Uskonnot yhteiskunnallisessa keskustelussa – erään ateistin huomioita nyky-Suomesta
kimmo / 1.6.2014
Käsittelen tässä artikkelissa demokratian ja uskonnollisuuden välistä suhdetta nyky-Suomessa. Olen ennen kaikkea kiinnostunut siitä, miten julkinen keskustelu mediassa ja politiikassa kohtelee uskontoja. Otetaan yksi esimerkki politiikasta (homoaviolitto) ja yksi esimerkki mediasta (Aamulehti), ja katsotaan, mitä voimme sanoa suomalaisen uskontokeskustelun tilasta niiden perusteella. 1. KIRKON JA VALTION SUHDE Uskonnolla ja politiikalla on pitkä suhde. Ilman uskontoa […]

Käsittelen tässä artikkelissa demokratian ja uskonnollisuuden välistä suhdetta nyky-Suomessa. Olen ennen kaikkea kiinnostunut siitä, miten julkinen keskustelu mediassa ja politiikassa kohtelee uskontoja. Otetaan yksi esimerkki politiikasta (homoaviolitto) ja yksi esimerkki mediasta (Aamulehti), ja katsotaan, mitä voimme sanoa suomalaisen uskontokeskustelun tilasta niiden perusteella.

1. KIRKON JA VALTION SUHDE

Uskonnolla ja politiikalla on pitkä suhde. Ilman uskontoa on harva hallitsija pysynyt vallassa. Kirkon ja valtion erottaminen on käsitteenä kytköksissä a) liberaaliin Amerikan Yhdysvaltojen perinteeseen, jossa perustuslaki asettaa rajat valtion ja kirkon suhteelle, ja b) sekularistiseen Ranskan vallankumouksen perintöön, jossa julkishallinto määritellään uskonnosta vapaaksi tilaksi.

1700-luvun valistus kyseenalaisti kirkon hegemonian. Esimerkiksi Voltairelle kirkko edusti esiporvarillisen ancién regimen valtaa ja aristokraattien privileegioita. 1800-luvulle tultaessa sekularismin vaatimukset ulottuivat porvarillisesta älymystöstä radikaaliin työväenliikkeeseen. Marxismi ylpeänä määritteli itsensä uskonnonvastaiseksi liikehdinnäksi.

Suomessakin työväenliikkeen suurimpiin saavutuksiin kuuluva Forssan ohjelma (1903), jossa sosialidemokraattinen puolue määritteli päätavoitteensa. Tunnetusti se otti yhdeksi omaksi päätavoitteekseen kirkon ja valtion erottamisen. Ohjelman muotoilun takana voi nykyinen vapaa-ajattelijoiden yhteisö edelleen seistä varsin tukevasti: "Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista."

Vaikka moni asia on muuttunut, ja yhteiskunta on sekularisoitunut, kirkon ja valtion välillä asiat ovat muuttuneet vähän. Forssan ohjelma on kirjoitettu jo reilu 100 vuotta sitten. Siitä saakka demarien into kirkon vastaisena liikkeenä on laantunut. Samalla luterilainen kirkko on asemoinut itsensä maltilliseksi ja itsenäisyyttä tukevaksi kansankirkoksi, jota tukevat kaikki hallitus- ja oppositiopuolueet. Kirkon ja valtion erottamispyrkimykset eivät ole saavuttaneet Suomessa samanlaista yleiskattavuutta kuin Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

hautaus

Ev. lut. kirkko on profiloitunut "yhteistyökumppaniksi", jonka kanssa valtiovallan on helppo toteuttaa yhteisiä päämääriä. Käytännössä tämä on tarkoittanut samanlaista korporatistista kumppanuusohjelmaa, joka vallitsee ammattiliittojen, työnantajajärjestöjen ja valtion välillä.

Puoluepolitiikassa kirkon ja valtion suhde jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta vahvan sekularismin tai valtiollisen neutraliteetin periaatetta ei aja mikään puolue aggressiivisesti. Mikään puolue, tai kansanedustaja, ei halua vieraannuttaa uskonnollisia äänestäjiään vaatimalla kirkon ja valtion eroa.

