Evankelis-luterilaisessa kirkossa “riemuvuoden” keskeinen hanke on uusi Katekismus eli kristinoppi. Se jaetaan “riemuvuoden” lahjana kaikkiin talouksiin, joissa on ev.lut. kirkkoon kuuluva henkilö. Katekismus kertoo tiivistetyssä muodossa, mitä ev.lut. kirkko opettaa Jumalasta, kristillisestä uskosta ja hyvästä elämästä. Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen on kirjoittanut Katekismuksen pohjatekstin, joka noudattaa rakenteeltaan Martti Lutherin Vähää katekismusta. Kirjan ytimen muodostavat kymmenen käskyä, uskontunnustus (uudelleen suomennettuna) ja Isä meidän -rukous selityksineen. Erikseen käsitellään kastetta, ehtoollista, Raamattua, rippiä ja rukousta. Katekismuksen voi myös jumalaton lukea osoitteesta:

http://www.evl.fi/kirkolliskokous/valiokunnat/peruste/katekismus.htm

Koska Vapaa-ajattelijain liiton Kulttuuriohjelma on hyväksytty Lahden liittokokouksessa vuonna 1993, en ryhdy kirjoittamaan vapaa-ajattelijain katekismusta (vapaa-ajattelijoillahan ei ole rippikouluakaan) vaan kommentoin Kulttuuriohjelman etiikkaa eräiden äskettäin ilmestyneiden etiikan oppikirjojen valossa. Kulttuuriohjelma ei ole vapaa-ajattelijain oppi samalla tavalla kuin uskontojen opit. Liittokokoukset ja eräiltä osin myös liittoneuvoston kokoukset voivat muuttaa kulttuuriohjelmaa, ja nykyinen kulttuuriohjelma on melko erinäköinen kuin se ensimmäinen kulttuuripoliittinen ohjelma, jonka pohjapaperin aikoinaan kirjoitin. Vapaa-ajattelijat saattavat olla hyvinkin eri mieltä kulttuuriohjelmassa esitetyistä asioista, mutta jonkinlaista yksimielisyyttä liittokokouksissa on tarvittu, kun kulttuuriohjelmia on hyväksytty.

Kulttuuriohjelma löytyy osoitteesta:

http://www.vapaa-ajattelijat.fi/kulttuuriohjelma/kulttuur.htm

Vapaa-ajattelijain liiton Kulttuuriohjelman johdannossa sanotaan mm:

Vapaa-ajattelijat edustavat maassamme sekulaarihumanismia, joka on naturalistinen, ei-teistinen ja eettinen elämänkatsomus.

Sekulaarihumanismista löytyy tietoja esimerkiksi osoitteesta:

http://www.secularhumanism.org/

Tuossa osoitteessa sekulaarihumanismia kuvaillaan naturalistiseksi elämänkatsomukseksi. Kulttuuriohjelmassa naturalismi (natura = luonto) tuodaan esiin seuraavasti:

Vapaa-ajattelijat korostavat, että ihminen on luonnon osa ja hänen tulevaisuutensa on sidoksissa koko biosfäärin tulevaisuuteen.

Maapallo ja sen elokehä eli biosfääri ovat syntyneet kosmisen, kemiallisen ja biologisen evoluution tuloksena. Evoluutiolla ei ole ollut eikä ole päämäärää eikä ehdotonta suuntaa. Elämän evoluutio on ollut ainutkertainen historiallinen tapahtumasarja.

Kysymykseen siitä, ovatko sekulaarihumanistit ateisteja, http://www.secularhumanism.org/ vastaa, että sekulaarihumanistit ovat ateisteja tai agnostikkoja.

Vapaa-ajattelijain etiikasta Kulttuuriohjelmassa sanotaan mm.:

Vapaa-ajattelijat kannattavat seurausetiikkaa, jonka mukaan teon arvon määräävät teon seuraukset. On vaikea kuvitella miten muuten rationaalinen ja autonominen moraali voitaisiin perustella kuin vetoamalla hyötyyn (hyöty on nähtävä laajana käsitteenä), joka sen noudattamisesta koituu yksilölle tai yhteisölle. Kantilainen velvollisuusetiikka johtaa sokeaan moraalilain kunnioitukseen seurauksista välittämättä, eivätkä vapaa-ajattelijat voi hyväksyä sellaista. Moraali on ihmistä varten eikä ihminen moraalia varten. Moraalisesti oikeaan tekoon kuuluu tietysti myös moraalinen mielenlaatu, hyvä aikomus, muttei se yksin riitä. Hyvä aikomus on saanut paljon pahaa aikaan maailmassa: haaveilijat ja fanaatikot ovat yleensä toimineet hyvin aikein.

