Ote Edvard Westermarckin teoksesta Kristinusko ja moraali

Mauri Kiuru Jyväskylästä on lähettänyt seuraavan lainauksen Edvard Westermarckin teoksesta Kristinusko ja moraali (OtavaKeuruu, 1984, suomentanut vankilassa toisen maailmansodan aikana Väinö Meltti, ss. 60-61). Kiuru kysyy, missä on rehti, suora, reilu ja rehellinen kristitty.
Koska Vapaa Ajattelijassa ei ole ollut pitkään aikaan mitään maailmankuulusta Edvard Westermarckista (1862-1939), seuraavassa tulee järeä annos kristinuskon moraalista kritiikkiä. Moraalifilosofiassa Westermarck tunnetaan käsityksestään, jonka mukaan moraali perustuu tunteisiin ja on suhteellista.

On myös todettu, että suuren uskonnollisen hartauden myötä seuraa usein suuri moraalinen höllyys. Orientalisti Wallin, joka tunsi läheisesti ja laajalti muhamettilaisia kansoja, havaitsi usein, että ne oikeauskoiset, jotka säännöllisimmin olivat läsnä hartaustilaisuuksissa, olivat suurimpia lurjuksia. »Eräs koptien huomattavimpia luonnepiirteitä», lausuu Lane, »on heidän tekopyhyytensä»; samalla heidät esitellään »petollisiksi, epärehellisiksi ja maallisen voiton tavoitteluun antautuneiksi sekä aistillisiin nautintoihin vajonneiksi». Kahdensadan italialaisen murhaajan joukosta Ferri ei tavannut ainoatakaan, joka ei olisi ollut uskonnollinen; Napoli, joka on (tai oli?) Euroopan kaupungeista huonoimmassa huudossa henkilörikoksistaan, on myös Euroopan uskonnollisin kaupunki.

Toisaalta Havelock Ellisin mukaan »vain ani harvoissa tapauksissa tavataan intelligentisti epäuskonnollisia ihmisiä vankiloissa». Useimmissa uskonnoissa on elementti, joka muodostaa todellisen vaaran niiden tunnustajien siveellisyydelle. Ne ovat luoneet uuden lajin velvollisuuksia velvollisuudet jumalia kohtaan ja sielläkin, missä uskonto on joutunut läheiseen yhteyteen maallisen moraalin kanssa, paljon suurempaa painoa on pantu uskonnollisiin seremonioihin tai palvontaan tai ulkonaiseen kuin hyvään käyttäytymiseen kanssaihmisiä kohtaan. Ihmiset ajattelevat, että he voivat korvata viimeksi mainitun puutteen oikeaoppisuudella tai hurskailla teoilla. Muuan seitsemännentoista vuosisadan piispa, jonka Rooman kirkko julisti pyhimykseksi, kuvasi hyvää kristittyä ihmiseksi, »joka käy usein kirkossa, joka antaa uhrilahjan uhrattavaksi Jumalalle alttarilla, joka ei nauti oman uutteruutensa hedelmiä ennen kuin on pyhittänyt osan niistä Jumalalle, joka pyhien lähestyessä elää siveästi oman vaimonsakin kanssa muutamien päivien ajan, jotta hän voisi hyvällä omallatunnolla lähestyä Jumalan alttaria ja joka vihdoin osaa lukea ulkoa uskontunnustuksen ja Isämeidän rukouksen». Ulkonaisten kirkonmenojen tunnontarkka noudattaminen siinä kaikki, mitä tässä kuvauksessa vaaditaan hyvältä kristityltä.

Mauri Kiuru