Vaikka kirkon ja valtion erottaminen ei saa kannatusta, mielenkiintoista kyllä mikään puolue ei myöskään aktiivisesti aja puhtaan kirkollista agendaa, saatika teokratiaa. Vaikka Kristillisdemokraatit kannattavat lähtökohtaisesti kirkon valtiollisten privileegioiden säilyttämistä, vuonna 2012 KD-Nuorten silloinen puheenjohtaja, Lauri Kangasniemi, esitti jopa kirkon ja valtion erottamista. (LÄHDE: http://www.kdnuoret.fi/blogit/lauri-kangasniemi/lopetetaan-uskonnon-ja-politiikan-sekoittaminen-%E2%80%93-aloitetaan-kirkosta-ja)

Toki nuorisosiiven radikaalisuutta ei ole koskaan emäpuolueessa otettu vakavasti. Myös Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto (jonka jäsen itse olen) on esittänyt puolueelle kirkon ja valtion erottamisen ottamista yhdeksi sen periaatteista, mutta puoluekokous on sen niukasti äänestänyt alas. Kirkon ja valtion erottaminen nähdään liian radikaalina ja potentiaalisesti epäsuosittuna äänestäjien keskuudessa. Suomessa tiettyjä yhteiskuntamme fundamentteja, kuten kirkon ja valtion epätervettä kumppanuutta, ei saa kyseenalaistaa. Konsensus puolustaa itseään.

Uskonnottomuuden näkökulmasta herättää aiheellista pahennusta uskonnollisten ryhmien kohtelu julkishallinnossa. Lähtökohtaisesti uskontoja ja kirkkoja kohdellaan kumartelevasti ja näiden edustajia kutsutaan "asiantuntijoiksi" erilaisiin paneeleihin ja valiokuntiin. Uskontojen sosiaalinen pääoma, käyttääkseni sosiologi Pierre Bourdieun käsitettä, on hyvin vahva, kun taas uskonnottomien ryhmien sosiaalinen pääoma on hyvin heikko. Sosiaalisen ja poliittisen pääoman muodostuksessa "parhaan argumentin" periaate harvoin toimii, eikä logiikalla ole niin väliä.

Kirkkoja ja uskonnollisia argumentteja kunnioitetaan niiden pitkien perinteiden takia. Kirkolla on vahva kasautunut pääoma. Kyse on ennen kaikkea pitkien historiallisten perinteiden muodostamasta viitekehyksestä, joka nauttii automaattista, kyseenalaistamatonta arvostusta.

On tietysti helppo vedota siihen, että enemmistö kansasta kuuluu kirkkoon. Kuitenkin vuonna 2011 Kirkon tutkimuskeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisista 27 % uskoi kristinuskon Jumalaan ja 23 % suomalaisista uskoi Jumalaan jotenkin muuten kuin kirkko opettaa. Vielä vuonna 1990 uskonnottomia oli ainoastaan 10,2% kansasta. Vuonna 2012 tämä luku on jo 21,0 %. Samaan aikaan (1990-2012) ev.lut. kirkon jäsenten määrä on tippunut 87,8 %:sta 76,4 %:een. (lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonto_Suomessa) On siis selvä mikä on suunta.

Joku päivä kirkkoon kuuluvien lukumäärä tippuu alle 50%. Mutta mitä tehdä ennen sitä?

2. DEMOKRATIA EI SUOSI USKONTOJA EIKÄ USKONNOTTOMIA – VAIKKA SUOMEN VALTIO NIIN TEKISI

Kansalaisten mielipiteen kuunteleminen ja mittaaminen on tietysti kansanvallassa ihan hyvä periaate, mutta se tuo myös esiin demokratian erään huonon puolen. Demokratialla ilman vahvaa julkista debattia on taipumus kääntyä rajattomaksi enemmistön tyranniaksi. Tällaisessa tilanteessa kenties uskonnottomien, kuten myös uskonnollisten vähemmistöjen, rooli on olla altavastaajina, kunnes heidän takanaan on riittävän vahva sosiaalinen pääoma.

