|
Vapaudesta
Kirkkoherra Seppo Tirkkonen kirjoittaa Vuosaari
-lehdessä (30/2003), millä tavoin elokuun alussa voimaan tullut uusi
uskonnonvapauslaki on edistysaskel. "Kun vuodelta 1922 peräisin ollut
vanha laki korosti enemmänkin vapautta uskonnosta, uusi painottaa
positiivisesti vapautta uskontoon." Vanhentuneen negatiivisen
vapauden sijasta positiivisesti ymmärrettyä uutta vapautta on se,
että uudessa laissa "ymmärretään uskonto paitsi yksilön omaksi
valinnaksi myös yhteisön perinteen ja kulttuurin osaksi. Siksi myös
suomalaisen yhteiskunnan koulujen juhlissa voi edelleen vapaasti ja
iloisesti kaikua Enkeli taivaan ja Suvivirsi."
Yhteiskuntafilosofisesti tässä asettuu vastakkain kaksi täysin
erilaista vapauskäsitystä. Liberalistisen käsityksen mukaan vapaus
on aina negatiivista ja määrittyy rajoitusten tai painostuksen
poissaolona. Aristoteelisen perinteen mukaan taas vapaus on
ihmisluonnon aitoa toteuttamista, joka "poliittisen eläimen" kohdalla
voi toteutua vain yhteiskunnassa. Tuomas Akvinolainen muovasi
tämän teesin pohjalta käsityksen, että koska jokainen luontokappale
etsii luojaansa, todellinen vapaus on pääsyä luojansa luo. Myöhemmin
mm. hengenfilosofit Hegel, Marx ja Steiner
kehittivät kukin oman profetiansa siitä, miten tämä ihmislajin
kollektiivinen vapautuminen tulisi toteutumaan kristinuskon
jälkeisenä aikana.
Vapaa-ajattelijoiden suomalaisesta kannattajakunnasta valtaosa on
tietyistä aatepoliittisista syistä ollut positiivisesti
yhteisösidonnaisen vapauskäsityksen kannalla. Eräät vapaa-ajattelulle
keskeiset aatehistorialliset lähtökohdat puhuisivat kuitenkin
negatiivisen vapauskäsityksen puolesta.
Positiivinen vapauskäsitys - niin edistyksellisiä muotoja kuin se
toisinaan voikin saada - edellyttää aina joitakin edeltäviä päätöksiä
siitä, mikä on se "ihmisluonto", jonka toteutuminen on vapauden
mitta. Ja koska useimmat ihmiset ovat aina olleet konservatiivisia,
demokratiassa tällaisen vapauskäsityksen leviäminen merkitsee sitä,
että vapaus käsitetään normiin sopeutumisena. Luterilaisen
yhteiskunnan normioletuksena on se, että ihmiset ovat vapaita
laulamaan Suvivirttä.
Positiivista vapauskäsitystä puolustetaan usein viittaamalla
hyvinvointivaltion positiivisiin oikeuksiin tai etuuksiin, joita ei
pelkällä negatiivisella vapaudella voitaisi perustella. Mutta
tulisiko aivan kaikkia hyvinä pidettyjä asioita kutsua
vapaudeksi? Mihin vapauden käsitettä tarvitaan silloin, jos
tarkoituksena on vain sanoa, että jotkut tietyt yhteiskunnan
järjestämät mahdollisuudet ovat kannatettavia?
Jos vapaudella tarkoitetaan laajalti jotakin "kaikkien hyvien
asioiden" joukkoa, niin koko vapauden käsite muuttuu orwellilaisesti
vastakohdakseen, koska silloin kaikki vapauden sisällöt on jo
valittu jossakin toisaalla. Vapaus ei enää olekaan vapautta valita,
vaan sitä, että "tajutaan välttämättömyys" eli toisin sanoen osataan
joka tilanteessa äänestää oikein.
