Ateistin ja uskovaisen moraali

Robert Brotherus päättää artikkelisarjansa Ateistin ja uskovaisen moraalista, joka perustuu hänen Helsingin Vapaa-ajattelijoiden jäsenillassa pitämäänsä esitelmään. Artikkelisarjan aiemmat osat on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2001 ja 5/2001.

OSA 3: Moraalin kehityshistoria

Kysymystä moraalin synnystä voidaan lähestyä myös kehityshistoriallisesta näkökulmasta, pohtimalla minkälaiset luonnonvalinnan voimat ovat ihmiseen johtaneessa evoluutiossa saaneet aikaan moraalitunteiden kehityksen.

Epäitsekkyyden paradoksi

Moraalin syntyä ja kehitystä ihmiskunnan historiassa tarkasteltaessa kiinnittyy huomio ensimmäisenä siihen, että evoluution mekanismina toimivat eloonjäämiskamppailu ja luonnonvalinta näyttävät olevan ristiriidassa korkeaan moraaliin kuuluvan hyvyyden ja epäitsekkyyden kanssa. Eikö luonnonvalinnan periaatteesta pitäisi seurata rajaton itsekkyys? Muun muassa tätä kysymystä tarkastelee evoluutiopsykologian tieteenala. Alan teoreettinen ja havainnoiva tutkimus ovat osoittaneet, että ensimmäinen arvaus itsekkyydestä evoluution ainoana loogisena lopputuloksena ei ole koko totuus, vaan että tietyissä olosuhteissa saattaa valintapaine johtaa epäitsekkääseen, jopa uhrautuvaan käytökseen.

Ensinnäkin on huomioitava, että luonnonvalinnan kohteena eivät ole aina kokonaiset yksilöt vaan yksittäiset perintötekijät. Sattumanvaraisen mutaation kautta syntynyt perintötekijä, joka tavalla tai toisella tukee itsensä leviämistä, yleistyy populaatiossa. Yleisimmässä ja yksinkertaisimmassa tapauksessa perintötekijä parantaa suoraan kantajansa ominaisuuksia ja siten kykyä saada jälkeläisiä. Perintötekijä voi kuitenkin tukea itsensä leviämistä – ja siten yleistyä – myös aiheuttamalla hyötyä muille samaa geeniä kantaville yksilöille. Tämä tulee voimakkaimmin esiin rakkaudessa omia lapsia kohtaan. Tämä ominaisuus on täydellisestä ja uhrautuvasta epäitsekkyydestään huolimatta yleistynyt, koska sen toteuttavat perintötekijät lisäävät kantajansa lasten hyvinvointia ja sitä kautta itsensä leviämistä (koska on todennäköistä, että lapsi kantaa samaa perintötekijää). Samalla tavalla on perusteltua, että perintötekijät, jotka aiheuttavat epäitsekästä käytöstä muita sukulaisia – sisaruksia, vanhempia, serkkuja ja niin edelleen – kohtaan yleistyvät, joskin valintapaine on sitä heikompi mitä kaukaisemmasta sukulaisesta on kyse.

Sukulaisista välittämiseen ajava valintapaine on käytännössä johtanut välittämiseen kaikista läheisistä ihmisistä. Koska ihmisellä ei ennen geeniteknologian keksimistä ole ollut mitään keinoa selvittää kuinka läheistä sukua kukin hänelle todella on, on lähellä sijaitseminen muotoutunut sukulaisuusläheisyyden mittariksi: samassa perheessä asuvat ovat tärkeämpiä kuin muut kylän asukkaat, samassa kylässä tärkeämmät kuin muissa kylissä ja samassa heimossa asuvat tärkeämpiä kuin muissa heimoissa. Adoptiolasta kohtaan tunnettu rakkaus on yhtä aitoa kuin biologisen lapsen kohdalla, vaikka äidinvaisto onkin kehittynyt omia jälkeläisiä suosivasta valintapaineesta.

Toiseksi, epäitsekkään ’hyvän’ käyttäytymisen valintapainetta on todennäköisesti lisännyt vastavuoroisen käytösmallin kehitys. Kun ihmisten muisti ja päättelykyky ovat kasvaneet vuosituhansien saatossa, on ihmiselle kasvanut eläinkunnassa harvinainen kyky rakentaa ystävyyssuhteita, joihin kuuluu vastavuoroinen toisen auttaminen. Sosiaalisessa ympäristössä, joka mahdollistaa ystävyyssuhteiden kehityksen, tulee tilanteita, joissa epäitsekäs ’hyvä’ käytös tukee yksilöä epäsuorasti, koska se vahvistaa hänen ystävyyssuhteitaan ja sosiaalista asemaansa ja siten todennäköisyyttä, että hän saa vastavuoroista tukea tulevaisuudessaan tarvitessaan sitä itse.

