jumalaton kulttuurilehti

Katolinen kirkko on herättänyt hilpeyttä ehkäisyn- ja sodomianvastaisilla kannanotoillaan, joiden opillisena perusteluna on myytti puhdasta seksuaalisuutta vaanivasta esineellistymisen uhasta. Kulttuurihistoriallisesti tämä "esineellistämättömän" seksuaalisuuden mielikuvituksellinen fantasia on katolisen tunnustuskurin tuote, vaikka se onkin syöpämäisesti levinnyt jopa uskonnottomaan keskusteluun "hyvän seksin" rajoista (vrt. "Ateistista pornosotaa", VA 4/2002).

Katolisessa ripissä esineellistymismyytin avulla voitiin luoda uskovalle psyykkinen kaksoissidos, jossa hänet saatiin samanaikaisesti tauotta tutkiskelemaan omia "lihan himojaan" - ja katumaan sitä, että omat syntiset ajatukset houkuttelevat himoja pois niiden "todellisista" tarkoituksista, joita ihmisen ei ole lupa mestaroida. "Esineellistämätön" (so. tietoisilla ihmisajatuksilla saastuttamaton) seksuaalisuus näyttääkin johdonmukaisesti löytyvän jostakin kristillisen myytin mukaisesta 'viattomasta' lapsuudentilasta, johon katolisten kirkonmiesten intohimojen on todettu viime aikoina suuntautuvan.

Paavi Johannes Paavali II:n lempeä suhtautuminen pienten lasten seksuaalista hyväksikäyttämistä kohtaan on ollut leimallista; hänen uransa vaikeimpia päätöksiä lienee ollut maanmiehensä Poznanin arkkipiispan erottaminen, vaikka tämän harrastama lasten seksuaalinen hyväksikäyttö tuli selvästi todistetuksi. Oheisessa artikkelissaan Richard Dawkins esittää, että hiljattainen pedofiliahysteria voi kuitenkin pohjimmiltaan olla tekosyy olla puhumatta siitä, että lasten psyykkistä manipulointia pidetään joka tapauksessa oikeutettuna.

Janne Vainio

Richard Dawkins

Lasten todellinen hyväksikäyttö

Käännös: Suvi Laukkanen

Nykyisen lasten hyväksikäyttöskandaalin aikaan sain kirjeen amerikkalaiselta nelikymppiseltä naiselta joka oli kasvanut Roomalais-Katolisessa uskossa. Hän muisti selkeästi kaksi tapausta, jotka sattuivat hänen ollessaan seitsemänvuotias. Seurakunnan pappi ahdisteli häntä seksuaalisesti autossaan. Ja samoihin aikoihin hänen pieni koulukaverinsa, joka kuoli traagisesti, joutui helvettiin koska oli protestantti. Tai niin kirjeen kirjoittajalle ainakin oli uskoteltu kirkossa silloin vallalla olevan doktriinin mukaan. Hänen nykyinen näkemyksensä on, että näistä kahdesta roomalais-katolilaisesta hyväksikäyttötapauksesta jälkimmäinen oli huomattavasti pahempi kuin ensimmäinen. Hän kirjoittaa:

Papin hyväilyt tuntuivat seitsenvuotiaasta vain öklöiltä, kun taas muistan kokeneeni kylmää, suunnatonta pelkoa kuullessani että ystäväni joutui helvettiin. En koskaan valvonut papin takia - mutta sen sijaan vietin monta unetonta yötä peläten, että ihmiset joita rakastin joutuisivat helvettiin. Näin siitä painajaisia.

Olen varma, ettei hänen tapauksensa ole jäänyt ainoaksi. Entä jos kyseessä on vähemmän altruistinen lapsi, joka pelkää oman ikuisuutensa puolesta? Vaikka lasten fyysinen hyväksikäyttö onkin kammottavaa, epäilen kuitenkin että se saattaa aiheuttaa vähemmän pysyvää haittaa kuin katolinen usko itse.

Onnekseni vältyin itse roomalaiskatoliselta kasvatukselta (anglikaaninen usko on paljon vähemmän haitallinen muunnos samasta viruksesta). Joutuminen latinanopettajani hyväilemäksi squashkentällä oli ikävä tunne yhdeksänvuotiaalle, sekoitus häpeää ja puistattavaa yökötystä, mutta se ei varmasti ollut edes samassa sarjassa kuin uskottelu siitä että minä tai joku tuttuni saattaisimme joutua ikuiseen tuleen. Heti kun sain kiemurreltua pois hänen polveltaan, juoksin kertomaan ystävilleni ja me nauroimme kunnolla. Säälittävän pedofiilin lähentelyt tiivistivät kaveruuttamme. En usko että minä tai muut saimme pysyvää tai edes tilapäistä vahinkoa tästä ikävästä fyysisestä vallan väärinkäytöstä. Latinanopettaja taisi ennen kaikkea vahingoittaa itseään, sillä hän lopulta suoritti itsemurhan.

