|
Jeffersonista Bushiin
Kirkon ja valtiovallan erottamisesta USA:ssa on olemassa
kaksi tarinaa. Kristityssä tarinassa pyhiinvaeltajat pakenivat
uskonnollista tyranniaa ja perustivat maan, jossa jokainen mies sai
vapaasti uskoa mihin halusi ja jokainen nainen sai vapaasti uskoa
mitä hänen aviomiehensä tai isänsäkin uskoi. Tämä vahva usko rakensi
vahvan maan, melkeinpä Edenin puutarhan, kunnes 1900-luvun
puolivälissä liittovaltion korkein oikeus potkaisi Jumalan pellolle
kouluista, Elvis veivasi lantiotaan teinityttöjen kirkunan tahtiin
ja kansakunta degeneroitui maallistuneeksi Babyloniaksi.
Vapaa-ajattelijoiden versiossa taas joukko kauasnäköisiä
valloittajia pakeni eurooppalaisen tyrannian kalkkeutuneita
perinteitä ja perusti siirtokuntia jumalallisella oikeudella.
Siirtokunnat pidettiin korruptoituneen kuninkaan tossun alla kunnes
loistavien ateistien ryhmä Thomas Jeffersonin johdolla
kokoontuivat ja keksivät vapauden. He vapautuivat kirkkojen
kahleista ja antoivat meille maallistuneen hallinnon. Tämä
mahdollisti kansakunnan kasvun taloudellisessa, maantieteellisessä,
ja mikä kaikkien tärkeintä, myös älyllisessä mielessä, aina
1900-luvun puoliväliin asti, jolloin Neuvostoliiton aiheuttama
paniikki sai meidät lisäämään sanat "Jumalan alla" (under God)
lipputervehdykseemme ja kasvava fundamentalismi valtasi
hallituksemme, lainsäätäjän toisensa jälkeen, kunnes meistä tuli
höpöttävien ja kuolaavien idioottien kansa.
Olen sen käsityksen vallassa, että tämä jälkimmäinen kuvaus
amerikkalaisista on eurooppalaisten suosiossa.
Vaikka molemmissa versioissa on hitunen totuutta, totuus,
aito totuus, koko puolueeton totuus kuullaan harvoin. Niin
harvinaista kuin oikean totuuden kuuleminen onkin, eri versioita
tarjotaan edelleen yli tarpeen. Pari tutkivaa kirjoitusta jotka ovat
saaneet paljon huomiota tänä vuonna ovat tästä malliesimerkkejä.
Molemmat mainitaan erittäin akateemisiksi tutkimuksiksi, vaikka
niistä enemmän huomiota saanut on ansainnut tämän tittelin jo ennen
julkaisuaan. Daniel Dreisbachin kirja Thomas Jefferson and
the Wall of Separation Between Church and State (vapaasti
kääntäen Thomas Jefferson ja muuri kirkon ja valtiovallan välissä)
ilmestyi elokuun lopussa vuonna 2002, liian myöhään, jotta sitä
olisi voitu arvioida tätä puhetta varten.
Näistä toinen, Philip Hamburgerin Separation of Church
and State (suom. Kirkon ja valtiovallan erotus) on todellakin
hyvin tutkittu, huolellisesti dokumentoitu löytöretki, mutta
määränpäänä ei ole totuus, vaan faktat jotka asiayhteydestä pois
otettuna tukevat hänen käsitystään, että kirkon ja valtiovallan
erotus on 1900-luvun keksintö. Hän jättää kokonaan pois keskeisen
kohdan USA:n kirkkoa ja valtiota koskevasta laista. Oikeuslaki
(Bill of Rights) kirjoitettiin rajoittamaan pelkästään
valtiovallan oikeuksia. Yksikään vakavasti otettava lakitieteilijä
ei väittäisi että osavaltioita estettiin tukemasta uskontoa ennen
14.:ttä perustuslain muutosta vuonna 1865. Mutta silloinkin Korkein
oikeus tulkitsi lakia minimaalisesti 1930-luvulle asti, jolloin
yksilönvapauksia alettiin vähitellen sisällyttää valtiovaltaa
rajoittaviin lakeihin. Vuonna 1947, kirkko-valtio päätös, Everson
vastaan Opetuslautakunta (Board of Education), lisäsi lakiin
uuden lausekkeen (establishment clause). Puhumme Hamburgerin
näkemyksestä myöhemmin. Palatkaamme nyt maan perustamiseen, jota
edelleen kutsutaan Suureksi kokeeksi.
