|
Sodan siunaus
Aloitan tämän pääkirjoituksen poikkeuksellisesti
puhumalla sodasta. Se ei kuulu
tämän lehden aihepiiriin, eikä Vapaa-ajattelijain
liitto ota järjestönä mitään kantaa
USA:n äskettäisiin sotatoimiin Irakissa. Kysymys
näiden toimien hyväksyttävyydestä
tai mielekkyydestä jakaa jyrkästi lehtemme
lukijoita, joista monet ovat osallistuneet
mielenosoituksiin joko hyökkäyksen puolesta
tai sitä vastaan.
Miksi sitten tämä aihevalinta? Viimeksi,
kun minua pyydettiin erääseen paikallisyhdistykseen
esitelmöimään vapaa-ajattelun
historiasta ja perusteista, lähes koko keskustelu
käytiin Irakin sodan oletetuista uskonnollisista
taustatekijöistä. Irakin ja USA:n
kohdalla uskontoa on kuitenkin vaikea mieltää
olennaisimpana tekijänä; Irakin sosialistinen
tasavalta on perinteisesti ollut arabimaista
maallistuneimpia, ja USA:n perustuslaki
kieltää kongressia säätämästä uskonnonharjoitusta
koskevia lakeja.
Jos Irakin sodassa - tai sen oikeutuksen
tueksi kyhätyssä "uuden maailmanjärjestyksen"
ideologiassa - halutaan nähdä jotakin
uskonnollista, on tarkasteltava asioita
niiden virallisten ideologisten perustelujen
ohitse. On voitava arvioida sotaa niiden liberaalia
globalisaatiota edustavien arvojen
näkökulmasta, joiden nimissä sodan oikeutusta
puolustetaan - ja vasta silloin, jos sodan
oikeutuksen perustelu jää näiden arvojen
kannalta hämäräksi, on aihetta olettaa
uskon asettuneen järjen tilalle.
Suosituimmat selitykset USA:n hyökkäykselle
ovat olleet "demokratian levittäminen"
ja "kapitalismin pakottama välttämättömyys
saada halpaa öljyä" - riippuen
siitä, ketkä näitä selityksiä antavat ja
mitkä ovat heidän omat poliittiset tavoitteensa.
Molemmat selitykset ovat epäilyttäviä,
koska ne perustuvat tositapahtumien
päälle liimattuihin uskomuksiin. Vahvojen
valtioiden suurvaltapoliittiset edut ovat
aikaisemminkin olleet oma tappavan todellinen
voimatekijänsä, jolle sekä jalot aatteet
että rauhanomaisen kaupankäynnin kansainväliset
ehdot ovat joutuneet alistumaan.
Uskonnolla puolestaan on jo vuosisatojen
ajan siunattu hallitsijoiden pyhyys, jolloin
alamaisten vihan sallittuina kohteina ovat
olleet poliittisten siunauksien ulkopuolelle
jätetyt yksityiset kaupustelijat.
Antti Blåfield kirjoittaa Helsingin Sanomissa
(11.5.2003), että Irakin vapauttaminen
merkitsee talouspoliittisesti imperialismin
voittoa liberaalista globalisaatiosta. Perusteluna
hän esittää, että sotatoimet ja maan
jälleenrakentaminen suosivat räikeästi amerikkalaisia
liikeyrityksiä ulkomaisten kilpailijoidensa
kustannuksella. Markkinapuhe on
menettänyt uskottavuutensa; nyt on viimeistään
käynyt selväksi, ettei kansakuntien
hyvinvointi olekaan riippuvaista liikeyritysten
menestymisestä markkinoilla,
vaan siitä, mikä hallitus näitä johtavia yrityksiä
suojelee. Vaikutusvaltaisimmat yhtiöt
ovat niitä, jotka toimivat suurvaltaeduille
uskollisina alihankkijoina.
