jumalaton kulttuurilehti

Luettua

• Edward O. Wilson: Konsilienssi - tiedon yhtenäisyys, Terra Cognita, 2001

• Juhani Rossi: Ukko-jumalan paluu, Kirja kerrallaan, Helsinki 2002

Uskontojen pimeä puoli

Edward O. Wilson: Konsilienssi - tiedon yhtenäisyys, Terra Cognita, 2001
Elämän monimuotoisuus, Arthouse, 1995

Uskonnollinen vakaumus antaa monille ihmisille varmuuden tai toivon, jota he kaipaavat elämässään. Uskonnollinen vakaumus on pääsosin hyvää tahtovaa. Lisäksi uskonnot perustuvat ihmislajille tyypillisiin sisäsyntyisiin tunnereaktioihin (ks. kirjoitukseni Vapaa Ajattelija 4/2001:ssa).
Kaikesta huolimatta olen vakuuttunut, että ihminen tulee toimeen ilman uskontoja, ja vieläpä että ihminen olisi huomattavasti onnellisempi ilman uskontoja. Uskonnollisella vakaumuksella on nimittäin tuhoisat puolensa paitsi yksilölle myös kokonaisille kansoille.

Historia sisältää tuhansia erilaisia uskomusjärjestelmiä, joista lähes kaikki ovat tukeneet erilaisia heimosotia. Jokainen kolmesta suuresta läntisestä uskonnosta levittäytyi symbioosissa sotilaallisen aggressiivisuuden kanssa.

Islam vietiin asevoimin Lähi-Idän ympäristöön, ja kristinuskon leviäminen perustui pitkälti siirtomaaherruuteen. Risti kulki miekan rinnalla läpi Amerikan mantereen. Jumala ja pyhät kirjoitukset ovat määränneet, että luvatut maat on puhdistettava pakanoista ja vääräoppisista.
Kaikki suuret kulttuurit ovat siis levittäytyneet valloituksin, ja suurimpia hyötyjiä ovat olleet valloituksia tukevat uskonnot. Yksikään uskonto ei ole menestynyt suvaitsemalla kilpailijoitaan.
Uskonnot ja papisto oikeuttivat olemassaolonsa mitä nerokkaimmin tavoin, mistä valtio oli tietysti kiitollinen. Kuoleman jälkeinen paratiisi tai ylösnousemus on palkinto, jonka lupaaja ei ole koskaan joutunut lain edessä vastuuseen valheestaan.

Kristinuskolle tyypillinen omistautuminen on näistä valheista vaarallisimpia: “en syntynyt kuuluakseni tähän maailmaan, vaan kestän kärsimykseni - erityisesti muiden kansojen kärsimykset! - sillä minua odottaa toinen, onnellisempi elämä taivaassa”.
Biologi Edward Wilson kirjoitti osuvasti tuoreessa tiedon yhtenäisyyttä käsittelevässä Konsilienssi -kirjassaan: “Kun kaksi pappien siunaamaa armeijaa iskee toistensa kimppuun, toinen häviää väistämättä”.

Ei siis ole todisteita, että siunaaminen tai rukoilu auttaisivat. Ei myöskään ole todisteita, että uskonnottomat noudattaisivat lakia heikommin tai olisivat tuottamattomampia kansalaisia kuin samassa asemassa olevat uskovaiset, tai että he eivät kohtaisi kuolemaa yhtä rohkeasti.
Jos toimimme oikein, uskontojen tilalle ei synny tyhjiötä. Uuden ja yhteisen ymmärtämisen pohja tulee luontevasti luonnontieteistä, objektiivisen tiedon kasautumisesta. Se ei suosi heimoja tai uskontoja. “Se on demokraattisen ja globaalin kulttuurin perusta”, kirjoittaa Wilson.