Vallankumouksen aikaan yhdeksällä kolmestatoista
siirtomaasta oli valtion kirkkoja, pohjoisessa kongregationalistinen
kirkko ja etelässä anglikaaninen. Niitä oli myös - eikä tilanteen
ristiriitaisuutta edes ymmärretty - niissä kahdeksassa osavaltiossa
kanssa jotka olivat ratifioineet Jeffersonin vaatimuksen, jota hän
oli ehdottanut kotivaltiolleen Virginialle, ja joka takasi
"omatunnon vaatimusten mukaisen" uskonnonvapauden. Jeffersonin
Virginia ei hyväksynyt tätä ehdotusta ennen kuin vasta kymmenen
vuotta myöhemmin. Uskonnonvapaus oli uusi ajatus ja sielläkin missä
maallistunut kielenkäyttö sai valtaa, todellisuus oli hankalampi.
Kaikilla osavaltioilla oli joitain uskonnollisia rajoituksia. Jopa
Pennsylvania, jota useimmat amerikkalaiset pitävät uskonnollisen
vapauden johtajana, edellytti että julkisissa töissä olevat
vannoivat, että Vanha ja Uusi testamentti olivat syntyneet
jumallisesta innoituksesta.
Minkään tämän ei pitäisi yllättää meitä. Monet uudisraivaajat
olivat uskonnollisia fanaatikkoja jotka lähetettiin pois Englannista.
Puolelta heidän jälkeläisistään puuttui, paitsi nykyiset
edistysaskeleet matkustamisessa ja viestinnässä, myös alkeellinenkaan
lukutaito. Deistit - vaikkakin väkilukuisat perustajiemme joukossa -
olivat pieni vähemmistö kansasta ja jopa valtiovallan johtohahmoista.
Katoliset pysyivät viisaasti Marylandissä, joka oli perustettu heitä
varten. Juutalaiset, niin kuin deistitkin, saattoivat edustaa
suhteettoman suurta osaa oppineista ja johtajista, mutta olivat liian
harvalukuisia uskaltaakseen tunkeutua kansan mieliin, saati päivän
politiikkaan. Ihmisten tuntemat uskonnolliset vähemmistöt olivat
baptistit ja metodistit. Se, että baptisteille annettiin oikeus olla
olemassa - vaikka heille muuten annettiinkin paljon vähemmän
oikeuksia - tuntui aika liberaalilta ja jopa hiukan pelottavalta.
Huolimatta Hamburgerin naurettavasta väitteestä että Thomas
Painen ajatus maallisesta hallinnosta tuli kristillisestä
teologiasta - ala jota Paine vihasi ja joka on vuosisatojen varrella
tarjonnut täysin mitätöntä lohtua sekularisteille - ajatus
valtiovallan oikeutettujen voimien erottamisesta uskonnon
epäoikeutetuista voimista oli jotain uutta, eikä koelaboratoriota
jossa sitä testattiin oltu varustettu sillä vankan ajatuksen ja
äänekkään taikauskon perinteellä josta saamme nauttia tämän päivän
Yhdysvalloissa.
Huolimatta vallankumouksen okaasta kyljessämme, ei ole
epäilystäkään että Jeffersonin muurin oli tarkoitus, kuten
vertauskuvallisten muurien pitääkin, olla läpitunkematon linnake
valtion uskontoa tukevaa vallankäyttöä vastaan. Vaikka hänen
näkemyksensä oli vähemmän puhdas kuin me ateistit toivoisimme -
hänen käsityksensä oli että nämä oikeudet tulivat Luojalta, isolla
L:llä - ne olivat niin vankkoja kuin kukaan voisi toivoa. Ne eivät
esimerkiksi sallineet presidentin julistaa paastopäivää.