Kommentoin seuraavassa Kulttuuriohjelman eettisiä kannanottoja lähinnä teoksen The Blackwell Guide to Ethical Theory (Blackwellin opas etiikan teoriaan, toimittanut Hugh La Follette, 2000) jaottelujen mukaan. Yllä olevan perusteella on selvää, että Kulttuuriohjelma asettaa etusijalle seurausetiikan (jonka tunnetuin muoto on utilitarismi, utility = hyöty). Seurausetiikka on eräs normatiivisen etiikan muoto: tekojen tai normien hyvyyttä arvioidaan niiden seurausten perusteella. Seurausetiikkaa vastustavat mm. kantilaiset (joiden mukaan on olemassa seurauksista riippumattomia velvollisuuksia), sopimusetiikan kannattajat (kuten Rousseau, Hobbes ja Rawls), intuitionistit (joiden mukaan moraalin pätevyys testataan moraalisilla intuitioillamme, Ross), ihmisoikeusetiikka (jonka mukaan on joukko ehdottomia ihmisoikeusnormeja) ja libertarismi (jonka perusarvoja ovat yksilön vapaus ja yksityinen omistusoikeus), hyve-etiikka, feministinen etiikka (jonka mukaan oikeudenmukaisuusajattelu on miehistä ja hoiva-ajattelu feminististä) ja ns. mannermainen etiikka (Hegel, Nietzsche, Scheler, Sartre, Levinas ja postmodernistinen arvonihilismi). Pragmaattinen etiikka yrittää sovittaa seurausetiikkaa ja sopimusetiikkaa yhteen.

Jos joitakin yllä olevista käsitteistä tai henkilöistä ei ole Vapaa-ajattelijan käsikirjassa:

http://www.vapaa-ajattelijat.fi/kasikirja/

niin ne pyritään lisäämään sinne tulevaisuudessa.

Olen ottanut mukaan noin tavattoman pitkän luettelon koulukuntia siitä syystä, että voisin alempana kertoa miten niiden ajatuksia on sisällytetty Kulttuuriohjelmaan. Mainittakoon, että esimerkiksi Timo Airaksisen kirja Moraalifilosofia (WSOY 1987-1993) ja Editan julkaisemat elämänkatsomustiedon oppikirjat edustavat pääsääntöisesti seurausetiikkaa vastustavia koulukuntia. Osoitteesta:
http://www.dlc.fi/~etkirja/

löytyvät elämänkatsomustiedon ilmaiset oppikirjat sen sijaan tarkastelevat erilaisia eettisiä katsomuksia tasapuolisesti. Uusin kirja Hyvä yhteiskunta (et14) on kirjoitettu kesällä 2000, joten se on varmasti ajan tasalla. Opetusministeriön apurahan turvin Internetiin siirretyt ja samalla ajantasaistetut oppikirjat eivät huomioi Kulttuuriohjelmaa siksi, että ne olisi kirjoitettu ohjelman perusteella vaan siksi, että Kulttuuriohjelmaan keskeisesti vaikuttaneet Kari Saari ja Kimmo Sundström olivat mukana tekemässä näitä oppikirjoja ja oppikirjat ovat vaikuttaneet Kulttuuriohjelmaan.

Eräiden suomalaisten filosofien jo sadan vuoden ajan esittämä uutinen seurausetiikan kuolemasta on osoittautunut ennenaikaiseksi. Viime vuonna Blackwell julkaisi William H. Shaw’n teoksen Contemporary Ethics, Taking Account of Utilitarianism (=Nykyinen etiikka, utilitarismi huomioiden). Brad Hooker, joka kirjoittaa (sääntöihin perustuvasta) seurausetiikasta Hugh La Follette’n toimittamassa kirjassa, valmistelee uutta kirjaa.

Myös suunnilleen kaikki muut etiikan koulukunnat kuin seurausetiikka ovat hengissä, ja niillä on edelleen kannattajia. Lukuun ottamatta jumalalliseen ilmoitukseen perustuvaa etiikkaa nuo koulukunnat ovat uskonnottomia.

Kulttuuriohjelman etiikka ei edusta ns. moraalista realismia, jonka mukaan olisi olemassa moraalisia totuuksia:

Tiede ei ratkaise arvokysymyksiä eikä ole mitään etukäteisiä takeita siitä, että tiede kykenee ratkaisemaan kaikki “maailman arvoitukset”. Toistaiseksi ei kuitenkaan tunneta parempaakaan menetelmää kuin tieteellinen menetelmä älyn kehittämiseksi ja olevaisen selvittämiseksi.
Pikemminkin ohjelma edustaa lievää relativismia (suhteellisuusetiikka), jonka mukaan ei ole kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa yleispätevää moraalia:

Vapaa-ajattelijat eivät usko absoluuttisen, kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa, pätevän moraalin olemassaoloon.

