottaa ohjeeksi ja jossa hänen ruumiinsa tai tuhkansa, hänen pyrkimyksensä ja ihmisten muisto hänestä ovat toisten käsissä.

Vanhastaan vapaa-ajattelijat ovat johtuneet kuvaamaan tuntemuksiaan tällaisissa tapauksissa sanomalla, että niissä on ollut kyseessä ruumiinhäpäiseminen. Varsinaisesti tätä psyykkisiinkin yhteyksiin luontevaa termiä on kuitenkin käytetty kuvaamaan (esimerkiksi 1960-luvun Otavan Isossa Tietosanakirjassa) vain vuoden 1889 rikoslain 24 luvun 4 §:ssä tuomittuja tiettyjä luonteeltaan fyysisiä tekoja.

Mutta, kuten työsuojelu on edennyt kattamaan fyysisen ohella psyykkisenkin työsuojelun, on rikoslain tämä kohta kehittynyt tunnustamaan myös psyykkisen ruumiinhäpäisemisen. Vuoden 1999 alussa voimaan tullut suuri rikoslain uudistus sisältää rikosnimikkeen hautarauhan rikkominen, joka esiintyi yllä hautaustoimilain 2 §:n 2 momentin perustelujen lainauksessa.

Pykälän oleellinen osa kuuluu seuraavasti: Joka 1 ..., 2) käsittelee hautaamatonta ruumista pahennusta herättävällä tavalla tai 3) ..., on tuomittava hautarauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Minun pahennustani herättää vainajan tahtoon perustumaton ja hänen vakaumuksensa vastainen uskonnollinen hautaustoimitus kuten myös siihen mahdollisesti liittyvä vainajan hautaaminen uskonnollisen yhdyskunnan ylläpitämälle hautausmaalle ja uskonnollisia symboleja sisältävän hautamuistomerkin pystyttäminen vainajalle. Siksi mielestäni tuollaisessa on kyseessä hautarauhan rikkominen ja siis rikos. En ole kuitenkaan perehtynyt pykälälle aikanaan annettuihin perusteluihin. Kyseessä on siis ehkä sittenkin vain oma tulkintani laista.

Mutta ei sittenkään vain oma tulkintani. Opetusministeriö antoi 16.12.2002 eduskunnan hallintovaliokunnalle vastineen Vapaa-ajattelijain liiton kirjalliseen asiantuntijalausuntoon hallituksen esityksestä hautaustoimilaiksi. Opetusministeriö kertaa: "Lisäksi liitto esittää, että vainajan tahdon vastainen siunaaminen pitäisi määritellä laissa rangaistavaksi teoksi." Tähän se sitten vastaa seuraavasti: "Ehdotuksen 2 §:n mukaan vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla. Ruumiin tai tuhkan epäkunnioittava käsittely voi täyttää hautarauhan rikkomisen tunnusmerkistön, josta säädetään rikoslain 17 luvun 12 §:ssä. Näin ollen opetusministeriön mielestä Vapaa-ajattelijain liitto ry:n esittämä erillinen rangaistussäännös ei ole tarpeellinen." Aivan selvästi opetusministeriö tarkoittaa tässä hautarauhan rikkomisella kuten liittokin hautarauhan rikkomista psyykkisellä tavalla ja itse asiassa juuri samalla tavalla.

Opetusministeriö siis viittasi hautaustoimilain 2 §:n 2 momenttiin, vaikka Vapaa-ajattelijain liitto viittasi pikemminkin 2 §:n 3 momenttiin. Momentteja 2 ja 3 ei voikaan erotella jyrkästi toisistaan; vainajan katsomuksen kunnioittamatta jättäminen on väärin, paitsi vainajaa, myös itsensä vainajan tilanteeseen kuvittelevaa kohtaan; tällainen henkilö ei silloin puolestaan voi pitää hautaustoimitusta arvokkaana ja vainajan muistoa kunnioittavana.

Tämä opetusministeriön kannanotto tekee siis perustelluksi todellakin kuvata tarkastelemiani ongelmatilanteita hautarauhan rikkomisiksi. Näin ollen vapaa-ajattelijat voisivat ryhtyä nostattamaan rikosoikeusjuttuja sopivissa selvissä tapauksissa. Tavoitteena olisi jutut voittamalla saada käytäntö muuttumaan. Kirkko ei silloin haluaisi pappiensa ja seurakuntalaistensa vastaisuudessa syyllistyvän rikokseen. Se ryhtyisi noudattamaan tarpeellista varovaisuutta, ja paras tapa sillä siihen olisi kirkkojärjestyksen korjaaminen.

