Vapaa Ajattelija 6/2000

jumalaton kulttuurilehti

 Vapaa Ajattelijan 6/2000 sisällysluetteloon |Vapaa Ajattelijan sisällysluetteloon | Vapaa-ajattelijain liiton sivustoon



Yhteiskuntasopimuksesta

Miten varmistaa yhteistyö vallitsevaksi käytännöksi ihmisyhteisöissä?

Oletetaan, että olisi olemassa yhteisö, joka muodostuisi rationaalisesti käyttäytyvistä ja keskenään tasa-arvoisista yksilöistä. Oletetaan lisäksi, että jos tässä yhteisössä kaikki tekevät yhteistyötä, jokainen yksilö saa enemmän hyötyä kuin jos kaikki huijaisivat ja olisivat itsekkäitä. Jälkimmäinen oletus on hyvinkin realistinen: totta kai yhteistyöstä ja työnjaosta koituu kaikille hyötyä. (Hyöty tarkoittaa tässä taloustieteen hyötyä eli mitä tahansa yksilöön kohdistuvaa yleismitatonta positiivista seikkaa; vastakohtana haitta.)

Mutta yhteiskuntasopimus ei voi syntyä näin yksinkertaisesti. Nimittäin yhteistyötä tekevien yhteisössä yksittäinen yksilö hyötyy huijaamisesta. Jos kaikki muut maksavat veroja, yksilö hyötyy, jos hän jättää veronsa maksamatta. Mutta jos kukaan ei maksa veroja, ei ole kouluja, yleisiä teitä eikä sairaaloita. Kaikilla olisi huonommat oltavat.

Siispä yhteistyön varmistamiseksi täytyy olla pakkokeinoja. Oletetaan, että kaikki myöntyisivät seuraavanlaiseen sopimukseen: "Teen yhteistyötä, JA liityn rankaisemaan ketä tahansa, joka huijaa". Takaisiko tämä yleisen yhteistyön? Valitettavasti ei.

Rankaisijoihin liittymisestäkin koituisi haittaa yksilölle (vaikka ei kovin suurta, esim. ajan menetystä). Yhteisön valtaisivat vapaamatkustajat, jotka tekisivät yhteistyötä, mutta eivät liittyisi rankaisijoihin. Sopimus voitaisiin kuitenkin pelastaa tekemällä siihen lisäys "Kohtelen huijarina ketä tahansa, joka ei liity rankaisijoihin". Onko ihmisyhteisöissä vallitsevan yhteistyön perusteet tällä ratkaistu? Lauma pirujakin tekisi yhteistyötä, jos ne olisivat älykkäitä.

Pohtikaamme ensin millaisia ominaisuuksia kuvatun kaltainen sopimus vaatisi yksilöiltä. Ensinnäkin heillä on oltava yhteinen, kaikkien ymmärtämä kieli. Toiseksi kullakin yksilöllä täytyy olla käsitys toisen yksilön mielestä. Ei olisi järkeä suostutella toista sopimukseen, ellei suostuttelijalla olisi "tietoa" siitä, että muilla on samankaltainen mieli kuin hänelläkin; samanlaiset halut ja uskomukset. (Autisteilta tällainen tieto puuttuu; heitä on sanottu "mielisokeiksi".) Vaikuttaa siis siltä, että yhteiskuntasopimus olisi helppoa saavuttaa rationaalisten ja tasa-arvoisten yksilöiden välillä.

Mallin heikkous on luonnollisesti olettamus yksilöiden rationaalisuudesta. Tälläkin hetkellä maailma on täynnä paikkoja, joista ulkopuolinen ja moni alueen asukaskin huomaa heti, että melkein kaikki hyötyisivät, jos ihmiset lakkaisivat identifioitumasta tiettyihin ryhmittymiin (esim. muslimi, serbi, kroaatti, tutsi, hutu, juutalainen, arabi, protestantti, katolinen) ja tekisivät työtä yhteisen hyvän eteen. Kuitenkin riittävän suuri osa populaatiosta katsoo kuuluvansa erilaisiin "heimoihin" eikä koko alueen ihmisiin siten, että yhteistyöstä tulee mahdotonta. Miksi ihmeessä?

