Evoluutio ja eriarvoisuus

”Jos opetamme lapsillemme, että he polveutuvat apinoista, he myös käyttäytyvät siten”, sanoi eräs yhdysvaltalainen kreationisti. Miten lapsemme siis käyttäytyisivät? Millainen olisi se maailma, jossa yksilöt eläisivät apinamaisilta perittyjen taipumusten mukaan ilman järjestäytyneiden uskontojen sääntöjä? Mietitään asiaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja moraalin kannalta.

Monesti on väitetty, että noudattamalla darvinistisesti syntyneitä luontaisia taipumuksiamme olisimme moraalittomia villi-ihmisiä. Olisimme oikeutettuja sortamaan heikompia. Väite on kuitenkin täysin virheellinen. Ensinnäkin darvinismi on arvoneutraali tieteellinen teoria, joka ei anna ohjeita arvojemme asettamiseen. Emme voi puolustella eriarvoisuutta nojautuen evoluutioon. Toisekseen, darvinismi ei edes riitä selittämään eriarvoisuuden syntyä.

Mitä darvinismi tai evoluutioteoria sitten sanovat eriarvoisuudesta ja sen synnystä? Kaikkialla vallitsevalle epätasa-arvollehan on joskus annettu selityksiä, joiden mukaan se olisi riippuvaista yksilöiden välisistä perinnöllisistä eroista. Tämäkin väite on väärä. Sosiaalinen eriarvoisuus, mikäli sillä tarkoitetaan luokkia ja säätyjä tai vaikkapa romanien sorrettua asemaa Euroopassa, on suhteellisen uusi ilmiö. Sen alkuperä ei ole yksilöiden välisissä eroissa, vaan se on pikemminkin kulttuurisesti ja historiallisesti syntynyt ilmiö.
Metsästäjä-keräilijäyhteisöt, joissa ihminen on kehittynyt ja elänyt satoja tuhansia vuosia, ovat pysyneet luokattomina ja huomattavan tasa-arvoisina kaikille ihmisille yhteisten piirteiden ansiosta. Reiluuden tunne, vastavuoroisuus ja ”välistä vetäjien” rankaiseminen ovat osa universaalia ihmisluontoa. Psykologiaamme kuuluvat eriarvoisuuden vastustaminen ja tasajaon eetos. Syy tähän piilee epäilemättä luonnonvalinnassa, joka on suosinut niitä esivanhempiamme, jotka ovat pystyneet pitämään puoliaan lähimmäisten etuilupyrkimyksiä vastaan.

Yksilöerot sivuseikka

Kaikille yhteisessä ihmisluonnossa on toki myös piirteitä, jotka tukevat yhteiskuntien kerrostumista ja luokkien ja säätyjen syntymistä. Ensinnäkin, ihmisillä on muiden kädellisten tavoin taipumus pyrkiä korkeaan asemaan. Hierarkkisuutemme on kuitenkin hyvin lievä verrattuna lähimpiin sukulaisiimme simpansseihin. Lisäksi ihmisten spontaanisti muodostamat yhteisöt ovat lähes poikkeuksetta tasa-arvoisia.

Toiseksi, ihmiset ovat sosiobiologian ennustusten mukaisesti nepotisteja eli he suosivat jälkeläisiään ja sukulaisiaan. Kolmanneksi, lajimme on taipuvainen tekemään sosiaalisia vaihtokauppoja ja muodostamaan liittoumia. Jos yhteiskunta sitten saavuttaa sellaisen asukastiheyden ja teknologian suhteen, että kertyy ruoan tai muiden hyödykkeiden ylijäämä, tekevät edellä mainitut seikat lajimme psykologiassa sosiaalisen epätasa-arvoisuuden ja lopulta luokkien synnyn mahdolliseksi.
Emme tarvitse yksilöiden välisiä eroja selittämään säätyjen syntyä; eriarvoisuuden syntyyn riittää ihmisluonnon pyrkimys jälkeläisten suosimiseen.

Mielestäni on hassua, että jotkut ovat muka evoluution ja biologian nimissä niin innostuneita niinkin triviaalista seikasta kuin ihmisten erilaisuudesta. Biologit ja evoluutiopsykologit ovat pikemminkin innostuneita ihmisälyn ja tunteiden samankaltaisuudesta. Eriarvoisuutta sisältävä yhteiskunta muodostuisi, vaikka ihmiset olisivat synnynnäisesti täsmälleen yhtä lahjakkaita/kyvykkäitä/älykkäitä.

Varmastikin esivanhempamme ovat ihailleet parempia metsästäjiä ja korinpunojia, ja suosineet heitä puolisoina ja ystävinään. Vastaavasti riitaisaa, itsekästä tai tyhmää ei ole pidetty yhtä suuressa arvossa. Mutta evoluutioympäristössämme erilaiset asemat eivät periytyneet lapsille, vaan kunkin oli omilla toimillaan, taidoillaan ja lahjoillaan ansaittava asemansa.