Valitettavasti enemmistödemokratiassa, ilman kunnon perustuslaillista ja oikeudellista suojaa, enemmistö äänestää surutta vähemmistöjen oikeuksien yli. Tämä näyttää väistämättömältä.

Se on ehkä demokratian paradoksi. Meillä ei ole parempaa systeemiä, eikä vaihtoehtoista poliittista järjestelmää, koska kaikki demokratian vaihtoehdot ovat alttiita suurille väärinkäytöksille ja epäoikeudenmukaisuuksille, mutta demokratia sisältää sisäisen ristiriidan neutraaliuden ja arvopohjan, ja toisaalta perustuslaillisten ihmisoikeuksien ja populististen äärimielipiteiden välillä.

Demokratia on neutraali suhteessa päämääriin. Se tarjoaa vain kehikon, jossa kansalaisten muuttuvia mielipiteitä voidaan seurata jotenkin puolijärkevästi. Tämä ei tarkoita lähtökohtaista puolueellisuutta uskontoja kohtaan, vaan ainoastaan sitä, että niin kauan kuin kansan enemmistö on uskonnon tärkeän yhteiskunnallisen roolin kannalla, tulee uskonnollisuus ylipäänsä, ja valtionkirkot erityisesti, nauttimaan tiettyjä kansan hyväksymiä privilegioita.

Tulee kuitenkin muistaa, että kun kansalaisten mielipide kääntyy uskontokriittiseksi uskonnon roolia yhteiskunnassa on mahdollista vähentää. Näin on tehtykin, myös Suomesssa. Siihen pyrkii myös Tasavertainen Suomi -kansalaisaloite, tämä lehti, www.eroakirkosta.fi-sivusto, yms. Lähivuosina ja -vuosikymmeninä kristinuskon merkittävä rooli yhteiskunnassamme tulee vähenemään, mikä tarkoittaa vähemmän kristinuskoa suosivaa lainsäädäntöä, ja enemmän sekularisoivaa lainsäädäntöä; se tarkoittaa myös ylipäänsä uskonnollisuuden vähenemistä. Tilastollisesti suurin kasvava "uskonnollinen" vähemmistö Suomessa on kirkkoon kuulumattomat.

Sekularisaatio lienee jossain määrin pysäyttämätöntä, vaikka sen hidas tahti ei varmastikaan miellytä niitä (meitä), joiden mielestä sekulaari valtio on fundamentaalinen ihmisoikeus.

Jos on niin, että demokratiassa enemmistön mielipide määrittelee hyvin pitkälle hyväksyttävyyden raamit, meidän tulisi voida osoittaa, että mediassa ja politiikassa 2000-luvulla käytävä keskustelu on (jossain määrin) uskontoja ja uskonnollisuutta suosivaa. Mielestäni tämä voidaan osoittaa.

3. TASA-ARVOINEN AVIOLIITTO JA KIRKKOMIESTEN PARAATI EDUSKUNNASSA

Kun tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloite (Tahdon2013) keräsi yli 150.000 nimeä ja pääsi eduskunnan käsittelyyn, on asiaa käsittelevä lakivaliokunta kutsunut erilaisia tahoja antamaan "asiantuntijalausuntoja" koskien avioliittolain muutosta. Ottaen huomioon, että aloite ei ota edes kantaa kirkkojen oikeuteen määritellä itse omat vihkimiskäytäntönsä, keskittyen ainoastaan maistraattivihkimiseen, on hieman kummallista, että asiasta halutaan kuulla mm. seuraavia tahoja:

Katolinen kirkko, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallitus, Suomen ortodoksinen kirkollishallitus, Jehovan todistajat, Suomen Vapaakirkko, Suomen Helluntaikirkko, Suomen Babtistikirkko ja Suomen Islamilainen Neuvosto.