On selvää, että samaistuminen ryhmään ja käyttäytyminen sen mukaan on voimakkaasti riippuvaista myyteistä ja rituaaleista. Historialliset, rituaalien vahvistamat legendat ihmisten alkuperästä muokkaavat ihmisen käyttäytymistä tehokkaasti. Mutta miksi se on näin? Tarvitsemme selityksen yhdelle ihmisen universaalille ominaisuudelle: "indoktrinaatiolle" eli kyvylle omaksua oppeja ja aatteita. Tarinat, melodiat, rituaalit ym., jotka sitovat ryhmän yhteen, ovat ympäröivästä kulttuurista peräisin, mutta se että olemme myyttien johdateltavissa, on sisäsyntyistä, ja tälle haluamme selityksen.

Ilmeinen selitys voisi olla seuraavanlainen: ryhmät, jotka pystyivät istuttamaan lojaalisuutta jäseniinsä, olivat menestyneempiä kuin muut. Täten tällaisen ryhmän jäsenet saivat enemmän jälkeläisiä, jotka puolestaan perivät ominaisuuksia, jotka tekivät lojaalisuuden mahdollisuudeksi. Onko tällainen selitys todennäköinen?

Kyse on oikeastaan vanhasta ongelmasta biologiassa: toimiiko luonnonvalinta enemmän ryhmän vai yksilön tasolla? Arkeologinen todistusaineisto viittaisi siihen, että esihistorialliset ryhmät olivat pieniä, mikä mahdollistaisi ryhmien välistä karsintaa.

Mutta jos ryhmien välillä on ollut merkittävää yksilöiden (ja täten myös geenien) siirtymistä, kuten muista kädellisistä voisimme päätellä, "ryhmävalinta" ei voisi toimia kovin tehokkaasti. Kyky identifioitua ryhmään ei ilmeisesti olisi voinut kehittyä, ellei siitä olisi ollut hyötyä sekä yksilölle ryhmän sisällä että koko ryhmälle ryhmien välisessä kilpailussa.

Tämä puolestaan tulee mahdolliseksi siten, että yksilöitä, jotka eivät omaksu yhteisön normeja, rankaistaan muiden ryhmän jäsenten toimesta. Yhteistyö näyttäisi olevan pitkälti kiinni myyteistä ja rituaaleista (eikä niinkään rationaalisuudesta) ja siitä että yksilön käyttäytyminen riippuu paljolti kyvystä "indoktrinoitua". Jotta luonnonvalinta olisi pystynyt istuttamaan meihin tämän kyvyn, on evoluutioympäristössämme mitä ilmeisimmin täytynyt täyttyä kaksi ehtoa: ensiksikin kyvyn omaavat ryhmät ovat olleet menestyksekkäämpiä, ja toiseksi yksilöitä, joilla ei tätä kykyä ollut, rankaistiin.

Toinen mallin heikkous on oletus ihmisten tasa-arvoisuudesta. Niille, jotka omistavat maata, tehtaita tai kauppoja, on avoinna erilaisia mahdollisuuksia kuin talonpojille, tehdastyöläisille tai kassa-apulaisille. Saman sosiaaliluokan jäsenille muodostuu monesti yhteisiä intressejä, eikä ole yllättävää, että heille kehittyy myyttejä ja rituaaleja vahvistamaan ymmärrystä näistä intresseistä.

Nykyisin muutaman sadan tai kymmenen ihmisen yhteisöt, joihin tunne-elämämme on sopeutunut (ja joilla oli työnjakoa vain pienessä mittakaavassa), on korvattu jättimäisillä yhteisöillä, jotka ovat riippuvaisia pitkälle viedystä työnjaosta. Yhteistyö näiden kesken tullee jatkossakin riippumaan siitä, miten tunne-elämämme sopeutumat huomioidaan.

Toisaalta yhteistyö on tietysti kiinni rationaalisista laeista ja sopimuksista mutta myös lojaalisuutta synnyttävistä myyteistä ja rituaaleista.

Valitettavasti rationaalisuus voi johtaa epäsosiaaliseen itsekkyyteen ja ryhmälojaalisuus epärationaaliseen nurkkakuntaisuuteen. Meidän pitää luoda lakeja, joissa itsekkyys ei johda sosiaalisten järjestelmien tuhoutumiseen, ja "rationaalisia myyttejä" (esim. YK:n ihmisoikeusjulistus), jotka ulottavat lojaalisuuden koko ihmiskuntaan.

Osmo Tammisalo