Länsimaiden siirtyminen pois autoritäärisistä ideologioista ja uskonnoista kohti moraalisesti perustellumpia vaihtoehtoja on tapahtunut hyvin hitaasti. Mutta valistusaikana alkanut prosessi on käynnissä. Yhä useammat tietävät, ettemme ole velkaa jumalille tai uskonnoille. Ymmärrämme, että jos haluamme lajimme säilyvän, meidän on oltava nöyriä lajitovereitamme ja planeettamme muuta elämää kohtaan.

Osmo Tammisalo

Virtuaalista kulttiateismia

Juhani Rossi: Ukko-jumalan paluu, Kirja kerrallaan, Helsinki 2002, ISBN-952-91-4952-2, 78 s.

”Uskominen on ihmisen tavallista toimintaa.” Näin lausui ylijumala Ukko jumalallisessa ilmoituksessaan Jouni Issakaiselle, jonka muistiinpanojen pohjalta laatima pyhä kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa 28.1.1999. Ukon ilmestymisen Issakaiselle hänen parvekkeellaan kerrotaan olevan ”satuna yhtä tosi kuin Jahven ilmestyminen Raamatun kertomuksissa Moosekselle ja Aabrahamille.”

Issakainen on yksi niistä Ukon myöhempien aikojen pyhistä, jotka ovat yhteistoimin perustaneet Ukko-jumalan kulttuuriseura ry:n. Sääntöjensä mukaan yhdistyksen tarkoituksena on ”saattaa Ukko-jumalan nimi yhdenvertaiseen asemaan muiden jumalien rinnalla” ja ”tehdä tunnetuksi uskoa ja käsitystä, että Ukko-jumala on ihmisten mielikuvien tuote samalla tavoin kuin muutkin jumalat.”
Yhteisölle harkittiin monia nimiä, kuten Ukko-jumalan kirkko tai Ukko-jumalan seurakunta. ”Arvioimme, että organisaation sääntöjen mukainen toiminnallinen perusajatus kulttuuriseurana kattaa sekä uskonnollisesti että uskonnottomasti suuntautuvien jäsenten odotukset.”

Kirjoittajan elämänkatsomusta voidaan pitää ateistisena uskonnollisuutena hiukan mahayana-buddhalaisuuden tyhjyysopillisen koulukunnan tavoin. Usko oletetaan yhdeksi ihmismielen perusominaisuudeksi, jota ilman ihmiskulttuuri ei olisi kehittynyt. Mielen ominaisuutena uskon väitetään olleen tarpeellinen myös eläimille niiden vaistonvaraisessa toiminnassa.

Symboli ja kulttiesine Ukolle on valmiina: muinaissuomalaisten ja pohjoisten kansojen käyttämä koru, Ukon vasara. Kirjoittajan mukaan koruun sisältyy ”positiivinen tunnevaraus”, koska sen kuvaama esine on ollut työkalu, ei sota-ase eikä kidutusväline. ”Sillä moderni Ukko sanoutuu irti väkivallasta ja ihmisen alistamisesta.” Käyttö- ja kulttiesineellä on ollut eri muotoja ja nimityksiä: Ukon nuija, kirves, moukari ja Ukon vaaja. Kirjan kansilehdellä oleva piirros (yllä) on mukaelma vanhasta skandinaavisesta vasarariipuksesta.

”Kun kissa vaanii myyränkolon edustalla, se uskoo saavansa saaliin, mutta se tuskin ymmärtää uskonsa käsitteellistä sisältöä. Ihminen sen sijaan on kehittynyt tasolle, jolla se pystyy käsittelemään uskoa omana ilmiönään, käyttämään sitä erilaisiin tarkoituksiin. Tämä selittää uskonnollisten liikkeiden menestyksen ja vaikutusvallan.”

