Ihmisaivot ovat erittäin ystävällinen ympäristö ajatuksille ja informaatiolle. Olettakaamme, että ajatukset ovat aivojen loisia, jotka lisääntyvät ja leviävät hieman virusten tapaan. Ihmisen mieltä voisi tällöin kuvata valtavaksi infektiopesäkkeeksi. Menestyksekkäitä mielen viruksia olisivat esim. sellaiset, joita niiden uhrien olisi vaikea havaita. Uhri voisi jopa voimakkaasti kieltää "sairastumisensa". Seuraavassa listaan, millaisia voisivat olla erään virustyypin uhrin tyypilliset oireet lääkärikirjan mukaan. 

1) Potilas tavallisesti huomaa, että häntä ajaa eteenpäin joku syvä sisäinen vakaumus, että jokin asia on totta tai hyveellistä. Vakaumus ei näytä tarvitsevan todisteita tai perusteluita, vaan potilas kaikesta huolimatta tuntee olevansa täysin vakuuttunut. Lääkärit käyttävät sellaisesta käsityksestä termiä usko. 

2) Potilaat tyypillisesti pitävät hyveenä sitä, että usko on vahva ja horjumaton, vaikka se ei perustuisikaan todisteisiin. He voivat jopa tuntea, että mitä vähemmän on todisteita, sitä hyveellisempää usko on. Tällainen ajatus, että "todisteiden puute on hyväksi", on viruksen kannalta mitä parhain ominaisuus. Näin itse uskokin pystyy liittymään muihin, toisiaan tukeviin viruksiin. 

3) Liittyen edelliseen oireeseen uskoviruksen uhrilla voi olla vakaumus, että mysteerit ja arvoitukset ovat "hyviä": ei ole oikein ratkoa mysteereitä, vaan niiden ratkaisemattomuudesta pitää nauttia.

4) Virusta potevat voivat käyttäytyä suvaitsemattomasti sellaisia kohtaan, jotka kuljettavat kilpailevia uskoja; ääritapauksissa päätyä jopa tappamaan. Samoin hän voi olla mieleltään väkivaltainen apostaatteja eli uskosta luopuneita ja erilaisen version samasta uskosta omaavia kohtaan. Uhri voi myös olla vihamielinen ajatusmalleille, jotka ovat mahdollisesti vahingollisia hänen uskolleen. Tieteellinen menetelmä on esimerkki tällaisesta, ja se pystyykin joskus toimimaan viruksentorjuntaohjelmana, vrt. tietokoneet, (vaikka eräiltä piirteiltään tiedekin muistuttaa virusta). 

5) Potilas saattaa huomata, että hänen vakaumuksensa, vaikka sillä ei olekaan todisteita takanaan, on riippuvainen epidemiologiasta eli taudin leviämisen malleista. "Onko minulla tämä vakaumus eikä tuo toinen siksi, että olen tutkinut maailman uskoja, ja valinnut tämän, koska tämä tuntui vakuuttavimmalta?" Tuskinpa. On musertavan todennäköistä, että usko on sama kuin vanhemmilla ja isovanhemmilla on ollut. Epäilemättä mahtipontiset kirkot, sykähdyttävä urkumusiikki, tarttuvat sävelet, "pyhät" kirjoitukset, joissa on psykologista silmää, rennot rippikoulupastorit yms. yms. auttavat asiaa. 

6) Jos potilas on niitä poikkeuksia, jotka seuraavat eri uskontoa kuin hänen vanhempansa, saattaa kysymys tällöinkin olla epidemiologiasta. On toki mahdollista, että hän on tutkinut eri uskoja valiten vakuuttavimman. Todennäköisempää kuitenkin on, että hän on altistunut jollekin voimakkaalle infektoivalle tekijälle, esim. karismaattiselle saarnamiehelle. Tällöin puhumme horisontaalisesta välittymisestä kuten tuhkarokossa. Muuten on kyse vertikaalisesta siirtymisestä eli vanhemmilta periytymisestä kuten Huntingtonin taudissa. 

