|
Demokratian jatkuva vallankumous
Francis Fukuyama väittää kommunistiblokin
luhistumisen merkinneen historian loppua. Marxin,
Snellmanin ja Steinerin kaltaisten
nuorhegeliläisten olettama "historian lakien" kehityssuunta
on saanut lopullisen ilmestyksensä ja ilmoituksen antama
evidenssi osoittaa dialektisen maailmanhengen johdattavan
meitä kohti liberaalia demokratiaa ja globaalia
markkinataloutta. Jumala puhuu näkymättömän kätensä kautta.
Mikä on se historia, jonka kerrotaan loppuneen?
Kenelle viesti on suunnattu? Sitä ei selvästikään ole suunnattu liberaaleille, joita koko tämä historismin kurjuus hymyilyttää.
Viestiä ei ole suunnattu myöskään uskovaisille, jotka joka
tapauksessa olettavat Jumalan suunnitelman olevan tutkimaton -
eikä sitä ole suunnattu postmoderneille relativisteille,
joille historia on vailla kokoavaa suuntaa.
Historian lopun evankeliumi on suunnattu niille, jotka
aikaisemmin luottivat nuorhegeliläisessä lapsenuskossa, että
historialla on suunta ja päämäärä ja että kommunistisen blokin
olemassaolo on siitä historiallisena evidenssinä - hieman kuten
Jeesuksen elämä sille kristilliselle lähetyssaarnaajalle,
joka on sydämensä puhtauden vaalimisen tähden valmis
väärentämään historiallisia todisteita oman uskonsa tueksi.
Miksi juuri heille? Tarvitaanko entisiä marxilaisia nykyisen suurvaltahegemonian oikeuttamiseen; eikö tämä hegemonia olekaan
itseään täydentävä ja ruoki itse itseään kuin myyttinen Leviathan-käärme joka syö omaa häntäänsä?
Ei ole - ei ollut, eikä koskaan tule. Jokainen imperiumi on
tarvinnut tuekseen altruistisen maailmanparantamisen jaloja
aatteita siitä alkaen, kun roomalainen valtaeliitti nojasi
aluksi stoalaisuuteen ja myöhemmin kristinuskoon. Eräs taustalla
ollut syy kristinuskon voittokulkuun oli se, että kristinusko
vetosi imperiumin köyhään enemmistöön helpommin kuin stoalainen
universalismi, joka elitistisesti asetti oikean järkeilyn
(recta ratio) toiveiden ja pelkojen edelle.
Liberaalidemokraattinen universalismi nauttii samoista syistä
laajaa epäluottamusta. Ideologian elitistisyys on siinä, että se
lupaa samoja ihmisoikeuksia kaikille sukupuoleen, ihonväriin ja
uskontoon katsomatta. Se ei lupaa mitään erityisesti
kenellekään - eikä myöskään erityisesti muslimeille tai
kristityille, joiden uskontoon kuuluu velvoite mennä ja tehdä
kaikista ihmisistä heidän oman jumalansa kuuliaisia opetuslapsia.
Se herättää toisaalta myös älymystöluokan vastustuksen.
Intellektuelleja ei enää tarvita tehtailemaan kansakunnalle
suuria kertomuksia. Älymystön huoli siitä, ettei Humen
giljotiinin kuohitsemalla myyttisellä "totuudella" olekaan
arvovaltaa sanella yhteisiä arvoja on yhteinen kirkon ja papiston kanssa.
Kaikista näistä syistä - ja monista muista - liberalismin
oletettu "hegemonia" on niin horjuva, että olisi liioittelua
luonnehtia sitä nykyhetken hallitsevaksi ideologiaksi. Yksi
todellinen syy ylitse muiden on kuitenkin se, ettei se
tosiasiassa ole palvellut myöskään vahvimmassa asemassa olevien valtaeliittien asemaa muutoin kuin välttävästi. Jos olisi
mahdollista oikeuttaa jonkin suurvaltapoliittisen rakennelman
olemassaolo vetoamatta sen kykyyn toimia tehokkaasti "vapauden ja demokratian" ristiretkien välineenä, sellainen suoraviivaisempi
oikeutus olisi imperiumin valtaeliitin ydinjoukolle luultavasti
paljon käyttökelpoisempi.
Näin on tehtykin kaikkialla, missä se vain suinkin on ollut
mahdollista - jopa läntisessä Euroopassa fasismin nousun
aikoihin. Vapaan maailman arvoihin vedotaan kaiken järjen mukaan
vain olosuhteiden pakosta - kuten siksi, että USA:n kansalaisille
muovattu isänmaallisuuden suuri kertomus niveltyy yhä tiiviisti perustuslakihenkeen. USA:n perustuslaki on amerikkalaisille
paljolti sitä, mitä Kalevala suomalaisille: pyhäinjäännös,
jota palvotaan ajattelematta sen sisältämää aatteellista
viestiä.
