Väärin ammutut ohjukset

Itsemurhahakuinen mieli, jolla on päähänpinttymä tuonpuoleisesta, on älyohjukseen verrattava vaarallinen ase. Sen ohjausjärjestelmä on monin tavoin parempi kuin kaikkein kehittyneimmänkään elektronisen laitteen, sanoo tunnettu brittitiedemies Richard Dawkins Guardian -lehdessä 15. syyskuuta – vain neljä päivää New Yorkin murhenäytelmän jälkeen – julkaistussa artikkelissaan. Julkaisemme artikkelin suomeksi Dawkinsin luvalla. Väliotsikot toimituksen.

Ohjus korjaa lentorataansa esimerkiksi lentokoneen turpiinien synnyttämän kuumuuden ohjaamana. Tavalliseen luotiin verrattuna ohjuksen osumatarkkuus on monin verroin parempi, mutta sekään ei silti pysty erottamaan erillisiä maaleja. Sitä ei pystytä kohdistamaan tiettyyn pilvenpiirtäjään New Yorkissa, jos se ammutaan niinkin kaukaa kuin Bostonista.

Sen sijaan huippumodernit ”älyohjukset” tähän kyllä pystyvät. Tietokoneistettujen pienoismallien avulla yhteen tällaiseen älyohjukseen voitaisiin ohjelmoida Manhattanin silhuetti ja määrätä se ohjautumaan World Trade Centerin pohjoistorniin. Kuten jo Persianlahden sodassa nähtiin, Yhdysvalloilla näin hienoja ohjuksia on käytössään, mutta tavallisilla terroristeilla sellaisiin tuskin on varaa. Uskontoihin politiikkansa perustavilla hallituksilla taas ei ole tällaisen ohjuksen valmistamiseen tarvittavaa tietotaitoa.

Mutta entä jos keksittäisiinkin halvempi ja yksinkertaisempi keino? Toisessa maailmansodassa, kun elektroniikka oli vielä kallista ja kömpelöä, yhdysvaltalainen psykologi B.F. Skinner tutki kyyhkysten käyttöä ohjusten suuntimina. Kyyhkynen, joka oli aiemmin opetettu nokkimaan näppäimiä niin, että maali pysyi koko ajan sen edessä olevan ruudun keskellä, istui pienessä ohjaamossa ja ohjasi ohjuksen aitoon maaliinsa.

Periaate toimi, vaikka Yhdysvaltain viranomaiset eivät systeemiä koskaan käyttöön ottaneetkaan. Se olisi silti – kyyhkysten kouluttamiskulut mukaanlukien – ollut halvempi ja kevyempi systeemi kuin vastaavan tehoiset tietokoneet. Skinnerin laatikkokokeet antavat osviittaa siitä, että koulutettu kyyhkynen olisi hyvinkin pystynyt ohjaamaan ohjuksen selkeään maamerkkiin Manhattanin eteläosassa. Kyyhkysellä itsellään ei ole mitään tietoa siitä, että se ohjaa ohjusta. Se vain nokkii kahta suorakulmiota ruudulla, saa palkinnoksi silloin tällöin ruokaa ja jatkaa... loppuun saakka.

Ihminen tietää..

Kyyhkyset saattavat olla halpoja ja kertakäyttöisiä ohjausjärjestelmiä, mutta itse ohjusten kalleudesta ei päästä mihinkään. Yksikään tällaiseen tuhoon pystyvä ohjus ei myöskään voisi tunkeutua Yhdysvaltain ilmatilaan ilman, että se huomattaisiin. Tarvitaan siis ohjus, jota ei tunnisteta sellaiseksi ennen kuin on liian myöhäistä – jokin sellainen kuin suuri matkustajakone, jossa on tunnetun lentoyhtiön tunnukset ja paljon polttoainetta.

Helppo nakki, kun pomminkaan – siis polttoaineen – salakuljetus koneeseen ei tuota ongelmia. Mutta miten salakuljettaa koneeseen tarvittava ohjausjärjestelmä? Tuskin kovin moni pilotti suostuisi luovuttamaan vasemman puoleisen istuimen kyyhkyselle tai tietokoneelle.

