|
Sovinnaistavoista
Tässä numerossa aloitamme keskustelun posthumanismista,
jolle on ominaista ihmisen näkeminen luontokappaleena muiden
joukossa sekä ihmisen biologisen rajallisuuden kyseenalaistaminen
viittaamalla uuden teknologian mahdollisuuksiin. Nämä kaksi asiaa
on nykyisin ollut tapana asettaa oudosti vastakkain - ikään kuin
ihmisen asema lajina tuomitsisi hänet johonkin ikuiseen kiroukseen,
jossa innovatiivinen järjen käyttö on aina jotenkin arveluttavaa.
Taustalla häämöttää seemiläinen ajatus jumalan tuomiosta - ajatus,
että jokin ihmistä suurempi voima (jollei jumala, niin jokin
sovinnaisten ennakkoluulojen koostama "luonnollisuuden" normi)
määrää ihmisen puolesta, milloin ihmiselle on luvallista käyttää
järkeään.
Posthumanismi kyseenalaistaa kaksi humanismille rakasta
perusoletusta: kristinuskosta periytyvän oletuksen, että ihmisen
paikka maailmassa on ainutlaatuinen, sekä oletuksen, jonka mukaan
on olemassa jokin sellainen kaikille ihmisille yhteinen
ihmisluonto, jota koskevan tiedon perusteella olisi jotenkin
mahdollista sanella kaikille ihmisille yhteinen elämän tarkoitus.
Mutta loppujen lopuksi posthumanismikin näyttäisi olevan
arvopohjaltaan humanismia sitoutuessaan järjen valta-asemaan ja
käsityksiin sellaisista oikeuksista, jotka eivät periaatteessa ole
riippuvaisia uskonnon ja syntyperän kaltaisista
satunnaisuuksista.
Viime mainitut oikeudet on jälleen kerran sivuutettu
ehdottamalla, että Suomessa ryhdyttäisiin silpomaan poikalasten
sukupuolielimiä julkisissa sairaaloissa sellaisella perusteella,
että lasten vanhemmat kuuluvat uskontokuntaan, jonka vuosisatoja
vanhat sovinnaistavat vaativat tällaista lasten pahoinpitelyä.
Orwellilaisen "suvaitsevuuden" nimissä sosiaali- ja
terveysministeriön viranomaiset ovat valmiita allekirjoittamaan
poliittisen islamin levittämän käsityksen ihmisoikeuksista -
käsityksen, jonka mukaan olisi olemassa erikseen "länsimaiset
ihmisoikeudet" ja erikseen jotkin muunlaiset ihmisoikeudet
kulloinkin vallitsevien tapojen ja uskonnon mukaan.
Ihmisoikeuksien erottaminen sovinnaistavoista ei ole
ollut helppoa niillekään suomalaisille, jotka ovat vaatineet
Tampereen vapaa-ajattelijoiden innovoiman kirkostaeroamissivuston
(eroakirkosta.fi) lakkauttamista, koska se tekee eroamisen
liian helpoksi. Luterilaista kulttuuriperintöä loukkaava sivusto
on herättänyt odotuksia paljon laajempaa julkisuutta ja myös
laajempaa suosiota; voi olla, että tämä osoittautuu jopa kaikkien
aikojen tehokkaimmaksi keinoksi, jolla vapaa-ajattelijat voivat
saada viestinsä perille niiden kirkkoon kuuluvien ihmisten
keskuuteen, jotka eivät välitä kirkon aatteellisesta sanomasta
(ks. ss. 6-8). Juuri ennen lehden menoa painoon saimme tiedon,
että yksin helmikuussa lähti 360 erokirjettä.
Vapaa-ajattelijatoiminta on siis muuntautumiskykyistä (toisin
kuin väitetään) ja kykenee vastaamaan oman aikansa haasteisiin.
Herääkin kysymys, ovatko päinvastaisten väitteiden levittäjät
olleet jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että "oman aikansa
haasteisiin vastaaminen" tarkoittaisi tulemista osaksi jotakin
sellaista epämääräistä kirkollista konsensusta, jossa ei ole eroa
paavin, Allahin ja Dalai laman välillä.
Janne Vainio
|