Vähintäänkin ja joka tapauksessa vapaa-ajattelijoiden pitää levittää tietoa siitä, että kirkkojärjestyksen käytäntö aivan ilmeisesti ja arvaamattomissa määrin tuo seurauksenaan hautarauhan rikkomisia. Tämä yksin saattaisi riittää - ja toivottavasti riittäisikin, sillä oikeudenkäyntejä ei toivo kukaan - siihen, että hautaustoimilakia ryhdyttäisiin todenteolla noudattamaan.

Suuri valtaosa uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomista vainajista haudataan kirkollisesti. Kirkko vieläpä ylpeilee siitä. Kirkko ja kaupunki -lehden 25.2.2004 julkaisemien tietojen mukaan Helsingissä lähes 99 % kaikista hautauksista on luterilaisia siunauksia, ja noin joka seitsemäs kirkollisesti haudattu ei kuulu kirkkoon; samaan aikaan kirkkoon kuuluvia on helsinkiläisistä 71 %, mutta toisaalta kirkkoon kuuluvien osuushan ikäluokasta vaihtelee.

Tilanne on hämäävä, sillä kuinka monessa tapauksessa kirkkoon kuulumaton hautaan siunattu oli esittänyt toiveen siunaamisesta? Käsittääkseni hyvin harvassa. Yksittäistapauksista kyllä kerrotaan. Toisaalta Kotimaassa 13.2.2004 toimittaja selostaa hyväksyvään sävyyn, kuinka hänen ystävänsä oli järjestänyt siunaustilaisuuden viime vuonna kuolleelle isälleen, joka ei kuulunut kirkkoon. Toimittaja myöntää: "Olisiko isä toivonut kirkollista siunausta, sitä ystäväni ei varmuudella tiedä." Tästä huolimatta toimittaja kehtaa jatkaa: "Siitä hän on kuitenkin varma, että siunaustilaisuus oli vainajan elämää ja arvoja kunnioittava." Minun tuntemuksissani se ei sitä voinut olla, ja tuskin olisi ollut tuon kommunisti-isänkään mielestä.

Kirkko voisi selvittää, kuinka moni tällaisista siunaamisista oli perustunut vainajan kirjallisesti esittämään toiveeseen, kuten asianlaidan kirkon todistustaakan kannalta katsoen tulisi olla. Uskonpa, että niissä luvuissa ei olisi kirkolla ylpeilemistä. Totuus näyttäytyisi kovin toisenlaisena: paljastuisi massiivinen määrä hautarauhan rikkomisia.

Papit eivät ole valmiita myöntämään edes hautarauhan rikkomisen mahdollisuutta. Helsinkiläinen Uutislehti 100 julkaisi 11.2.2004 mielipidekirjoitukseni, jossa viittasin lehdessä julkaistuun Töölön kirkkoherra Matti Poutiaisen haastatteluun. Lähetin kirjoitukseni hänelle, jolloin hän vastasi kohdan hautarauhan rikkomisesta osittain pilaavan muuten aivan asiallisen kannanottoni ja puhui ylilyönnistä.

Hautaustoimilain hautausjärjestelyjä koskevan 23 §:n perustelut päättyvät seuraavaan kestämättömään käsitykseen: "Joissakin tapauksissa vainaja ei ole eläessään nimenomaisesti ilmaissut toiveitaan hautaamisen suhteen eikä vainajan toivomuksia voida muunkaan selvityksen perusteella päätellä. Tällöin voitaneen lähtökohtaolettamana yleensä pitää vainajan toivoneen hautaamista kotipaikan yleiselle hautausmaalle paikkakunnalla tavanmukaisin hautausjärjestelyin." Eli käytännössä siis evankelis-luterilaisen kirkon mukaisin hautausjärjestelyin, jos pelkät lukumäärät ratkaisevat. Mutta niin ei sovi normin mielessä lähtökohtaolettamana tulkita ainakaan kirkkoon kuulumattoman vainajan toivoneen. Päinvastoin, lähtökohtaolettamaksi pitää mielestäni kuollessaan uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattoman vainajan suhteen omaksua toivomus ("tavanmukaisista") uskonnottomista hautausjärjestelyistä. Jos perustelu on alunperin tarkoitettukin näin ymmärrettäväksi, niin hyvä on, mutta silloin tämä seikka pitäisi myös tuoda selkeästi julkisuuteen.