Kolmanneksi, evoluution valintapaine voi vaikuttaa myös kokonaisten ihmisryhmien tasolla. Esihistoriallisella ajalla sellaiset heimoyhteisöt, jotka ovat olleet sisäisesti yhteistyökykyisiä ja joissa yksilöt ovat tarpeen vaatiessa uhranneet omat itsekkäät tarpeensa yhteisön yhteisen hyvän saavuttamiseksi, ovat saaneet kilpailuetua verrattuna sisäisesti riiteleviin yhteisöihin, joissa jokainen ajaa vain omaa etuaan. Näin kokonaiset ryhmät ovat voineet syrjäyttää toisia ryhmiä ja lisätä ’moraaligeenien’ levinneisyyttä ihmiskunnan kokonaisuudessa.

Näistä epäitsekästä käytöstä tukevista evoluution valintatekijöistä ei toki seuraa, että ihminen olisi ’pohjimmiltaan hyvä’ sen paremmin kuin pahakaan. Eri tekijöiden merkitykset vaihtelevat ympäristöstä ja tilanteesta riippuen ja siten kaikissa meissä on enemmän tai vähemmän itsekästä ’pahaa’ ja epäitsekästä ’hyvää’.

Eri moraalikäsitysten yhteneväisyydet

Moraalin synnyn evoluutiobiologinen malli selittää myös sen, miksi useissa toisistaan eristyneissä ihmisyhteisöissä on havaittu usein keskenään samantapaisia moraalisääntöjä. Olen tosin keskusteluissa uskovaisten kanssa ajoittain kuullut esitettävän myös sellaisen argumentin, että maapallon eri ihmisyhteisöjen samansuuntainen moraali todistaa moraalin absoluuttisuudesta tai jopa jumalallisuudesta. Samansuuntaiset moraaliopit todistavat kuitenkin moraalin jumalallisesta alkuperästä yhtä vähän kuin se, että kaikilla ihmisillä on kaksi kättä todistaisi jumalan luoneen ihmiset. Kaikilla ihmisillä on kaksi kättä, koska kaikki polveutuvat pienestä joukosta afrikkalaisia kantaihmisiä, joilla oli kaksi kättä. Samoin tuon esihistoriallisen ihmisjoukon omaavat moraalista toimintaa tuottavat perintötekijät ovat periytyneet heidän jälkeläisilleen ympäri maailman. Ihmisen perimä ei ole kovin paljoa noista ajoista ehtinyt muuttua. Verrattaessa tänä päivänä ketä tahansa kahta ihmiskunnan ihmistä toisiinsa, havaitaan että yli 99 prosenttia heidän perintötekijöistään on täysin identtisiä.

Toinen seikka, joka on aiheuttanut samansuuntaisuutta eri yhteisöjen moraalikäsityksissä, on yksinkertaisesti se, että edellä mainitut moraalista toimintaa kehittävät valintapaineet ovat olleet samantyyppisiä kaikissa yhteisöissä. Sosiaalisten yhteisöjen sisäiset ongelmat – varastaminen, viha ja väkivalta, kateus – ovat kaikissa yhteisöissä melko samantyyppisiä. Samankaltainen valintapaine johtaa evoluutiossa usein samantyyppisiin lopputuloksiin, siis tässä tapauksessa samantyyppisiin moraalisääntöihin. Vastaava esimerkki biologisen evoluution puolelta on silmä: esimerkiksi ihmisellä ja mustekalalla on hyvin samankaltainen linssirakenteeseen perustuva silmä. Silti ihmisen ja mustekalan yhteisellä esi-isällä ei ole ollut nykytutkimuksen valossa silmiä: samankaltainen silmä on kehittynyt evoluutiossa ihmiselle ja mustekalalle toisistaan täysin riippumatta – evoluutio on päätynyt samanlaiseen ratkaisuun samanlaisen valintapaineen edessä. Ei siis ole ihme, ettei ole löydetty yhteisöjä, joissa laajamittainen omaan heimoon kohdistuva tappaminen tai varastaminen olisi hyväksyttävää. Jos sellaisia onkin joskus ollut, ne ovat hävinneet kauan sitten omaan sisäiseen mahdottomuuteensa.