7) Potilaan sisäiset tuntemukset saattavat muistuttaa hämmästyttävästi sellaisia tuntemuksia, jotka normaalisti liittyvät seksuaaliseen rakkauteen. Tämä on erittäin mahtava voima aivoissa, eikä ole yllättävää, että jotkut virukset ovat kehittyneet hyödyntämään sitä. 

Entä kuinka pätevä on tämä vertaus ihmisen aivoista virusten isäntänä? Virus tai mikä tahansa loisimalla lisääntyvä olio vaatii ympäristöltään kahta piirrettä: 1) valmius kopioida informaatiota riittävällä tarkkuudella ja 2) valmius totella kopioituneen informaation sisältämiä ohjeita. Solut perinteisten virusten ja tietokoneet tietokonevirusten ympäristönä täyttävät nämä ehdot selvästi. 

Myös aivot toimivat kopioijina, vaikkeivät ne uskollisuudessaan vastaakaan soluja tai tietokoneita. Aivojen kopiointitarkkuudesta kertoo vaikkapa se, että pystymme helposti pelkän puheen perusteella erottamaan oululaisen turkulaisesta tai savolaisesta. Ilman melko tarkkaa kopiointikykyä emme tunnistaisi murteita toisistaan. Kopioitumisessa tapahtuu toki myös "virheitä", mikä mahdollistaa kielen kehittymisen. Muutoinhan puhuisimme kuin kaukaiset esi-isämme.

Toinen ehto eli ohjeiden totteleminen toteutuu myös aivojen kohdalla, mutta selvästi huonommin kuin soluissa tai tietokoneissa. Joskus me noudatamme toisilta saamiamme ohjeita, joskus emme. Ympäri maailmaa lapset kuitenkin seuraavat samaa uskontoa kuin vanhempansakin ja noudattavat samoja käskyjä, esim. kumartavat Mekkaan päin. Totteleminen ei ole orjallista, mutta tapahtuu suurella todennäköisyydellä.

Mielemme näyttää siis olevan ainakin kohtuullisen ystävällinen ympäristö viruksille. Virus voi myös kokea mutaation, joka tekee siitä paremman kopioitujan. Näin virus leviäisi yhä useampiin aivoihin. Virukset, jotka kukoistavat toistensa läsnäollessa, ja jotka tukevat toinen toistaan, voivat geenien tapaan liittyä yhteen. Nämä kopioitujat kulkevat siis aivoista aivoihin keskenään yhteensopivissa ryhmissä. Tällaiset ryhmät voivat lopulta muodostaa paketin, joka on riittävän pysyvä saadakseen yhteisnimen kuten luterilaisuus tai voodoo. Ei ole paljon merkitystä kutsummeko virukseksi koko pakettia vai sen yksittäisiä osia.

Suuri osa ihmisen mahdista perustuu kykyyn tartuttaa ajatuksia ja tapoja sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Syntymästä asti aivomme altistuvat lukemattomille tällaisille viruksille. Mielemme myös muuttaa ja synnyttää uusia viruksia esim. yhdistellessämme ajatuksia. Kristinusko on viruksena erittäin voimakas, sillä se sisältää monia tartuntaa edistäviä aineksia kuten esim. lähetyskäskyn. Onneksi uskovirukset eivät kuitenkaan aina voita, vaan "tiedevirus", jonka hyveitä ovat mm. tarkkuus, testattavuus, todistettavuus, riippumattomuus kulttuuriympäristöstä, toistettavuus, universaalisuus, johdonmukaisuus, voi myös saada jalansijaa. Tiede vaatii kantajaltaan uskoa enemmän, mutta yhtä voimakkaasti mainostettuna sekin voi menestyä. Puolellamme on ainakin yksi ihmismielen synnynnäinen ominaisuus: uteliaisuus. 

Lähde: R. Dawkins: Viruses of the mind. 1993. Kirjassa B. Dahlbom: Dennett and his critics, s.13-27.