Jeffersonia kutsutaan usein deistiksi. Monet uskonnottomat
henkilöt ymmärtävät tämän niin, että hän uskoi Thomas Painen
proto-ateistiseen filosofiaan, jonka deismi olisi varmasti voinut
kuulua esi-darwinilaiselle ateistille joka yksinkertaisesti uskoi,
että jumala oli looginen selitys syntyperällemme, mutta ei millekään
sen jälkeen tapahtuneelle. Mutta Jefferson kutsui itseään myös
kristityksi, vaikka pitikin vankasti kiinni siitä, ettei hän uskonut
Jeesuksen jumalallisuuteen; ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi
uskonut luojajumalaan.
On selvää että hänen ajatuksensa erottamisesta olivat
poliittisesti elinvoimaisia. Niistä tuli vaalikysymys vuonna 1800.
Pastori William Linn sanoi, "kenen tahansa herra Jeffersonin
periaatteiden nimiin vannovan miehen vaalivoitto tuhoaa uskonnon,
tuo moraalittomuuden keskuuteemme ja leikkaa yhteiskuntaa koossa
pitävät siteet." Ja kirkkoherra John Adams, joka kutsui ajatusta
jumalallisesta Jeesuksesta "tavanomaisena absurdiuden peittelynä"
laittoi omat tunteensa syrjään vastustaaksen Jeffersonin erotusta
yrittäessään turhaan pitää kiinni presidentinvirasta.
Kuten tiedätte, vaalit eivät ratkaisseet tätä kysymystä.
Keskustelua käytiin paastopäivistä ja sekularistien väitteistä
sotaväen kenttäpappien palkkoja vastaan. Useat osavaltiot eivät
sallineet kirkonmiehien mukanaoloa lainsäädäntävallassa, sillä
perusteella että jumalan miesten ei tullut olla hallinnon miehiä.
James Madison, joka oli jo kerran ollut niin turvallisesti
eläkkeellä, vastusti kongressionalistista kappalaisenvirkaa turhaan.
Mutta monet asiat pitivät esivanhempamme kiireisinä, sillä isiemme
kristillinen Jumala näytti tunkevan ikuisen nenänsä joka väliin
julkisten asioiden hoidossa, ja niilläkin alueilla joissa hänet
usein torjuttiin, hän palasi aina vaan uudelleen.
Jokaisen nopean muutoskauden jälkeen uudet evankeliset uudistajat
pääsivät töihin. 1820-luvulle mennessä oli olemassa General Union
for Promoting the Observance of the Christian Sabbath
(Yleiskokous kristillisen sapatin vieton edistämiseksi), ja
1830-luvulla hyvää tarkoittavat ihmiset saattoivat alulle
vankilaohjelman, jossa kaikki vangit eristettiin jotta heidät
voitaisiin pitää kaukana huonoista vaikutteista, ja heidät
pakotettiin lukemaan Raamattua koko päivän. Emme tiedä heidän
rikoksenuusintatilastojaan, mutta itsemurhia oli paljon.
Yksi kristillinen reaktio erotukseen oli se, että kirkko vastusti
juuri aloitettuja sosiaalisia hyvinvointiprojekteja kuten
köyhäintaloja. Ajatus oli, että kun hallitus ja kirkko olivat yhtä,
hyväntekeväisyys kuului molemmille, mutta kun ne oli erotettu
toisistaan, hyväntekeväisyys kuului kirkolle. On mielenkiintoista
huomata että näihin päiviin asti sosiaaliturvan taso Yhdysvalloissa
on paljon mitättömämpi kuin Euroopassa, jossa vielä on
valtionkirkkoja.
Kansakunnan liikkuessa länteen päin, kirkko oli yleensä
ensimmäinen rakennus uudessa asutuksessa, ja sitä käytettiin usein
myös kunnantalona ja joskus koulunakin. 1870-luvulla, Women's
Christian Temperance Union (Naisten kristillinen
kärsivällisyysunioni) sai ensimmäiset voittonsa ja saavutti
paikallisille tuomioistuimille vallan päättää alkoholijuomien
myynnistä, ja vuonna 1877, presidentti Hayes nimitti kuuluisan
ateistin Robert Ingersollin lähettilääksi Saksaan, mutta
joutui perumaan nimityksen vahvan uskonnollisen vastustuksen takia.