Saddam Husseinin regiimi Irakissa on
George W. Bushin "uuden maailmanjärjestyksen"
peilikuva. Molemmat edustavat elinkeinoelämän
häikäilemätöntä valjastamista
vahvan valtion poliittisiin valtatavoitteisiin
jonkin altruistisen aatteen nimissä, jolle
siviilejä vaaditaan uhrautumaan. USA:n
sen enempää kuin Irakin kansalaisille ei ole
luvattu korkeampaa elintasoa, vaan heiltä
on vaadittu taloudellisia uhrauksia, joita
joudutaan tekemään, jotta valtio voisi keskittää
talouselämän resursseja pysyväksi
tarkoitettuun kansojen vapauttamisen missioon.
Ba’ath-ideologia lupaa vapautusta
kaikille arabikansoille siinä missä "uusi
maailmanjärjestys" lupaa sitä koko ihmiskunnalle
- ja lähihistoriasta tiedämme, että
poliittinen messiaanisuus on palvellut hallitsijoiden
valtaa siitä huolimatta, että se on
usein ollut taloudelliselle kehitykselle tuhoisaa.
Friedrich Hayekin kaltaiset liberaalit
totalitarismikriitikot ovat usein väittäneet,
että talouden valjastaminen politiikan välikappaleeksi
on aina omiaan vaarantamaan
oikeusvaltion puolueettomuutta suhteessa
kansalaisyhteiskunnan moniin eri toimijoihin.
Liikevoiton perustaksi muodostuu poliittinen
hyöty, josta riippumatta ei ole mahdollisuuksia
menestyä. Äärimmillään tämä
voi johtaa viidakon lakiin, jonka vallitessa
jopa rikolliseen toimintaan puututaan vasta
sitten, kun tietty liiketoiminta on lakannut
olemasta poliittisesti hyödyllistä. Lievemmissä
muodoissa tämä johtaa siihen,
että siviiliyhteiskunnan instituutioista tulee
puoluepolitiikan pelikenttiä.
Saman logiikan voi nähdä myös keskustelussa
evankelisluterilaisen kirkon asemasta.
Vasemmistopuolueet ovat jo ajat sitten
haudanneet Forssan ohjelman mukaisen
vaatimuksen, että valtionkirkot sekä niiden
toiminnan rahoitus tulisi yksityistää. Ne
osallistuvat sen sijaan kirkollisvaaleihin
saadakseen osan kirkon vallasta ja varallisuudesta
poliittiseen käyttöönsä. Ny Tidin
päätoimittaja, Vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas
Jan-Erik Andelin sanoi kirkon
monopoliasemaa koskevassa paneelikeskustelussa,
että kirkolla on sopivasti valtaa
(tarkemmin sivulla 32).
Poliitikkojen näkökulmasta julkinen monopolilaitos
edustaa valtaa, joka voidaan
vallata. Niinpä kansanedustajaehdokkaat
yli puoluerajojen päätyivät sopuisaan yksimielisyyteen
siitä, että kirkon nykyisen
valta-aseman pahimpana epäkohtana on se,
ettei kirkko ota aktiivisemmin kantaa niihin
päivänpoliittisiin erityiskysymyksiin,
joista poliitikot päättävät.
Onneksi elämme vielä oikeusvaltiossa,
jossa poliitikkojen ja kirkon mahdollisuuksia
sekaantua siviiliyhteiskunnan arvokysymyksiin
on monin tavoin oikeudellisesti
rajoitettu. Jollei olisi olemassa perustuslakeja
ja ihmisoikeussopimuksia, poliitikot
ja pastorit olisivat jo aikoja sitten tehneet
kaikista omaan päätösvaltaamme kuuluvista
asioista poliittisia erityiskysymyksiä,
joista päätetään äänestämällä. Yhteiskunnassa,
jossa kaikista siviilielämän arvovalinnoista
voitaisiin päättää poliittisesti,
koko siviili-käsite olisi merkityksetön.
Vapaa-ajattelijoista monet ovat yhä perinteisessä
mielessä vasemmistolaisia ja
saattavat vierastaa esittämääni näkökulmaa,
jossa kirkon asema rinnastetaan muunlaiseen
talouselämän poliittiseen haltuunottoon.