Uskon kohteilla ei nähdä olevan mitään todellisuuspohjaa, mutta uskoa pidetään voimavarana, joka panee tajunnan liikkeelle. Usko on vaarallinen ase, mutta ei sinällään hyvä eikä paha asia sen enempää kuin dynamiitti tai rikastettu uraani. Kehittyneessä sivilisaatiossa on opittava käyttämään uskoa tietoisena uskon lainalaisuuksista – sen sijaan, että uskon varaan sokeasti alistuttaisiin. Ihanteena näytetään pidettävän sellaista uskontoa, jossa uskon kohteet tunnustetaan ei-miksikään.
Suggestiossa on sekä uskon teho että sen tuho. Esimerkkeinä mainitaan pastori Jim Jonesin johtama joukkoitsemurha sekä World Trade Centerin tuhoaminen. Yhteistä näille on se, että uskonnon uhrit eivät pelkästään uskoneet, vaan tämän lisäksi he nimenomaan kuvittelivat sokeasti, että heidän uskonsa kohdistuu johonkin muuhun kuin virtuaalisiin olioihin.

Ukko on ollut suomalaisten jumala jo kivikaudella. Kirjoituksettomassa kulttuurissa ei ollut teologista kirjallisuutta, jossa Ukon jumalallinen olemus olisi selitetty uskoville. Sen vuoksi kirjoittaja katsoo Ukon olevan vapaa siitä painolastista, joka kirjallisten kulttuurien jumalille on kertynyt.
”Ukko hyväksyy ja tunnustaa, että hän on ihmisten mielikuvien tuote, samoin kuin muutkin jumalat. Ukko myöntää tosiasiat eikä vaadi seurakuntalaisiltaan mahdottomia: tässä on Ukon voima.”
Ukon kautta kesti viisituhatta vuotta. Ruotsalaiset nostivat tilalle Israelin jumalan, jonka nimissä heidät jo aikaisemmin oli alistettu osaksi kirkollista imperiumia.

Paavi Gregorius IX antoi vuonna 1229 ruotsalaisille määräyksen hävittää Suomesta pakanalliset pyhät lehdot ja temppelit. Ruotsalaiset olivat hävitystyössään tunnollisia – ”paavillisempia kuin paavi itse”. Jo Ukosta puhuminen oli rangaistava teko; vielä 1700-luvulla saattoi joutua kirveen alle tai jalkapuuhun, jos joi ukonmaljoja kevätkylvön aikana.

Mikael Agricola riskeerasi henkensä liittäessään teoksiinsa jo 1500-luvulla kertomuksia Ukosta ja muista suomalaisista jumalista ja kansantavoista. Ilmeisesti hänen asemansa piispana ja professorina suojeli häntä syytteiltä ja mahdollisti perimätiedon kirjaamisen jälkipolville.
Kirjoittajan tavoite on laajassa mielessä poliittinen. Kristinuskoa edeltäneet pakanajumalat halutaan valjastaa ”YK:n ihmisoikeuksien kannattajiksi”. Kirjan avauskappaleessa vedotaan avoimesti liberalismiin, joka ”on muuttanut politiikan ja talouselämän suhtautumista monopoleihin.”
Toisena keskeisenä teemana on pasifismi, jolle on omistettu useita itsenäisiä lukuja. Poliittisen viestin voisi tulkita siten, että liberalismille ihmisoikeusmerkityksessä halutaan jokin muu uskonnollinen viitepiste kuin kristillisten myyttirakenteiden mukainen taistelu pahaa vastaan, jolla nykyisin on kansainvälinen siunaus.

Rakenteilla näyttäisi olevan ’kuolleiden’ pakanajumalien kultti ennemmin kuin uskonto, jossa palvottaisiin elävää, haluavaa ja valtaa käyttävää Ukko-jumalaa. Kulttiobjektin – kuten Elviksen, Jimi Hendrixin tai John Lennonin – jumalallisuus alkaa vasta heidän saavuttaessaan elottomuuden iankaikkisen virtuaalitaivaan. Ulkonaisen käyttäytymisen tasolla raja kultin ja uskonnon välillä on usein kuin veteen piirretty viiva.

Jos kulttiateismin monimuotoiset variaatiot lisääntyvät, kuten voimme hyvinkin olettaa, saattaa tämä tuoda eteen uusia ajankohtaisia kysymyksiä sen suhteen, miten esimerkiksi uskonnottomuuden rajat määritellään.

Janne Vainio