Vaikka nykyajan yhteiskunnan standardien mukaan hän olisi voinut joutua vankilaan sekä eliniäkseen eri ryhmittymien vainoamaksi, myönnän kuitenkin että hänen rikoksensa olivat lieviä verrattuna niihin joita jotkin papit tekivät. En voi puhua heidän ahdistelemiensa alttaripoikien kokemuksista. Mutta lasten väärinkäyttö terminä kattaa useita syntejä, lievästä hyväilystä väkivaltaiseen anaaliyhdyntään, ja olen varma että monet tapaukset jotka nyt ovat häpäisseet kirkon kuuluvat skaalan lievempään päähän. Epäilemättä jotkut kuuluvat myös skaalan väkivaltaisimpaan päähän ja se on hirvittävää. Mutta vain koska jotkin pedofiilien hyökkäykset ovat väkivaltaisia ja kivuliaita, se ei tarkoita sitä että kaikki niistä ovat. Lapsi joka on liian nuori ymmärtämään mitä hellä pedofiili hänelle tekee huomaa kuitenkin helposti kivun jota väkivaltainen pedofiili aiheuttaa. Termit kuten "väijyvä hirviö" (en. predatory monster) eivät ole tarpeeksi täsmällisiä, ja niitä värittävät aikuisten emotionaaliset ongelmat. Toiseksi (ja tämä on se huomio jonka esitin kirjoitukseni alussa), henkinen väkivalta jonka epämääräinen väkivallan ja kammottavan kivun uhka muodostaa saattaa olla vahingollisempaa kuin fyysinen pahoinpitely, jos lapsi vilpittömästi uskoo näihin uhkauksiin. Saarnaus helvetistä on nimen omaan äärimmäisellä väkivallalla ja kivulla uhkaamista. Eikä siitä ole epäilystäkään että monet lapset todella uskovat mitä heille opetetaan, ja tämä usko voi seurata heitä aikuisuuteen ja aina vanhuuteen asti, kunnes kuolema vihdoin vapauttaa heidät.

Voidaan väittää ettei katolinen kirkko enää saarnaa helvetistä samalla kiihkolla. Mutta se riippuu siitä kuinka edistyksellä alueella sattuu asumaan, ja kuinka edistyksellinen seurakunnan pappi sattuu olemaan. Ikuinen rangaistus oli todellakin yleinen doktriini jota jaettiin ihmisille, ja heidän joukossaan monelle kauhusta kankealle lapselle, siihen aikaan kun nyt syytetyt tai virastaan erotetut papit tekivät rikoksensa. Useimmat uhreista jotka haastoivat heidät ovat nykyään keski-ikäisiä. Siksi he, kuten monet joita ei koskaan käytetty fyysisesti hyväksi, luultavasti joutuivat kärsimään henkisestä terrorismista. Pitkä viive ennen kuin lain koura tavoittaa väärintekijät oikeuttaa rikosten keski-ikäiset uhrit suuriin korvauksiin vuosikymmeniä sen jälkeen kun he kärsivät fyysisesti. Kukaan ei usko että seksuaalisen hyväksikäytön fyysiset seuraukset voisivat kestää vuosikausia, joten haettavien korvausten täytyy koskea fyysisen hyväksikäytön henkisistä seuraamuksista. Eräs 54-vuotias, tyypillinen haastaja sanoi että selittämätön sekavuus, viha, masennus ja uskon puute vaivasivat (en. marred) hänen elämäänsä. (Jälkikäteen ei voi olla ihmettelemättä miten uskon puute voi vaivata elämää. Ehkä moisella väitteellä voi saada lautamiesten sympatian puolelleen.) Mutta pointti on tämä: jos ihmisen voi haastaa oikeuteen pitkäaikaisen henkisen vahingon johdosta, jonka on aiheuttanut fyysinen väkivalta lasta kohtaan, miksei häntä voitaisi yhtä hyvin haastaa oikeuteen pitkäaikaisesta henkisestä vahingosta jonka on aiheuttanut henkinen väkivalta lasta kohtaan? Papit jotka kohtelevat huolehtimiensa lasten ruumiita väkivalloin ovat vähemmistössä. Mutta kuinka moni kohtelee lasten ajatuksia väkivalloin? Mikseivät katoliset ja entiset katoliset haasta kirkkoa oikeuteen elinikäisen psyykkisen vahingon aiheuttamisesta?