Pieni määrä ns. naturalistista moraalista realismia kulttuuriohjelmassa on siinä suhteessa, että normeilla ja arvoilla on niiden sosiaalisesta alkuperästä johtuvaa yleispätevyyttä:

Yleispäteviä mittapuita on kylläkin olemassa. Arvoilla ja normeilla on niiden sosiaalisesta alkuperästä johtuvaa yleispätevyyttä. Esimerkiksi suurille universaaleille moraaliohjeille (“älä tapa”, “älä varasta”, “älä valehtele”) antaa yleispätevyyttä se, että ne muodostavat elinehtoja koko inhimilliselle yhteiskunnalle. Koko yhteisön elämä ennen pitkää lakkaisi ja yhteisö sortuisi olemassaolon taistelussa, ellei näitä ohjeita sovellettaisi yhteisön omiin jäseniin.

Moraalin perustelut ovat ohjelmassa pikemminkin naturalistisia kuin intuitionistisia.

Vapaa-ajattelijat katsovat, että moraaliarvot juontuvat inhimillisestä kokemuksesta. Moraali on autonomista, se kasvaa inhimillisistä tarpeista ja eduista.

Kulttuuriohjelmassa luetellaan pitkä lista velvollisuuksia tai hyveitä, mutta ohjelma toteaa, että ne on havaittu hyviksi sen perusteella, millaisia seurauksia niistä on ihmisen hyvälle.

On olemassa sellaisia perustavia moraalisia velvollisuuksia, joiden merkitys tunnustetaan kaikissa maailman sivistyneissä yhteisöissä. Näitä eettisiä periaatteita ei mikään uskonto tai vakaumus voi omia, vaan ne ovat ihmiskunnan yhteistä pääomaa. Ne on havaittu hyviksi sen perusteella, millaisia seurauksia niistä on ihmisen hyvälle.

Tässä kohdassa on siis pidetty tiukasti kiinni hyve- ja velvollisuusetiikan alistamisesta seurausetiikan kontrolliin. Vapaa-ajattelijat eivät kannata sellaisia hyveitä tai velvollisuuksia, joista on huonoja seurauksia.

Ihmisoikeusetiikka kulttuuriohjelmassa esitetään omana lukunaan. Tärkeimmät ihmisoikeudet on lueteltu ohjelmassa. Lopuksi todetaan:

Vapaa-ajattelijat korostavat, että ihmisoikeudet kuten muutkin oikeudet ovat sosiaalisesti luotuja rakennelmia, ihmisten luomuksia, eivätkä ne ole olemassa jotenkin “luonnostaan”. Länsimainen sekulaari sivistys on tehnyt mahdolliseksi luoda nykyisenkaltaisen laajan ihmisoikeuksien kirjon.

Ihmisoikeudet on alistettu seurausetiikan kontrolliin.

Kulttuuriohjelman etiikka korostaa erityisesti yksilön vapautta, ja se on tässä suhteessa lähellä libertarismia, josta se kuitenkin eroaa jyrkästi korostamalla yksilön vastuuta:

Yksilöillä on vastuu toisistaan, erityisesti läheisistä ihmisistä (esim. lapset, vanhemmat, elämänkumppani jne.).

Yksilöillä on myös kansalaisvelvollisuuksia kuntia ja valtiota kohtaan.

Voidaan puhua myös maailmanlaajuisesta vastuusta ihmislajin jäsenenä ja Maan asukkaana. Ihminen voi omalla toiminnallaan vaikuttaa maapallon biosfäärin tulevaisuuteen ja sitä kautta tulevien ihmispolvien elämään.

Kultainen sääntö ei esiinny (kuten Kantilla) ehdottomana periaatteena vaan osana seurausetiikkaa vapauden ja vastuun punnitsemisessa:

Vapaa-ajattelijat korostavat universaalisen kultaisen säännön merkitystä elämänohjeena vapauden ja vastuun punninnassa: Älä tee toisille sitä mitä et tahtoisi tehtävän itsellesi.

Seuraava Kurt Baierin artikkelista peräisin oleva näkemys elämän tarkoituksesta on kulttuuriohjelman ydinkohtia:

Keskeinen osa etiikkaa on kysymys elämän tarkoituksesta. On tärkeää nähdä toisistaan erillisinä kysymykset: onko elämällä tarkoitus ja onko elämässä tarkoitusta. Ensimmäinen viittaa elämään luonnonilmiönä, joka on syysuhteen avulla eikä tarkoitushakuisesti selitettävä asia. Jälkimmäinen koskee yksilön elämää ja yksilön elämällä voi olla lukuisia tarkoituksia. Ihmisten on mahdollista elää merkityksellistä ja täyttä elämää itseään varten ja yhdessä toisten kanssa osana ihmisten yhteiskuntaa.