Entä jos korvattaisiinkin kyyhkyset ihmisillä! Ihmisiä on ainakin yhtä paljon kuin kyyhkysiä. Ihmisaivot eivät ole paljon sen kalliimmat kuin kyyhkystenkään aivot, ja moniin tehtäviin ihmiset ovat itse asiassa kyyhkysiä monin verroin parempia. Sitä paitsi tiedetään, että ihminen pystyy kaappaamaan koneen pelkän uhkailun avulla, koska oikeat lentäjät arvostavat omaa ja matkustajiensa henkeä.

Systeemi ei olisi kuitenkaan aivan aukoton. Oletettavasti myös kaappaaja viime kädessä arvostaa omaa elämäänsä ja toimii järkevästä säilyttääkseen sen. Koneen henkilökunta ja kenttähenkilökunta tietävät tämän ja pystyvät tekemään päätöksiä, jotka eivät ilman itsesuojeluvaistoa olevien ohjausyksiköiden kanssa toimisi. Koska koneen kaapannut aseistettu mies todennäköisesti itsekin haluaa jatkaa elämäänsä, vaikka hän onkin valmis ottamaan riskejä, jää tilaa myös neuvottelulle. Järkevä pilotti myöntyy kaapparin toiveisiin, saa koneen turvallisesti maahan, matkustajille lämpimän aterian ja jättää neuvottelut niiden vastuulle, jotka on koulutettu tällaisia tilanteita varten.

Juuri tämä on ongelma ihmisohjausjärjestelmässä. Toisin kuin kyyhkysversiossa, ihminen tietää, että tehtävän onnistuminen johtaa hänen omaan tuhoonsa. Voisimmeko siis kehittää biologisen ohjausjärjestelmän, jolla olisi kyyhkysen myöntyvyys ja kertakäyttöisyys, mutta ihmisen kekseliäisyys? Itse asiassa me tarvitsisimme ihmisen, joka ei välittäisi siitä, että itsekin räjähtäisi mukana. Hän olisi täydellinen ohjausjärjestelmä. Valitettavasti vain innokkaita itsemurhakandidaatteja ei kasva joka oksalla. Jopa tappavaa syöpää sairastavat potilaat saattaisivat menettää hermonsa, kun törmäys oikeasti lähestyy.

Palanen paratiisia

Meidän pitäisi siis saada muutoin aivan normaaleja ihmisiä jollain tavoin taivutelluksi uskomaan, että he eivät tosiasiassa kuole, vaikka lennättäisivätkin koneen suoraan pilvenpiirtäjään. Tuskinpa kukaan on niin tyhmä, että tällaisen uskoo! Ehkä vaihtoehtoisesti voisimme huijata heidät uskomaan, että vaikka he nyt joka tapauksessa kuolevat, he kuitenkin palaavat elämään kuoleman jälkeen.

Idea voisi ehkä toimia, jos tarjoaisimme heille pikatietä taivaan suureen keitaaseen, jota viilentävät ikuisesti pulppuavat suihkulähteet. Harput ja siivet eivät varmaankaan vetoaisi sellaisiin nuoriin miehiin, joita me tarvitsisimme, joten tarjotaan heille marttyyriuden palkintona 72 neitsytmorsianta, taatusti innokkaita ja yksinoikeudella.

Nuoret miehet, täynnä testosteronia, jotka eivät ole kyllin komeita saadakseen naista tässä maailmassa, saattaisivat hyvinkin olla tarpeeksi epätoivoisia tavoittelemaan 72 neitsyttä omaan käyttöönsä seuraavassa elämässä.

Lähes uskomaton juttu, mutta ainakin yrittämisen arvoinen. Rekrytoidaan miehet mukaan jo nuorina ja syötetään heille aukotonta ja johdonmukaista taustamytologiaa, joka saa suuren valheen kuulostamaan aikanaan uskottavalta. Annetaan heille pyhä kirja ja pistetään heidät opettelemaan se ulkoa. Tämä saattaisi jopa ihan oikeasti toimia.