Luulenpa että heistä tuntui, että saksalaiset olivat liian helposti
korruptoitavissa.
Nämä tapaukset olivat kuitenkin syrjäkysymyksiä. Läpi
koko 1800-luvun, kaksi kehityssuuntaa hallitsivat keskustelua
kirkon ja valtion erottamisesta, ja molemmissa on ironiaa.
Ensimmäinen oli julkisen koululaitoksen aikaansaaminen. Voisi
ajatella että pyrkimys sivistää kansaa olisi suuri siunaus
maallistuneelle hallinnolle, mutta tähän päivään saakka ne ovat
edelleen periksiantamattomien teokraattien linnakkeita.
Toinen ironinen seikka on se, että katolisten immigraation pelko
loi nativistisen liikkeen joka, käyttämänsä sekulaarisen sanaston
ansiosta, käännytti monia tavallisia ihmisiä sekularisteiksi, vaikka
heidän varsinainen tarkoituksensa oli kieltää katolisilta
tasa-arvoiset oikeudet. Lopulta nämä kaksi liikettä kietoutuivat
toisiinsa, mutta julkinen koululaitos ehti ensin.
Alusta asti julkisissa kouluissa annettiin uskonnonopetusta ja
alusta asti siitä kohistiin. Luonnollisesti Jefferson vastusti
Raamatunlukua koulussa, väittäen että se voitaisiin korvata
historiallisten faktojen ja "moraalisuuden alkeiden" opetuksella.
Tämä näkemys, että moraalisuus löytyi Raamatun ulkopuolella oli
erittäin altis konflikteille. Kun Jeffersonin poliittinen
liittolainen DeWitt Clinton puolusti häntä sanoen, että
"pääasiallinen syy miksi lapset laitetaan kouluun, on että he
oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan, eikä että he oppisivat
uskontoa," hän lisäsi perään heti kiivaan puheen Raamatun
tärkeydestä moraalisena oppaana. Hän ilmeisesti katsoi tämän
poliittisesti välttämättömäksi.
Julkiset koulut olivat joko valtion tai paikallisia
instituutioita, joita liittovaltion laki ei koskenut. Joissakin
paikoissa separatistisella filosofialla oli vaikutusta, mutta
useimmat yhteisöt olivat homogeenisiä, koulujen lukukaudet olivat
lyhyitä, eikä läsnäolokaan ollut pakollista, joten keskustelu ei
yleensä kiihtynyt ennen kuin vasta kun katoliset saapuivat kylään.
Silloin kouluista tuli protestanttisen opetuksen välineitä.
Esimerkiksi vuonna 1820 New Yorkin kaupunki kielsi, separatistisen
filosofian mukaisesti, kouluavustukset kaikille uskonnoille - yhtä
lailla niin katolisille, metodisteille kuin baptisteillekin. Suurin
saaja oli yksityinen, sekulaarinen järjestö nimeltä Public School
Society (Julkisten koulujen yhdistys). He eivät ainoastaan
laittaneet oppilaitaan lukemaan Raamattua päivittäin, vaan heidän
tekstinsä tuomitsivat myös katoliset pahimmilla mahdollisilla
tavoilla.
Kuten suurin osa vihoista, tämäkin nousi pelosta. Englantilaiseen
perintöömme kuului katolisten ja protestanttien vuorotteleva
vainoaminen, ja 1800-luvulle mentäessä meillä oli lukuisia
protestantteja jotka olivat paenneet katolisten valtaa Ranskassa ja
etelä-Saksassa. Puhun englantia tänään, koska protestantti nimeltä
Anton Kirchhart pakeni tänne mieluummin kuin jäi taistelemaan.
Kun hänen lapsenlapsensa näkivät katolisten miehittävän hänen
turvapaikkansa rannikon, he saattoivat hyvinkin panikoida.
Tuloksena syntynyt nativistinen liike on meidän nykyajan
amerikkalaisten sekularistien nolo, juopunut ja rienaava isoisä.