Kulttuurinen evoluutio

Biologisen ’moraaligeenejä’ kehittävän evoluution rinnalla vaikuttaa kulttuurillinen evoluutio: geeneistä riippumaton käsitysten ja ajatusmallien leviäminen ja muuntuminen ihmisyhteisössä. Eri aikakausina, eri yhteiskunnissa ja eri ihmisillä moraalikäsitykset ja niiden taustalla olevat tunteet vaihtelevat. Pitkällisessä sodassa voi ihmisten tuhoaminen kohota hyveen tasolle. Joiltakin eristyneiltä sademetsien heimoilta on tavattu länsimaalaisittain hyvinkin erikoisia moraalikäsityksiä, jotka ovat olleet seurausta heimon erikoisista elinolosuhteista.

Ihmismieli on hyvin joustava. Biologisen evoluution kannalta lyhyellä 100 – 10 000 vuoden aikavälillä moraaliopit muuttuvat lähinnä kulttuurin tasolla: lapset oppivat aikuisilta vallitsevat säännöt ja nuo säännöt itse kehittyvät ympäristön mukaan. Mielen joustavuus tässä suhteessa on ollut tärkeä ominaisuus selviytymisen kannalta, vaikka nykypäivän näkökulmasta voimmekin todeta sen johtaneen siihen, että lapset ovat erityisen herkkäuskoisia ja manipuloitavia.

Kulttuurista moraalievoluutiota voidaan katsoa edustavan myös uskontojen moraalioppien: ne leviävät yhteisöissä, kilpailevat määräävästä asemasta ja muuntuvat tilanteen mukaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on juutalaisuuden opeissa syntynyt muunnos vuoden 500 eaa. vaiheilla. Uskontoon ei ollut kuulunut minkäänlaista oppia elämästä kuoleman jälkeen – hyvän uskovaisen uskottiin saavan palkintonsa tässä elämässä. Noihin aikoihin joutui kuitenkin Israel taas kerran vihollisvaltion vallan alle aloittaen erityisen voimakkaat vainot hartaita juutalaisen uskon edustajia kohtaan. Muutospaineen edessä syntyi tuona aikakautena oppi kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa hyvien uskovaisten usko viimein palkitaan ja paha saa palkkansa.

Epilogi – Onko millään mitään merkitystä?

Ajatukset, tunteet, ihmiset, valtakunnat, koko maapallo ja maailmankaikkeus ovat pohjimmiltaan vain atomien heilahtelua. Mitään suurta elämän, ihmiskunnan tai universuminkaan tarkoitusta ei ole näkyvissä. Mutta uskonnottomilla ihmisillä lienee keskimääräistä enemmän kykyä hyväksyä todennäköisin vaihtoehto myös silloin, kun se ei ole kaikilta osin miellyttävä. Ja toisaalta, vaikka tällainen realistinen asenne epäilemättä vaikuttaa ikävältä uskomusten pilvilinnoista katseltuna, niin täältä ’maan kamaralta’, realismin laaksosta katsottuna siinä ei ole mitään vikaa.

Ihmiset voivat epäilemättä kokea suurta riemua noustessaan uskon pilvilinnoihin ja suurta tuskaa joutuessaan niistä laskeutumaan, mutta tavallinen tasainen elämä täällä alhaalla ja siellä ylhäällä voi olla aivan yhtä onnellista tai onnetonta. Ja kun ajatukseen universaalin taivaallisen moraalin ja tarkoituksen olemattomuudesta tottuu, nousevat aivan toisella tavalle esille astetta pienemmät mutta niin paljon todellisemmat tarkoitukset: ihmisen itse itselleen luomat päämäärät. Arvokkaina pitämillemme asioille omistautuminen; ihmissuhteiden, ihmisyhteisöiden ja kulttuurin kehittäminen; maailmankaikkeuden rikkaan rakenteen tutkiminen ja yhä parempi ymmärtäminen. Maailmankaikkeus ei itsessään tarjoa syytä sen paremmin fanaattiseen onneen kuin synkkään epätoivoonkaan. Onpahan vain tapahtumia ja ilmiöitä, joita voimme mielenkiinnolla tarkkailla, tuntien iloa niistä mahdollisuuksista, jotka meillä ihmisolentoina on.

Robert Brotherus