Tällainen kritiikkihän kohdistetaan
useimmiten sosialistisiin näkemyksiin
(ikään kuin konservatismi ei edustaisi yhtä
vakavaa uhkaa henkilökohtaiselle ja taloudelliselle
vapaudelle). Poliittisista näkemyksistä
riippumatta voisi kuitenkin otaksua,
että jos tällainen kritiikki on tieteellisesti pätevää
kohdistettuna sosialismiin, niin vastaava
totalitarismin uhka on varmastikin
olemassa silloinkin, kun siviilielämän laajan
poliittisen haltuunoton päämääränä on
kaukaisien diktatuurien kukistaminen.
On sanottu, että sota on totalitaarisen
valtion terveydenhoitoa (Randolph Bourne,
amerikkalainen anarkopasifisti). Jatkuvan
sotatilan rakentaminen edellyttää kansalaisten
ja siviiliyhteiskunnan instituutioiden
muokkaamista sellaiseen valtiouskolliseen
poikkeustilamentaliteettiin, joka on vierasta
moniarvoisen siviiliyhteiskunnan hengelle.
Miten kauan liberaalien arvojen mukainen
avoin siviiliyhteiskunta voi säilyä hengissä
sellaisilla lääkkeillä, joilla hoidetaan
totalitaarisen valtion koossapysymistä?
Vapaa-ajattelijoissa on varmasti paitsi
"uuden maailmanjärjestyksen" vastustajia,
myös sen kannattajia. Lehden toimitus
ei ota kantaa USA:n Irak-operaatioiden
kaltaisten yksittäisten sotatoimien oikeutukseen,
vaan seuraamme jatkossa mielenkiinnolla,
miten irakilaisten katsomusvapaus
tulee toteutumaan amerikkalaisen sotilashallinnon
alaisuudessa. Samalla ilmaisemme
kuitenkin huolestuneisuutemme siitä,
että USA:n hallituspiirien julistama "uuden
maailmanjärjestyksen" ideologia on
saamassa yhä selvemmin uskonnollisia
merkityssisältöjä. Tätä aihetta käsitellään
artikkelissa sivulla 16.
Historia ei ole osoittanut uskonnottomuuden
levinneen menestyksekkäästi valloitussodalla.
Valloitussotaan pohjautuva imperialistinen
hallinto edellyttää uskonnollisen
vallan haltuunottoa siinäkin tapauksessa,
että virallinen ideologia on ateistinen.
Vuonna 1943, kun Neuvostoliiton puolustussota
Saksaa vastaan kääntyi valloitussodaksi
ja itäeurooppalaisten väestöjen
moninkertaiseksi kansanmurhaksi, Josif
Stalin teki vainojensa kohteeksi joutuneen
ortodoksisen kirkon kanssa yllättävän sopimuksen,
jossa kirkon edut päätettiin turvata
sillä ehdolla, että papit siunaavat puna-armeijan
hyökkäyksen Puolaan ja Baltian
maihin. Myöskään George W. Bush ei vapautusretoriikassaan
vetoa maansa virallisen
ideologian mukaiseen perustuslain henkeen,
vaan Jumalan antamaan tehtävään.
USA:n perustuslain henki edustaa niitä
sekulaariyhteiskunnan arvoja, joita vapaa-ajattelijat
ovat puolustaneet sekä omassa
maassaan että myös kansainvälisesti. Maallistuneidenkin
arvojen levittäminen sotilaallisin
keinoin näyttää kuitenkin säännönmukaisesti
edellyttäneen keskeisten uskonnollisten
valtatekijöiden haltuunottoa politiikan
välineiksi. Tuomitsematta yhdenkään
diktatuurin menestyksekästä kaatamista
voisimme edelleen kysyä, miten nämä valistusfilosofiasta
periytyneet vapaan maailman
arvot voisivat koskaan olla poikkeus
sellaisesta säännöstä, johon jopa bolshevikit
lopulta joutuivat mukautumaan.
Janne Vainio
|