Irak on nyt sitten vapautettu. Vallastasyöstyä diktaattori
Saddam Husseinia esittäviä seteleitä poltetaan roviolla;
tilalle painetaan uutta rahaa, jossa on muinaisen kuningas
Hammurabin kuvia. Jälkimmäinenhän tunnettiin maailmanhistorian
ensimmäisenä rikoslain laatijana, joka näytti mallia myöhemmille
monoteistisille käsienkatkaisudoktriineille. Mahtaako olla vaikeaa
arvata kehityksen tulevaa suuntaa ateistien negatiivisen vapauden
kannalta.
Valitettavasti jo Saddam palautti islamilaista lainkäyttöä voimaan
joskus 1990-luvulla. Vaikka ideologialtaan arabikansallissosialistinen
Irak oli periaatteessa maallistunut valtio, Saddam joutui
myöhäishallinnossaan turvautumaan populismiin rauhoittaakseen
oppositiota, joka kanavoitui huomattavalta osin fundamentalistisena
asenneilmapiirinä.
Sirkushuvien logiikka eteni samalla tavalla Italiassa
Mussolinin ja katolisen kirkon välillä. Mussolini ei
lähtökohtaisesti kannattanut kristinuskoa lainkaan, vaan oli
aatteiltaan sekulaari kansallinen sosialisti (kuten Saddam tai esim.
Puolan diktaattori Pilsudski). Hallintomallin oli kuitenkin
nojauduttava populismiin, koska ideologiana oli koko kansan
yhtenäisyyden dogmi.
Suomessa kirkkoon kuulumaton ex-pääministeri Paavo Lipponen,
joka uskonnottomana oli elänyt avoliitossa vielä
pääministerikaudellaan, solmi yllättäen kirkkohäät. Ilmeisesti pelkkä
talouspoliittinen populismi (laskujen maksattaminen seuraavalla
hallituksella) ei EU-Suomeen siirryttäessä enää tehonnut.
Vapaudesta ei koskaan ole ollut populistisen politiikan
välineeksi. Populismiin on tarvittu jeesuksia tai vapauden
jumalattaria, jotka "edustavat" sellaista vapautta, josta massat eivät
tajua sen enempää kuin mehiläisyhdyskunta, mutta jonka puolesta ne
ovat valmiita kuolemaan joukolla.
Vapauden oleellisin piirre on, että vapautta ei voi syödä (eikä
muutenkaan kuluttaa); se ei ole niukka luonnonvara. Vapaus jää
jäljelle niin kauan, kunnes joku toinen ottaa sen pois. Yksilö itse ei
voi omaa vapauttaan hävittää - ei edes itsemurhan avulla, sillä sekin
on vapaudessa tehty valinta.
Vapaiksi voidaan kutsua sellaisia valintoja, joita kukaan ei ole
määrännyt ennalta sille, joka valintoja tekee. Negatiivinen,
sisällöiltään määrittelemättä jäävä vapaus ei kiinnosta sitä
ihmiskunnan enemmistöä, joilla on jokin valmis käsitys siitä, mikä on
elämän tarkoitus (olipa se sitten vaikka korkean elintason
saavuttaminen ja lisääntyminen). Heitä kiinnostaa tietysti vain se,
millä tavoin heidän elämänsä kuviteltu (ja useimmiten lähes puhtaasti
toiveajatteluun pohjautuva) tarkoitus voisi toteutua.
Elämän tarkoituksen saneleminen ennalta ei ole vapautta; se ei ole
myöskään tieteellisen maailmankatsomuksen mukaista. Vapaus on
kuitenkin tehokas mantra, jolla voidaan myydä valmiita kuvitelmia
elämän tarkoituksesta. Sen vuoksi uskontoon pakottavia lakeja voidaan
aivan hyvin kutsua uskonnonvapauslaeiksi, joissa ilmenee
uudenlainen positiivinen vapaus päästä laulamaan oikeaa virttä (kuten
vaikkapa Suvivirttä) muiden joukossa.
Janne Vainio
|