Pelkäämääni tulkintaa ei voi myöskään perustella asiasta tehdyin tieteellisin tutkimuksin, sillä sellaiset puuttuvat. Ja jos vaikka tutkimukset sitten mahdollisesti tukisivatkin perustelun olettamaa - miten ei suinkaan välttämättä kävisi -, normia siitä ei saisi sillä perustein muodostaa; etusijalle olisi kuitenkin asetettava ihmisten ratkaisujen johdonmukaisuuden arvostaminen. Toisaalta kirkko voisi silloin ottaa kyselylomakkeista aiheellisen idean kirjallisille siunaamistoivomuslomakkeille.

Joka tapauksessa tulkinta rajoittaisi oikeudetta kirkon itsemääräämisoikeutta; eihän kirkkoa voi tällä säädöstasolla välillisesti velvoittaa siunaamaan hautaan ei-jäseniänsä, varsinkaan sellaisia, jotka eivät ole edes selvästi ilmaisseet toivetta siunatuksi tulemisesta.

Tarkastelemani perustelukohta tuli laille vasta hallituksen esityksessä. Onko kohta siis syntynyt kirkon taustavaikuttamisen tuloksena opetusministeriössä tähtäimenä kirkkojärjestyksen pelastaminen nykyisellään? Perustelusta ei ollut mitään laista ehdotuksen tehneen uskonnonvapauskomitean väli- eikä loppumietinnöissä eikä niistä annetuissa lausunnoissa. Perustelua ei pohdittu lain eduskuntakäsittelyssäkään (eduskunnan täysistuntojen puheenvuorot, valiokuntien lausunto ja mietintö, valiokunnille annetut kirjalliset lausunnot). Vaikka itse seurasin tarkasti sekä uskonnonvapaus- että hautaustoimilakien syntyä, vaikuttamisen yritykseen riitti oma aikani niistä vain edelliselle, enkähän tuota kohtaa tuolloin edes erityisesti pannut merkille.

Pelkään, että pelkäämääni perustelun tulkintaa yritetään käyttää kumoamaan esittämäni kaltaista kritiikkiä hautaustoimilain noudattamatta jättämisestä ja hautarauhan rikkomisesta selittämällä, että tulkinta on eduskunnan kanta. Niin kevyellä tavalla kritiikkiä ei kuitenkaan saisi torjua.

Äsken arvostelemani 23 §:n perustelukohdan sanamuoto ei sisällä viittausta siihen, mikä vainajan uskonnollinen asema eli hänen eri uskonnollisten yhdyskuntien jäsenyyksiensä luettelo, mahdollisesti tyhjä, oli. Teksti koskee siis myös kirkon jäseniä. Heistä kaiketi vain harva on koskaan nimenomaisesti ilmaissut toivovansa itselleen kirkollista hautaustoimitusta jonkin muun sijasta. Ja jos ajateltaisiin kirkkojärjestyksen tapaan, että vainajan kirkkoon kuulumattomuus ei ilman hänen eläessään tekemäänsä eri ilmoitusta kerro hänen olleen mahdollista kirkollista hautaamistaan vastaan, niin silloin pitäisi myös ajatella, että vainajan kirkkoon kuuluminen ei ilman hänen tekemäänsä eri ilmoitusta kerro hänen olleen mahdollista ei-kirkollista hautaamistaan vastaan. Perustelun mukaan kuollessaan kirkkoon kuuluneen vainajan voitaneen kuitenkin yleensä olettaa toivoneen kirkollista hautaamista.

Mutta onko tämä oletus oikeutettu? Ainakin yhä useammin kirkon kahden jäsenen avioliitto solmitaan siviilivihkimisellä. Kirkkoon kuuluvista yhä lukuisampi ei kirkon oppeihin usko eikä kirkon toimintaan osallistu. Merkitystä on myös sillä, että kirkkoon kuuluneen vainajan lähiomaisista keskimäärin yhä suurempi osuus on kirkkoon kuulumattomia. Voitaisiinkin siis päinvastoin olettaa, että vainaja olisi tosiasiassa yhä useammin toivonutkin ei-kirkollista hautaustoimitusta. Kuulin vapaa-ajattelijain hautausmaalla, kuinka sinne oli toivomuksestansa papittomasti haudattu eräs kirkkoon kuulunut vainaja aiemmin kuolleen puolisonsa viereen.