Taipumustensa ja luonteidensa erilaisuudesta huolimatta esivanhempamme elivät saman tasa-arvoisen yhteiskunnan enemmän tai vähemmän pidettyinä jäseninä – huonosti palkattu työ tai kymmenkertaiset tuloerot tuskin olivat heille tuttuja käsitteitä. Persoonallisuuksien geneettisillä eroilla on varmasti ollut oma merkityksensä, mutta yleisesti ottaen yhteiskunnalliset luokkaerot ovat syntyneet historiallista tai taloudellista tietä.

Geeni ei luo kysyntää

Melkein kaikkialla, missä luokkayhteiskunnat ovat kerran syntyneet, ne ovat vakiintuneet vanhemmilta lapsille periytyviksi asemiksi. Oletettavasti geneettisten erojen synnyttämällä eriarvoisuudella tarkoitetaankin, että nykyaikaisessa koulutusyhteiskunnassa sosiaalinen nousu ja lasku ovat kiinni kunkin yksilön kyvyistä ja taipumuksista.

Tällainen yksilön meriitteihin perustuva järjestelmä, meritokratia, tarkoittaisi sitä, että uuden sukupolven jäsenet sijoittuisivat yhteiskunnan portaikolle riippumatta omien vanhempiensa aikanaan saavuttamista asemista.

Meritokratia edellyttää toimiakseen suurta lähtökohtien tasa-arvoisuutta: laadukkaan koulutuksen tulisi olla tarjolla niin köyhän kuin rikkaan lapselle, eivätkä köyhyys ja rikkaus saisi periytyä sukupolvelta toiselle. Tällaista yhteiskuntaa ei taida olla olemassakaan.

Jos siis yhteiskunnallinen asema peritään vanhemmilta, se on riippumattomampi perinnöllisistä eroista, ja mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän yksilöiden väliset erot vaikuttavat siihen, miten kukin sijoittuu yhteiskunnan portaikolla. Eri yhteiskuntien portaikkojen muodostumista ja säilymistä onkin sitten vaikeampi selittää – ainakin geneettisillä eroilla. Esimerkiksi 1900-luvun alussa pelkästään Iowan osavaltiossa Yhdysvalloissa oli lähes tuhat oopperataloa, ja tuhannet tenorit ansaitsivat vaatimattoman leipänsä esiintymällä elävälle yleisölle.

Nykyisin, kun musiikki kuunnellaan enimmäkseen valmiilta äänitteiltä, kaikki kuuntelevat Pavarottia, vaikka tarjolla olisi lukuisia yhtä lahjakkaita laulajia. Erilaiset geenit eivät ole pääsyy siihen, että toisilla ihmisillä on eri markkinoilla enemmän kysyntää kuin toisilla.

Vastaavanlaiset mekanismit, jotka tekivät Pavarottista monimiljonäärin, on saanut aikaan nykyisen kaltaisen teräväkärkisen taloudellisen pyramidin synnyn. Yhdysvaltain väestöstä eniten ansaitseva viisiprosenttinen näki tulojensa kasvavan 65 prosenttia 1970-luvulta 1990-luvulle, kun keskituloisilla kasvu oli 11 prosenttia ja alemmalla tasolla sitäkin matalampi. Historiassa ennennäkemätön ja yksilön elämänkaarenkin mittakaavassa radikaali muutos. (1940-luvulta 1970-luvulle kasvu oli vain noin kolme prosenttia kaikilla tulotasoilla.)

Onni on yhteistyötä

Huipputaiteilijoiden ja -urheilijoiden kykyjä voi osin selittää geeniperimällä, mutta heidän, samoin kuin talouselämän huippujen, tähtitieteelliset palkkiot ovat historiallisesti erittäin tuore ja mahdollisesti nopeasti ohimenevä ilmiö. Toisaalta nykyistä taloudellista eriarvoisuutta saattaa ylläpitää se, että parempiosaisten kulutustottumukset aiheuttavat negatiivisia seuraamuksia muille.

Yksinkertaisena esimerkkinä voisi toimia työhaastattelutilanne, jossa köyhemmällä ei ole mahdollisuuksia menestyä, koska hänellä ei ole varaa yhtä kalliisiin pukuihin kuin varakkaammalla hakijalla. Köyhä pysyy myös köyhänä, jos on pakko hankkia auto päästäkseen ruokaostoksille kauppakeskukseen.

Kaiken kaikkiaan ihmisyhteisöjen menestyksen ja onnen taustalla on yhteistyö, jota ei synny ilman tasa-arvoisuutta ja kunkin yksilön investointeja vastaavaa tasaveroista kohtelua. Yhteisö, jossa eriarvoisuus on näkyvää ja tuloerot suuret, on yhteisö, jossa alemmassa asemassa olevat ihmiset ovat monesti onnettomia, ja jossa yhteistyön tekeminen muuttuu vaikeaksi. Tasa-arvoiset lähtökohdat on taattava kaikille, ja vallanpitäjien on ajoittain vaihduttava.

Osmo Tammisalo
Kirjoittaja on runsas vuosi sitten perustetun Darwin-seuran puheenjohtaja ja biologiaan perehtynyt vapaa toimittaja.