Näissä nativisteissa ei ollut mitään filosofisesti kiehtovaa. Koska
katolisten ajateltiin vastustavan kirkon ja valtion erottamista,
papistolta piti kieltää oikeus äänestää, he järkeilivät. Tämä on
varmasti pilkan arvoinen väite. Mutta käyttäessään
erottamispyrkimyksiä kansan ennakkoluulojen oikeutuksena he tekivät
asiasta tärkeän amerikkalaisille jotka eivät siihen asti olleet juuri
välittäneet koko asiasta. Vaikka nativistien järkeilyissä oli
paljonkin vikaa, heidän käyttämistään sanoista tuli usein
ajattelevaisempien ihmisten iskulauseita, kun he alkoivat miettiä,
mitä kaikilla tasoilla todella maallistunut hallinto voisi antaa
meille. Valitettavasti nativistit levittivät myös rumaa stereotypiaa
vieraasta kansasta joka piti aseita kirkkojensa alla ja joka
lisääntyi vain valloittaakseen koko maailman. USA:ssa sen vaikutus
tuntui politiikassa ja yhteiskunnassa kunnes John F. Kennedy
valittiin presidentiksi vuonna 1960.
1870-luvulle tultaessa pyrkimys julistaa perustuslain
johdannossa että Yhdysvallat on kristillinen kansakunta epäonnistui
surkeasti, vaikka tämä melko heikko toteamus olisi nostattanut
eloisaa keskustelua vuosisadan alussa. Mutta monet amerikkalaiset
eivät olleet valmiita sitoutumaan täysin maallistuneeseen filosofiaan.
Kun Korkein oikeus tulkitsi 14. muutoksen perustuslakiin vuonna 1865 -
jonka piti antaa kaikille kansalaisille oikeuslain (Bill of
Rights) suoja - huomattavasti kapeammin, voimakkaita mutta lopulta
epäonnistuneita yrityksiä tehtiin ulottaa uskontopykälä
(establishment clause) osavaltioihin.
Vuosisadan loppuun mennessä uskonnollisesti erilaisten
siirtolaisten uusi aalto tuli USA:han - juutalaisia, kiinalaisia ja
joitain japanilaisia - aiheuttaen tuskin värähdystäkään
käsityksessämme separaatiosta. Vaikka he joutuivat kärsimään hirveistä
ennakkoluuloista, merkittäviä yrityksiä säätää lakeja heidän
uskontoaan vastaan tai jotta heitä voitaisiin rankaista uskonnostaan,
ei ollut.
1800-luvun lopulla nativisteja oli edelleen jäljellä, useimmat
heistä kuuluisimmassa muodossaan - Ku Klux Klanissa. Vaikka he
edelleen periaatteen vuoksi vastustivat ponnettomasti valtiovallan ja
kirkon erottamista, ja keksivät jopa seremonian jossa kolikkoa
käytettiin Raamatun velvoitteen "antaa keisarille" manaamiseen,
heidän pääasiallinen tarkoituksensa oli silti terrorisoida mustia,
juutalaisia, ja joskus myös katolisia.
Toinen sekulaarisen filosofian tuote oli Liberal Alliance,
josta tuli myöhemmin Liberal League. Se koostui sen aikaisista
ateisteista, agnostikoista ja muista vapaa-ajattelijoista. He
esittivät yhdeksän vaatimusta:
1. Kirkot ja muu eklesiastinen omaisuus on saatettava verotuksen
piiriin.
2. Kappalaisten työskentely Kongressissa, osavaltioiden
lainsäädäntöelimissä, sotaväessä, vankiloissa, suojakodeissa ja
muissa julkisissa instituutioissa tulee loppua.
3. Kaikki julkiset määrärahat lahkolaiselle opetukselle tai
hyväntekeväisyydelle lopetetaan.
4. Kaikki valtiovallan ylläpitämät uskonnolliset palvelut lopetetaan,
ja Raamatun käyttö julkisissa kouluissa tekstikirjana tai
uskonnollisena harjoituksena lopetetaan.
5. Presidentti, sen paremmin kuin yksikään kuvernööreistä, ei saa
julistaa uskonnollisia juhlia tai paastopäiviä.