Seurausetiikka sopii uskonnottomaksi etiikaksi siitä syystä, että toisin kuin muissa koulukunnissa, seurausetiikassa ei luoteta siihen, että osaisimme uskontojen kyllästämässä maailmassa tehdä ratkaisuja esimerkiksi omien tuntemustemme tai historiallisesti kuuluisien etiikan järjestelmien perusteella, vaan seurausetiikan mukaan on pyrittävä toimimaan ottaen huomioon se, mitä todella tapahtuu, jos teemme jollakin tavalla tai noudatamme jotain sääntöä.

Etiikan historian kuuluisimpia ongelmia on ns. Vangin dilemma. Kahden pelaajan on valittava, toimivatko he yhteistyössä vai eivät. Kumpikaan ei etukäteen tiedä, mitä toinen tekee. Pelaajalle on enemmän hyötyä siitä, että hän ei toimi yhteistyössä kuin siitä, että hän toimii yhteistyössä. Jos kumpikaan ei toimi yhteistyössä, tulos on huonompi kuin silloin, jos molemmat toimivat yhteistyössä. Panokset voivat olla esimerkiksi seuraavat:

Jos molemmat toimivat yhteistyössä, he saavat molemmat 3.

Jos molemmat eivät toimi yhteistyössä, he saavat kumpikin 1.

Jos toinen toimii yhteistyössä ja toinen ei toimi, se, joka ei toimi yhteistyössä saa 5 ja se, joka toimii yhteistyössä saa 0.

Robert Axelrodin tutkimuksissa v. 1984 käytettiin tietokoneohjelmia, jotka pelasivat tätä peliä. Ohjelma Tit-for-Tat osoittautui voittajaksi. Se oli hämmästyttävän yksinkertainen: Ensimmäisellä kerralla ole yhteistyössä. Muilla kerroilla tee, mitä vastustaja teki edellisellä kerralla.

Tämä ei ole aivan kultainen sääntö, oikeastaan ei sinne päinkään. Eri koulukunnat ovat tehneet pelistä erilaisia johtopäätöksiä. Seurausetiikan kannattajat (kuten Singer) ovat ajatelleet, että tulos opettaa meille, miten toimia, jos haluamme suurimman hyödyn kaikille. Sopimusetiikan kannattajat ajattelevat tuloksen kuvastavan sitä, että meidän kannattaa puhua totta eikä aiheuttaa muille harmia niin kauan kuin he tottelevat sääntöjä. Naturalistit ajattelevat, että tulos selittää sitä, miksi evoluutio on tehnyt meistä yhteistyöhaluisia.

Vapaa-ajattelijajärjestöt ovat käyttäneet eri maissa hyvin erilaisia pelistrategioita. Amerikan Ateistit järjestö yritti varmistaa rahojen säilymisen ateistien hallussa johtamalla järjestöä hyvin perhekeskeisesti. Joukko rikollisia kaappasi perheen, piti muita panttivankina ja lähetti yhden noutamaan lunnaita. Sen jälkeen kaikki kolme tapettiin, paloiteltiin ja haudattiin muovitynnyreissä. Todennäköisesti tynnyreitä siirrettiin, koska FBI ei löytänyt niitä sieltä, mistä ne piti löytää. Järjestö menetti suurin piirtein Vapaa-ajattelijain liiton omaisuuden verran ja kolme vuosikymmeniä ahkerasti työtä tehnyttä ihmistä.

Ranskan vapaa-ajattelijajärjestö on ollut hyvin demokraattinen. Myös sillä on varallisuutta, mm. Pariisin keskustassa sijaitseva toimisto. Trotskilaiset valtasivat järjestön yhdistys kerrallaan ja yrittivät vallata Vapaa-ajattelijain maailmanliiton mutta epäonnistuivat viimeksi mainitussa. Hävinneet perustivat uuden vapaa-ajattelijajärjestön, mutta sen on aloitettava tyhjästä.

Intian ateistikeskusta ovat johtaneet Goran (Goparaju) jälkeläiset, ja vanhin poika Lavanam on ollut järjestön itseoikeutettu johtaja. Lavanam halusi seuraajakseen suvun ulkopuolisen, mutta suku ei hyväksynyt sitä, ja Lavanam syrjäytettiin niin, ettei hän saa enää edes syödä suvun kanssa samassa pöydässä. Jotkut Lavanamin ystävät epäilevät, ettei uusi, hyvin nuori johtaja ole paras mahdollinen.

Useimmat uskonnot eivät ole noudattaneet kultaista sääntöä suhteessaan vääräuskoisiin ja uskonnottomiin. Esimerkiksi islamin mukaan vääräuskoisia saa pettää. Itse asiassa useimpien uskontojen käytännön toiminnassa edustama etiikka on kaikkea muuta kuin se etiikka, jota ne opettavat. Peliteorian valossa uskonnot eivät olisi voineet menestyä, jos ne olisivat olleet kovin huomaavaisia vastustajiaan kohtaan.