Vihdoin: Onko oletus oikeudenmukainen verrattuna pelkäämääni lainsäätäjän oletukseen kirkkoon kuulumattomien vainajien toiveista? Ei! Millä oikeudella lain perustelut tukisivat vain kirkkoon kuuluvia, mutta ei kirkkoon kuulumattomia kysymyksessä, onko vainajan uskonnollinen asema ensisijainen ohje tehdä otaksuma hänen hautaamistansa koskevista toiveistansa?

Vainajan uskonnollisen aseman ohjeellisen merkityksen sivuuttamisella kirkkojärjestyksen viestittämällä tavalla on kirkon kannalta myös kääntöpuolensa. Sillä miten tulisi kirkkoon kuulumattoman silloin järjestää kirkkoon kuuluneen hautaaminen? Erityisesti vainajan, jonka yhteys kirkkoon oli ollut vain muodollinen ja joka ei itse ollut antanut mitään ohjeita? Olisihan aivan mahdollista ajatella, että kirkkoa ei hautauksenkaan yhteyteen vedettäisi ja että itse asiassa juuri siten kunnioitettaisiin vainajan katsomusta parhaiten.

Kysymystä en ole nähnyt lainkaan julkisuudessa pohditun, ja kuitenkin syytä olisi. Kysymys koskee ehkä aivan erityisesti vapaa-ajattelijoita, joille kirkko ei suinkaan ole läheinen, joille vakaumuksen kysymykset ovat suurimerkityksiset, joille on tuttua järjestää hautajaiset itse ja joilla on taipumus ajatella - vapaasti.

Kirkko olisi arvatenkin tämänsuuntaista kirkon jäsenten hautajaisten kirkosta irrottamisen kehitystä vastaan. Painokkaimmin se lausuisi kantansa muuttamalla kirkkojärjestystään aiemmin vaatimallani lailla.

Kirkon jäsenet eivät nykyisellään yhteisesti sovitun käytännön puuttuessa tunnu olevan varmoja siitä, että saavat odottamansa kirkollisen hautaan siunaamisen. Toissa vuonna päätin, että koska eduskuntaan mennyt uskonnonvapauslaki ei antanut nuorelle lisää omaa päätösvaltaa erota kirkosta - sen aiheellisesti toteuttama ja periaatteellisesti tärkeä huoltajien suvereeni päätösvaltakin on vaarassa tulla peruutetuksi (VA 1/2004) -, en enää osallistu kirkollisiin tilaisuuksiin, en myöskään enkä eritoten niihin, jotka olisivat vanhempieni hautajaisten osana. Kerrottuani tämän äidilleni ehdotin, että hänen hautajaisissaan pitäisi olla erillinen (papiton) muistotilaisuus, johon siis voisin itse osallistua ja mahdollisesti pitää puheen. Tällöin äitini, ilmeisesti minut osin väärin käsittäneenä ja ajatellen, että siinä olisi sitten kaikki, sanoi hätääntyneenä haluavansa haudalleen papin. Mutta pappia vaille hän ei toki olisi minunkaan puolestani jäänyt, sillä tiesinhän hyvin hänen jumalaanuskonsa. Kuitenkin äitini on nyt siis esimerkki kirkon jäsenestä, joka on katsonut tarpeelliseksi nimenomaisella tavalla ilmaista hautaan siunatuksi tulemisen toiveensa.

Tätäkin kysymystä selventäisi suuresti, jos kirkko kirkkojärjestyksessään sitoutuisi siihen, että se siunaa hautaan joko vain omat jäsenensä tai muista korkeintaan ne, jotka ovat sitä omalla kirjallisella ilmoituksellaan toivoneet. Silloin kääntäen jokaisen olisi järkevää ja sopivaa ajatella, että kirkon jäsenelle järjestetään hautaan siunaaminen, ellei hän ollut selvästi ilmaissut muuta toivoneensa.

Opetusministeriö on asettanut toimikaudeksi 22.1.2004-31.12.2005 hautaustoimilain seurantatyöryhmän. Toimitin työryhmälle kuten myös arkkipiispalle tämän kirjoitukseni puheenjohtamani Pääkaupunkiseudun vapaa-ajattelijat ry:n perusteltuna kannanottona siitä, että kirkkojärjestyksen sallima kirkkoon kuulumattomien vainajien siunaamiskäytäntö rikkoo hautaustoimilain keskeisiä periaatteita vastaan.