6. Juridinen vala tulee korvata yksinkertaisella vakuutuksella.
7. Lait jotka suoraan tai välillisesti määräävät sapatin pyhäpäiväksi
tulee purkaa.
8. Lait jotka pakottavat "kristilliseen" moraalisuuteen tulee
lakkauttaa, ja vain lakeja jotka koskevat luonnollista moraalisuutta,
tasa-arvoa ja puolueetonta vapautta saadaan panna täytäntöön.
9. Yhdysvaltojen ja kaikkien osavaltioiden perustuslaeissa millekään
uskonnolle ei saa myöntää erityisasemaa ja koko poliittisen
järjestelmämme tulee olla sekulaarinen.
Vuonna 1929 Freethinkers' League (Vapaa-ajattelijoiden
liitto), toisti kaikki nämä vaatimukset paitsi kahdeksannen.
1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana muutokset olivat tosiaankin
vähäisiä.
Mutta teokraateiksi haluaville ja pitkään kärsineille
sekularisteille useat tapahtumat muuttivat Amerikan poliittisen
ilmapiirin vuosisadan puolivälissä. Ensimmäinen näistä oli vuoden
1947 oikeuden päätös jutussa Everson vastaan Opetuslautakunta
(Board of Education), jossa Hugo Black kirjoitti yhden
kaunopuheisimmista koskaan kirjoitetuista Korkeimman oikeuden
mielipiteistä, muistellen uskonnollisen suvaitsemattomuutemme
historiaa ja julistaen että perustuslauseke tarkoitti täsmälleen
sitä mitä siinä luki, nimittäin että mitään lakia joka kunnioittaa
uskonnollista instituutiota ei säädetä, ja että tämä ylevä periaate
koskee osavaltioita.
Hamburgerin selitys siitä, että Blackin järkeily oli pelkkää
rationalisaatiota, että hän tekaisi historian ja lain johon
viittasi, perustuu täysin siihen, että nuorempana Hugo Black oli
ollut katolisvastainen jäsen Ku Klux Klanissa. Hamburger ei selitä
miten tämä aiheutti sen, että Black päätyi tässä tapauksessa
katolisten koululasten puolelle nativistista hakijaa vastaan.
Samana vuonna tapauksessa McCullem vastaan Opetuslautakunta
oikeusistuin määräsi uskonnollisen opetuksen lopetettavaksi
julkisissa kouluissa. Lisää seurasi, kuten hyvin tunnetut päätökset
jotka kielsivät koulun suosimat rukoukset.
On todennäköistä että Amerikan paniikinomainen yritys
voittaa Jumalan suosio Kylmässä sodassa oli yhtä lailla reaktio
näitä julistuksia kuin jumalatonta kommunismiakin vastaan. Syystä
tai toisesta lisäsimme sanat "Jumalan alla" lipputervehdykseemme ja
teimme sanoista "Jumalaan me luotamme" (In God We Trust)
kansallisen iskulauseen, joka on täysin verrattavissa, ja joskus
korvaa kokonaan jalon E Pluribus Unum - Monesta yksi.
Pyrkimys saada Jumala takaisin kunnioitettavaan politiikkaan sai
vahvistusta odottamattomasta lähteestä - kansanoikeusliikkeestä.
Orjuuden jälkeen Etelän mustille, joilta kaikki kansalaisoikeudet
oli evätty, oli annettu yksinkertainen puheen- ja kokoontumisvapaus
vain kirkossa. Jos joku musta mies äänesti Etelän kaupungissa,
kyseessä oli pappi, jonka elanto ei ollut suoraan riippuvainen
valkoisista.
1950- ja 60-lukujen kansanoikeusliike nojasi kirkkoon, koska
mitään muuta mahdollista kokoontumispaikkaa ei ollut. Ja kuten
mustien poliittisten johtajien kuuluukin, järjestäjät olivat
pappeja. Tämä antoi meille suositun, vapaamielisen poliittisen
liikkeen joka riippui täysin Amerikan perinteisestä
protestanttisesta uskosta. Tilaisuus yhdistää hyvät lait ja Jumalan
laki ei vielä ollut menetetty.