En kirjoita tätä suositellakseni moisia oikeusjuttuja. Vaikka haluaisinkin nähdä roomalaiskatolisen kirkon murenevan raunioiksi, vihaan opportunistisia kanteita vielä enemmän. Juristit jotka rikastuvat kaivelemalla kauan sitten haudattuja vääryyksiä ja ahdistelevat ikääntyneitä väärintekijöitä eivät saa minulta sympatiaa. Haluan vain tuoda huomiota tähän epäkohtaan. Hyökätkää vain minun puolestani vaikeuksissa olevan ilkeän instituution kimppuun, mutta siihen on parempiakin keinoja kuin juridiikka. Ja seksuaalisen väkivallan pakkomielteinen etsiminen saattaa estää huomaamasta muita eklesiastisia lasten hyväksikäytön muotoja. Ikuisen helvetin uhka on esimerkki äärimmäisestä henkisestä väkivallasta, samoin kuin väkivaltainen sodomia on äärimmäinen esimerkki fyysisestä väkivallasta. Useimmiten fyysinen väkivalta on lievempää, kuten myös suurin osa tyypillisestä henkisestä väkivallasta uskonnon opetuksessa. Pappi joka käski 14-vuotiasta poikaa suorittamaan suuseksiä, "siunaten sen yhtenä tapana osallistua pyhälle ehtoolliselle" , ei ainoastaan väärinkäyttänyt sitä luottamusta joka yleensä vallitsee lapsen ja opettajan, nuorisotyöntekijän tai partiojohtajan välillä. Vaan hän käytti myös hyväkseen vuosien uskonnollista aivopesua jota katoliseksi syntynyt lapsi joutui kestämään. Pyhä ehtoollinen - jopa jotakin! Mutta kyseessä on tosiaan ääriesimerkki siitä mitä kirkot - kuten myös moskeijat ja synagoogat - tekevät hoidossaan olevien lasten mielille.

Nicholas Humphreyn, arvostetun psykologin "What Shall We Tell the Children?" (Mitä kerromme lapsille?) on loistava polemiikki siitä, miten uskonnot hyväksikäyttävät lasten mieliä. Se oli alunperin luento joka pidettiin Amnesty Internationalin avuksi, ja on nyt julkaistu kirjana. Puhe on myös luettavissa internetissä, ja suosittelen sitä voimakkaasti. Humphrey väittää, että samoin kuin Amnesty työskentelee väsymättä vapauttaakseen poliittisia vankeja ympäri maailman, meidän pitäisi tehdä työtä vapauttaaksemme maailman lapset uskonnoista jotka vanhempien hyväksyminä vahingoittavat nuoria mieliä jotka eivät aina ymmärrä mitä heille tapahtuu. Hän on oikeassa, ja meidän pitäisi pitää sama läksy mielessä keskustellessamme nykyisestä pedofiiliskandaalista. Pappien lapsiin kohdistamat hyväilyt ovat kuvottavia. Mutta pitkällä tähtäimellä ne saattavat olla vähemmän haitallisia kuin heidän lasten mieliin kohdistamansa käännytystyö.

Viittaukset:

http://www.time.com/time/covers/1101020401/story.html
Esimerkiksi "The Confession of Father X", http://www.time.com/time/covers/1101020401/fallen.html
Kuuluisan nykyajan katolilaisen Frank McCourtin, Angela's Ashes - kirjan kirjoittajan, on sanottu kannattaneen pappien oikeutta mennä naimisiin sanoen: "Muistaakseni Pyhä Paavali sanoi 'on parempi mennä naimisiin kuin palaa.' Kaikki nämä pedofiilipapit tulevat palamaan." http://www.time.com/time/covers/1101020401/forum.html
Ainoa mieleeni tuleva selvä poikkeus ja pääasiallinen esimerkki jossa uskonnon innoittama fyysinen väkivalta kestää koko elämän, on ympärileikkaus. Sen sijaan että yhteiskunta olisi tuominnut käytännön, on poikalapsien ympärileikkaus levinnyt uskonnosta yleiseen lääketieteeseen. Se oli hyvin tavanomainen toimenpide Britanniassa silloin kun olin lapsi, ja on sitä edelleen Yhdysvalloissa. Vaikka ympärileikkauksen täytyy olla hirvittävän traumaattinen toimenpide, vielä ei tiedetä aiheuttaako se pysyvää psykologista haittaa vaiko vain tilapäistä. Silloin tällöin tulee vastaan jokunen emotionaalinen ongelma jolla on yhteyttä asiaan, mutta ympäröivästä kulttuurista riippuen niitä kokevat myös ihmiset joita ei ole ympärileikattu. Luonnollisesti puhun tässä vain poikalapsien ympärileikkauksesta. Tyttölasten ympärileikkaus ei ole ainoastaan hirvittävän kivuliasta, vaan se myös haittaa vakavasti naisen kykyä seksuaaliseen nautintoon - niin kuin toimenpiteessä on tarkoituskin - ja luultavasti vaikuttavaa pysyvästi henkiseen hyvinvointiin. Tämä sanoinkuvaamaton barbaarisuus on paras esimerkki jonka tiedän siitä, miten absurdia on täysin kyselemätön "kunnioitus" uskonnollisia ja kulttuurillisia traditioita kohtaan.
http://www.time.com/time/covers/1101020401/story.html
Yhdysvalloissa Nicholas Humphrey: "What Shall We Tell The Children?", löytyy Wes Williamsin toimittamasta teoksesta The Values of Science: Oxford Amnesty Lectures 1997 (Boulder, Colorado: Westview Press, 1999), sivut 58-79. Saatavilla Britanniassa myös Nicholas Humphreyn kirjassa The Mind Made Flesh (Oxford: Oxford University Press, 2002)
http://www.edge.org/3rd_culture/humphrey/amnesty.html

Richard Dawkins on professori Oxfordin yliopistosta, evoluutiobiologi ja kuuluisa kirjailija ja luennoitsija. Hänen viimeisin kirjansa on nimeltään Unweaving the Rainbow.