Aki Räisäsen kolumni on aikaisemmin julkaistu
sanomalehdessä Kansan Tahto.
Veteraanin iltahuuto
Osa ihmisistä ei aloita lehden lukemista etu- tai kolmossivujen
uutisista tai takasivun tarinoista, sarjakuvista, pääkirjoituksista
tai televisio-ohjelmista.
Heillä on ikioma aloitussivunsa, nimittäin se missä julkaistaan
kuolinilmoitukset. Sieltä löytyy vanhoja työkavereita, entisiä
naapureita ja muita, joihin muut kontaktit ovat jo aikoja
katkenneet.
Jotkut katselevat kuolinilmoituksia silläkin silmällä, että
ähäkutti, minäpä kestin pidempään.
Olen ilmoituksia silmäillyt sen verran, että havainnut koulu- ja
opiskelukaverieni nimiä. Miettinyt, että miksi heiltä lanka katkesi
niin varhain ja miksi joku toinen vain porskuttaa.
Moni lukee kuolinilmoituksia pelonsekaisin tuntein, ikään kuin
kuolemassa oikeastaan mitään niin pelottavaa olisi. Yksi osa
luontoa syntymä kuin kuolemakin, niin ihmisen kuin minkä muunkin
eliön osalta.
Ja oikeastaan kuolemaahan ei olekaan, eikä siihen käsitykseen
mitään äärimmäisen itsekkäitä paratiiseja ja ylösnousemusunelmia
tarvita.
Ne hiukkaset joista koostumme vain jatkavat luonnon
kiertokulussa toisenlaisessa koostumuksessa muun elämän osina.
Solutasolla meissä jokaisessa tapahtuu syntymää ja kuolemaa koko
sen ajan jonka ihmisen elämäksi miellämme.
Itsekkyyteemme kuuluu illuusio siitä, että kuolema, tuo harvoin
toivottu vieras, kiertää oman perheemme ja itsemme, vaikka kyllä
pohjimmiltaan tiedämme, että kerran se kuitenkin tulee jokaisen
perheenjäsenemme ja oman itsemmekin kohdalle. Koville se vain oman
kuolevaisuuden myöntäminen ottaa.
Vainajan osa tässä kaikessa on kuitenkin lopulta se kaikkein
helpoin, vaikka emme sitä osaa itsellemmekään toivo. Ei ole väliä
sillä miten suuri on saattoväki, millaiset peijaiset pidetään,
monetko kukat seppelöidään ja monetko itkut itketään. Kaikilla
niillä on merkitystä, jos lopulta onkaan, vain toistaiseksi
jäljellejääville.
Kun elämänlanka kerran katkeaa, niin lopullisesti. Kunpa vain
jaksaisimme arkipäivässäkin tämän joskus muistaa.
Olennainen asia toki on, että edesmenneen omaa tahtoa
noudatettaisiin, eikä jälkeenjääneiden.
Kesäisenä keskiviikkona olin Vasemmistoliiton puoluesihteeri
Aulis Ruuthin ja toverien kanssa vanhan työväenliikkeen veteraanin
muistotilaisuudessa. Sen järjesti Yrjö Sirolan säätiö, jolle
vankilaankin vakaumuksensa takia joutunut veteraani testamenttasi
omaisuutensa koska halusi tukea työväenliikettä loppuun asti.
Seuraavana päivänä lähti isäni, työmies, jota ilman minua ei
olisi tässä vasemmistolaisen työväenlehden "akitaattorina" eikä
olemassa muutenkaan.
Isä päätyi minne halusi, tavalla jolla halusi. Mutta vielä
vanhempi työväenliikkeen veteraani, hänkin jumalankieltäjä,
kuopautettiin sukulaisten toimesta "siunattuun maahan", jonne hän
ei ollut halunnut.
Vainajalle sinänsä on yksi lysti mikä tunnus hautakiveä koristaa
tai tarvitaanko mitään hautakiveäkään. Ihmisen teot ja muisto
kestävät aikansa.
Rannalla on iso joukko hiekanjyväsiä, pieniä ja suurempia,
väriltäänkin erilaisia. Kaikki osia suurempaa maailmankuvaa.
Aki Räisänen
|