Tämän jälkeisinä vuosina kouluista on jälleen tullut suuri
taistelutanner. Viimeaikainen Newdow'n päätös ei poistanut "Jumalan
alla" - sanoja uskollisuudenvalasta, toisin kuin monet väittävät,
vaan väliaikaisesti esti sen lausumisen kouluissa. Liian monista
poikkeuksista huolimatta uskonnollinen opetus ja opettajan johtamat
rukoukset ovat pysyneet poissa julkisista kouluistamme mutta
hintana on ollut se, että julkinen koulutus saa paljon vähemmän
tukea ja monissa osavaltioissa tieteen opetussuunnitelma on
korruptoitunut - evoluutio-aihe saatetaan jättää kokonaan
käsittelemättä. Tähän päivään saakka oikeusistuimet ovat pitäneet
järkähtämättä kiinni siitä että uskonnollisten evoluutioselitysten
opettaminen pysyy poissa kouluista, joskin monet opettajat,
virkamiehet ja koululautakunnat ovat olleet vähemmän jyrkkiä.
Nopeat teknologiset ja sosiaaliset muutokset viimeisten
25:n vuoden aikana ovat tehneet amerikkalaisesta yhteiskunnasta
uskonnollisemman, varsinkin poliittisen retoriikan suhteen. Meillä
on ollut kaksi presidenttiä - Reagan ja nykyinen Bush - jotka
tuntuvat esiintyvän uskonnollisina johtajina. He ovat antaneet
meille yhä konservatiivisemmat tuomioistuimet, jotka ovat
taipuvaisempia äänestämään uskonnon puolesta, kuten viimeaikaisessa
koulusetelien tapauksessa (school voucher case), jossa
julkista rahaa menee lahkolaisille kouluille.
Vuodesta 1994 lähtien Edustajainhuone on ollut kiihkeän
uskonnollinen. Uskonnollisen oikeiston kyky mobilisoida rahaa ja
työvoimaa aiheuttaa pelkoa monien kongressiedustajien sydämissä,
jotka haluaisivat vastustella. Yksikään uskontoa tukeva laki ei ole
liian naurettava mennäkseen läpi Edustajainhuoneessa (House of
Representatives). Senaatti takaa suojan kaikista hulluimpia
vastaan ja Korkein oikeus joka tulkitsee uskontoasetusta
(establishment clause) kapeasti, mutta tähän päivään saakka
on kieltäytynyt jättämästä sitä kokonaan huomiotta, ehkäisee
joitakin hienovaraisempia rikkeitä.
Vaikka useiden uskontojen hyväntekeväisyyshankkeet, kuten
katoliset hyväntekeväisyysjärjestöt tai luterilaiset ja
Pelastusarmeijan sosiaalipalvelut, ovat saaneet suurimman osan
rahoituksestaan verorahoista, näiden järjestöjen täytyy nyt
noudattaa liittovaltion lakia ja julistaa etteivät ne harrasta
syrjintää tai käännytystyötä. Siten Bushin hallinto ajaa pientä
ohjelmaa joka alkoi ilman suurempaa huomiota Carterin hallinnon
aikana, nimeltä Charitable Choice (Antelias/hyväntahtoinen
valinta), jossa hallitus päättää antaa minun verorahojani
uskonnolliselle hyväntekeväisyysjärjestölle joka ei riko reiluuden
ja käännyttämättömyyden rajoituksia.
Lyhyesti sanottuna historiamme ja tulevaisuutemme ovat sama asia,
ja 2000-luvun Eurooppa, jossa monimuotoisuus on kasvava todellisuus,
voi oppia jotain kokemuksistamme. Vertailukelvottoman populaation
kansakuntana yritämme jatkuvasti löytää identiteettiämme. Jotkut
etsivät ratkaisua uskonnosta, joka on aina määrittänyt heimon ja
jättänyt ulkopuoliset sivuun. Toiset ovat urheasti saarnanneet sitä
totuutta, että sekulaarinen maailma on ainoa maailma jonka koko
ihmiskunta jakaa, ja tässä maailmassa vapaiden ihmisten hallitus voi
hallita.
Bobbie Kirkhart
Käännös: Suvi Laukkanen
|