jumalaton kulttuurilehti

Paimenvaltaa

Otavan Iso Fokus -tietosanakirjan mukaan totalitarismi on järjestelmä, jossa ”jokin puolue tai suunta anastettuaan vallan ehkäisee kaiken vapaan poliittisen toiminnan sekä toteuttaa oppiaan yhteiskuntaelämän eri aloilla puuttumalla jyrkästi myös mm. talous- ja sivistyselämään, kansalaisten kasvatukseen ja moraaliin.”

Myönteisemmin ja ihmisläheisemmin ilmaistuna voimme puhua paimenvallasta - sellaisesta kirkollisen kaitsemisvallan mallin mukaisesti harjoitetusta hallitsemisen tavasta, joka moderneissa valtioissa, liikeyrityksissä ja järjestöissä on monilla tavoilla kietoutunut sekulaareihin tavoitteisiin. Totalitaarisissa valtioissa tämä hallitsemisen tapa kietoutui niihin vallankumouksellisiin tavoitteisiin, joiden taakse joukkoja piti mobilisoida lähetyskäskyä noudattavan kaavan mukaan. Paimenvallan laskeutuminen maan päälle näkyi tuhoisilla tavoilla niin vasemmiston kuin oikeiston ideologioissa; inkvisitioiden sijalle tulivat keskitysleirit.

Pitkäkestoisempi paimenvaltaisuuden luomus lienee nykyisen kaltainen hyvinvointijärjestelmä. Sekoitettuna väljään poliittiseen liberalismiin paimenvalta on ikään kuin laimennettua, vesitettyä - ja sen vuoksi monien aatteen paloa tuntevien ihmisten kannalta raivostuttavan tylsää ja yhdentekevää. Se haluttaisiin ehkä vielä nykyisinkin korvata jollakin kovemmalla kamalla.
Neuvostomarxismin romahdettua suomalainen vasemmisto on yllättäen alkanut etsiä paimenvaltaisuuden kristillisiä juuria.. Puoluejohtajien kirkkohäät ja Jeesuksen historiallisuuden esiintyminen vaaliteemana ovat vain pintakuohua siitä, mitä ruohonjuuritasoilla on tapahtumassa. Piispojen omaksuma uusi imago ”kapitalismin omatuntona” on lyönyt itsensä läpi; jopa laitavasemmiston kentältä on alkanut tulla äänenpainoja, joiden mukaan kehitysyhteistyötä pitäisi suunnata enemmän kirkon ulkomaanapuun, joka kuulemma auttaa ihmisläheisesti ja tehokkaasti.

Tämä sopii kuin nyrkki silmään sille linjalle, jossa julkisten palveluiden tehtäviä hivutetaan määrätietoisesti seurakuntien hoidettaviksi. Verottaja kustantaa (kuinkas muuten) - mutta rahat kulkevat mutkan kautta siten, että julkiset sivistys- ja sosiaalilaitokset tulevat päivä päivältä yhä riippuvaisemmiksi kirkolle lapioiduista verovaroista. Samanaikaisesti kirkolle varatut yhteisövero-osuudet ollaan muuttamassa suoraksi valtiontueksi, jota jokaisen työtätekevän ja yrittäjän on pakko maksaa suoraan omista henkilökohtaisista tuloistaan.

Erityisen mielenkiintoista on, että kirkolle varatut valtiontuet aiotaan tulevassa mallissa sitoa indeksiin, jolloin niitä korotetaan automaattisesti hintatason noustessa. Kuluttajalle siis jätetään omaan käteen vuosi vuodelta vähemmän sellaista rahaa, jonka käyttämisestä pastorit eivät pääse määräilemään. Vertailun vuoksi voimme muistaa, ettei edes lapsilisiä ja työttömyyskorvauksia ole sidottu indeksiin eivätkä ne nouse automaattisesti hintatason noustessa.

Johtopäätös on selvä. Kirkon valtionapujen sitominen etuoikeutetusti indeksiin on julkisten sivistys- ja sosiaalitehtävien siirtämistä sekulaareilta laitoksilta kirkolle verotuksellisin keinoin - juuri sen hyvinvointivaltiollisen tulonsiirtomekanismin keinoin, jonka rakentaminen aikoinaan oikeutettiin vaatimuksella, että köyhän ihmisen ei pidä joutua ahdingossaan kirkollisen laupeudentyön armoille.

Hyvinvointivaltiossa tällaisen ratkaisun vaikutukset ulottuvat laajemmalle kuin vain köyhien ihmisten asemaan. Lähes kaikki Suomen lapset käyvät julkista peruskoulua, joka henkilöresurssien puutteessa on yhä useammin ryhtynyt tiiviiseen yhteistyöhön verokymmenyksistään rikastuvan seurakunnan kanssa (vrt. koulupastorijuttu tämän lehden sivulla 9). Olemme palaamassa aikaan, jolloin raja kirkon ja koulun välillä oli kuin veteen piirretty viiva - mutta tämä ei tapahdukaan ”uusliberalistisesti” (niin kuin uusvasemmisto kauhuskenaarioissaan on kuvitellut), vaan tulonsiirtomekanismien avulla ja juuri sen ihmisläheisen paimenvallan tunnuksin, jonka juurille myös nykyinen uusvasemmisto on palaamassa.