Mutta meillähän on juuri tällainen systeemi käden ulottuvilla; valmis mielenhallintajärjestelmä, jota on hiottu vuosisatoja sukupolvelta toiselle, ja johon miljoonat ihmiset on kasvatettu. Sitä kutsutaan uskonnoksi. Meidänhän ei tarvitse muuta kuin kerätä yhteen muutama tällainen ”hourupää” ja antaa heille lentotunteja.

Uskonto, vaarallinen ase

Pinnallistako? Sanoin kuvaamattoman pahuuden yksinkertaistamista? Ei, tarkoitukseni on täysin päinvastainen, kuolemanvakava ja kumpuaa syvästä surusta ja kiivaasta kiukusta. Haluan vain kiinnittää huomiota olohuoneessamme makaavaan virtahepoon, jota kaikki ovat liian kohteliaita – tai liian hurskaita – huomaamaan, eli siis uskontoon ja erityisesti sen ihmiselämän arvoa alentavaan vaikutukseen. En tarkoita tässä toisten elämän väheksymistä (vaikka pystyisin siihenkin), vaan kunkin oman elämän väheksymistä. Uskonto opettaa vaarallista hölynpölyä siitä, että kuolema ei merkitse loppua.

Jos kuolema on lopullinen, järkevän yksilön voidaan olettaa arvostavan omaa elämäänsä korkealle, ja olemaan haluton riskeeraamaan sitä. Tämä tekee maailmasta turvallisemman paikan, aivan kuten kone on turvallisempi, jos sen kaappaaja haluaa selviytyä hengissä. Mutta jos suuri joukko ihmisiä uskottelee itselleen tai heidän pappinsa uskottelevat heille, että marttyyrikuolema on kuin painaisi hyperavaruusnappia ja syöksyisi madonreiän kautta toiseen maailmankaikkeuteen, maailmasta voi tulla hyvin vaarallinen paikka – varsinkin jos he vielä uskovat, että tuo toinen maailmankaikkeus on paratiisinomainen pako tosielämän koettelemuksista.

Pannaan kaupan päälle vielä aidosti uskottavat, vaikkakin naurettavat ja naisia alentavat, seksuaaliset lupaukset, ja onko nyt niin suuri ihme, että jotkut naivit ja turhautuneet nuoret miehet ryntäävät itsemurhatehtäviin.

Ei ole epäilystäkään siitä, että itsemurhahakuinen mieli, jolla on päähänpinttymä tuonpuoleisesta, on oikeasti valtavan voimakas ja vaarallinen ase. Se on verrattavissa älyohjukseen, ja sen ohjausjärjestelmä on monin tavoin parempi kuin kaikkein kehittyneimmänkään elektronisen laiteen, mitä rahalla saa. Mutta kyyniselle hallitukselle, järjestölle, tai papistolle se on hyvin, hyvin halpaa.

Poliittiset johtajamme ovat kuvailleet viimeaikojen hirmutekoa kutsumalla sitä tavallisin klisein aivottomaksi pelkuruudeksi. ”Aivoton” saattaa olla sopiva ilmaus puhelinkopin sotkemiseen, mutta se ei yhtään auta meitä ymmärtämään sitä, mitä New Yorkissa tapahtui 11. syyskuuta. Nuo ihmiset eivät olleet aivottomia, eivätkä suinkaan pelkureita. Päinvastoin. Heillä oli tarpeeksi tehokas mieli, joka lisäksi yhdistyi mielettömään rohkeuteen. Meille olisi arvokasta ymmärtää, mistä tuo rohkeus tuli.

Se tuli uskonnosta. Uskonto on myös, totta kai, Lähi-idän erimielisyyksien taustalla. Mutta se on toinen tarina, eikä minun huoleni tässä. Minun huoleni on itse ase. Kun täyttää maailman uskonnolla, varsinkin suurilla maailmanuskonnoilla, on kuin roskaisi kadut ladatuilla aseilla. Ei pitäisi olla yllättynyt, jos niitä käytetään.

Richard Dawkins on Oxfordin yliopiston
professori ja tunnettu tieteen popularisoija.
Hän on kirjoittanut muun muassa teokset
Geenien itsekkyys ja Viestimiljardien
vuosien takaa.

Käännös Marketta Ollikainen