Asetelma herättää toivoa ja pelkoa. Toiveikkaana voidaan
nähdä, että länsimaissa on nykyisin pakko vedota "vapauden
ja demokratian" myyttisiin ilmaisuihin ennen kuin imperiumin
sotilaalliseen rakentamiseen tähtääviä interventioita voidaan
pitää edes ymmärrettävällä tavalla hyväksyttävinä. Pelkoa
herättävää sen sijaan on, että "vapauden ja demokratian" arvot
voivat säilyä vain niin kauan kuin sota nähdään poikkeuksellisena tilanteena, jota ei ole tarkoitettu pysyväksi
yhteiskuntajärjestyksen perustaksi - ja että nykyisessä
tilanteessa interventioiden arkipäiväisyys on jo saattanut tehdä
tämän rajanvedon epäselväksi.
Vietnamin sota, joka alkoi menestyksekkäinä torjuntavoittoina,
jouduttiin keskeyttämään paljolti juuri tämän sovittamattoman
ristiriidan takia. Vietkong olisi voitu voittaa, jos
liittovaltioon olisi julistettu kansallinen poikkeustila siinä
vaiheessa, kun sodanvastaisen liikkeen aiheuttamat paineet
tekivät sodan hinnasta poliittisesti liian kovan - mutta sota ei
sittenkään ollut amerikkalaiselle yhteiskunnalle sellaista
terveydenhoitoa, jota olisi haluttu jatkaa.
Neuvostoliitossa tai Kiinassa tällaisesta ristiriidasta ei ole
ollut tietoakaan, sillä totalitaarisen valtion hallintokoneisto
pohjautuu jo ideologisesti jatkuvan poikkeustilan
ylläpitämiseen. Poikkeustilan käsite on ymmärrettävissä vain
suhteessa liberaaliin valtioon, jossa vallitsee käsitys
oikeuksista, joihin valtiovalta ei voi kajota. Totalitaarinen
valtio on periaatteellisesti sotatilassa jatkuvasti, sillä
sen ideologisena tehtävänä on levittää tiettyä
vallankumouksellista sanomaa niin kauan, kunnes koko maailma on
soveltuvilta osin sen alaisuudessa.
Ei olekaan yllättävää, että myös USA:n hallituspiirien takana
olevalla Neocon-ideologialla (neokonservatismilla) on
taustallaan osittain marxilaiset juuret. Huomattavan monet
johtavat Neocon-ideologit ovat entisiä trotskilaisia,
joiden aatteellisen retoriikan taustalla on jatkuvan
vallankumouksen idea, joka edellyttää siviiliyhteiskunnan laajaa haltuunottoa. On jopa puhuttu "Trotskin kostosta", joka alkoi jo
1950-luvun kommunistivainojen aikana paitsioon jääneiden
trotskilaisten ilmiantaessa neuvostomielisiä kommunisteja.
William Kristolin ja Robert Kaganin lanseeraama "myötäelävän maailmanhegemonian" käsite on
neotrotskilainen. Jatkuva vallankumous on
maailmanlaajuinen sotatilanne, joka ei voi loppua yhden maan
sisäiseen rauhantilaan. Jatkuvan vallankumouksen logiikalla
voidaan puhua "vapauden ja demokratian" levittämisestä, vaikka
vallankumouksellista toimeenpanovaltaa käytettäisiin jatkuvin
poikkeusvaltuuksin. Sotatila on demokratiaa. Jatkuvan
vallankumouksen teoreetikot eivät nähneet ideologista estettä
sille, että nykyisyydessä elävien ihmisten elämä uhrataan jonkin
tulevan "historian lopun" hyväksi, jota nämä ihmiset eivät voi
kokea tässä maailmassa.
Sotatilan jatkumiselle ei ole riittävää jatkaa sotatoimia,
vaan poikkeustila on kirjoitettava sisälle kansalaisten
identiteettiin, jonka kautta heistä tulee hallittavia.
Länsimaissa kansalaisten luottamus järjestelmään on jo saattanut
tulla riippuvaiseksi hätätilaretoriikan poliittisesta
kokaiinihuumauksesta; silloin kun joukkoja ei voida mobilisoida
sotilaallisesti, valtion terveyttä hoidetaan käymällä
rajoittamatonta sisällissotaa yhteiskuntaruumiin sisäisiä hyviä
vihollisia vastaan.
Yksittäisen ihmisen kannalta kysymys voi olla
kuolemanjälkeisen elämän asiasta vähintään siinä määrin kuin
kristinuskon ja islamin kaltaisissa pyhän sodan uskonnoissa. Ei
olekaan yllättävää, että kommunistiblokin luhistuessa
maailmanvallankumouksen dialektiikka on palannut uudelleen
aikaisempiin kristillissiveellisiin ilmaisumuotoihin.
Janne Vainio
|