Vihreä kansanedustaja Irina Krohn on tehnyt aloitteen kaikille pakollisesta uskonnonopetuksesta, joka olisi nimellisesti tunnustuksetonta mutta noudattaisi Ruotsin mallia, joka toimii luterilaisen kirkon ehdoilla. Kirkkoon kuulumaton Krohn on perustellut esitystään argumentilla, jonka mukaan erilaisten vähemmistökatsomuksien sisäinen autonominen päätäntävalta oman kouluopetuksensa sisällöstä on segregaatiota, jota pitäisi ulossulkemattomassa ja ihmisläheisessä yhteisössä mahdollisuuksien mukaan ehkäistä. Koska kirkon opetuksia pidetään nykyisin aatteellisesti harmittomana hömppänä, niiden monopolivalta oikeutetaan jopa uskonnottoman poliitikon retoriikassa sillä varjolla, että näin voidaan monikulttuurisissa oloissa saada kaikki tuntemaan kodikkaasti olevansa ikään kuin yhtä seurakunnallista perhettä.

Kirkon päätavoite on poliittinen; instituutiona se on eräs paimenvaltaa käyttämään organisoitu laitos muiden joukossa. Kirkolle on edullista, että ateistien kuvitellaan hyökkäävän olkinukkevastustajan kimppuun silloin, kun ateistit toistuvasti tuovat esille kirkollisten opetusten epäuskottavuutta. Rippi- ja pyhäkouluissa opetetaan silti edelleenkin täysin ”fundamentalistisia” uskomuksia totena. Kuten eräs uusi avustajamme kirjoittaa tämän lehden artikkelissaan (s.20), sen sijaan että kirkko muuttaisi selkeästi vanhentuneina pidettyjä oppejaan esim. ruumiiden ylösnousemuksesta tai seksuaalivähemmistöistä, kirkko vaikenee näistä asioista saadakseen mahdollisimman paljon opetuslapsia.

Lehden linjasta käyty keskustelu on nyt saavuttanut erään päätepisteensä. Taustalla on ollut ristiriita kahden sellaisen päätehtävän välillä, joita lehdellä on katsottu olevan. Yhtäältä on pidetty tärkeänä, että lehti on ”hyvää mainosta” vapaa-ajattelijaliikkeelle; toisaalta on herännyt kysymys, mitä kautta tavallinen rivijäsen saa tietää liiton toimintaan liittyvistä asioista muuta kuin epämääräisiä huhuja, jollei asioista voida kirjoittaa edes jäsenlehdessä.

Vapaa-ajattelijain liiton organisaatiomalli on aikoinaan muokattu kommunististen puolueiden ”demokraattisen sentralismin” mallin mukaisesti. NKP:sta periytyneen sentralistisen demokratiateorian mukaan järjestöjen tiedonvälitys tapahtuu liittohallituksen nimittämästä tiedotusvaliokunnasta piirijärjestöjen pääsihteeristön kautta yksittäisten paikallisjaostojen aktiivijäsenille. Toimituksien journalistisen riippumattomuuden käsitettä ei sentralistisessa demokratiateoriassa tunneta, vaan järjestölehtien tehtävänä on rakentaa mahdollisimman edullista propagandakuvaa siitä, mitä järjestö on ja mitä se edustaa.

Liittoneuvosto, jonka ohjastuksessa sekä liittohallitus että Vapaa Ajattelijan toimitus liiton sääntöjen mukaan kulkevat, päätti kokouksessaan 23.11. vaatia lehden toimitusta ”siistimään” linjaansa. Esim. liiton jäsenten tai sidosryhmien riitaoikeudenkäynneistä, joissa yksittäinen jäsen hakee oikeutta laittomina pitämiinsä kokouspäätöksiin, ei enää ole suotavaa kirjoittaa varsinkaan silloin, jos kyse on asioista, jotka suoranaisesti liittyvät liiton toimintaan ja sen sisäisiin ongelmiin. Perusteluissa mainittiin, että jäsenistö lakkaa maksamasta jäsenmaksujaan, mikäli liiton ja sen sidosryhmien tietyistä ikävistä asioista kerrotaan lehden palstoilla liiallisen avoimesti.

Tässä numerossa olemme vihdoin päättäneet pysyä kaidalla polulla. Jatkossa tulemme tiedottamaan edellä mainituista, liiton toiminnan kannalta kiinnostavista uutisasioista virallisen äänenkannattajamme ulkopuolisissa Samizdat-julkaisuissa.

Janne Vainio