Näiden lisäksi kuultavaksi on toki kutsuttu hyvin laaja kaarti erilaisia tahoja, monet varsin asiallisia. Mutta missä mielessä uskontokuntien edustajat ovat avioliiton asiantuntijoita? No ainakin sikäli, että heillä, toisin kuin esim. Akateemisella kirjakaupalla, on Suomessa vihkimisoikeus. Monille avioliitto on synonyymi kirkkohäiden kanssa; kirkkohäät on romanttinen unelma jopa ei-uskonnollisille pareille. Avioliitto näyttäytyy monille asiaa paremmin tuntemattomille uskonnollisena käsitteenä. Joidenkin mielestä avioliiton määrittely ei ole lainkaan valtion tehtävä vaan yksinomaan kirkkojen, vaikka maistraattivihkimiset ovat Suomessa arkipäivää.

Olisi lähes mahdotonta keskustella avioliitosta ilman kirkkoja, vaikka historiallinen ja antropologinen totuus onkin, että kaikissa yhteiskunnissa, myös ei-kristillisissä ja ei-uskonnollisissa, on jonkinlaisia "avioliiton" tapaisia instituutioita. Nämä instituutiot ovat jossain luonnollisuuden ja keinotekoisuuden välimaastossa, sillä niiden tarkoitus on rakentaa kestävä perheyksikkö ihmisten biologisten taipumusten ympärille. Nykyään tiedämme sekä luonnontieteiden että yhteiskuntatieteiden tutkimustuloksista, että jotkut ihmiset rakastuvat samaan sukupuoleen, ja haluavat mahdollisesti myös rakentaa perheen, esim. adoption tai keinohedelmöityksen kautta, tämän rakkauden ympärillä. Tästä seuraa, että perhe- ja avioliittokäsitysten tulisi elää ajan mukana, ja huomioida yhteiskunnan monimuotoisuus.

Muuttuvien perhekäsitysten huomioiminen on erityisen tärkeätä demokratiassa, jonka on tarkoituskin elää kansan tahdon mukaan. Demokraattisen periaatteen seuraamisesta näyttäisi seuraavan, että jos enemmistö kansasta ei halua myöntää homoille ja lesboille avio- ja adoptio-oikeutta, vaikka nämä syyt olisivat huonoja ("koska niin lukee Raamatussa"), tähän tulisi tyytyä, vaikka se olisi monien mielestä väärin. Itse en kannata naiivia enemmistödemokratiaa.

Nähdäkseni avioliitto on ihmisoikeuskysymys, mutta enemmistödemokratian periaatteiden mukaan kaikki "ihmisoikeudet" tulee de facto legitimisoida demokraattisen prosessin kautta. Tällöin prosessissa on luonnollista ottaa mukaan myös uskonnolliset ryhmät. Ja näin on todella tehtykin, ehkä vähän liiaksikin. Joka tapauksessa demokratiaan kuuluu se, että ihmisoikeuksista joutuu taistelemaan – jopa sellaisten tahojen kanssa, jotka kokevat itsensä uhatuksi ilman perustavaa syytä.

Uskonnon kohteleminen erityisellä pelonsekaisella kunnioituksella ei rajoitu yksinomaan politiikkaan. Samaa tapahtuu kaikessa julkisessa keskustelussa. Siitä seuraavaksi.

4. AAMULEHTI JA PAPISTON HILLITTY CHARMI

Otetaan esimerkki median tavasta kohdella uskontoja silkkihansikkain. Tarkastellaan seuraavaksi Aamulehden uutisointia Satakunnan Jämijärvellä huhtikuussa 2014 sattuneesta traagisesta lentosurmasta.

Ensimmäisenä päivänä tragedian jälkeen, 22.4., Aamulehti luonnollisesti antoi paljon palstatilaa onnettomuudelle. Lehti käsitteli juttua varsin päällisin puolin varsin asiallisesti. Lievän lommon tähän asetti kuitenkin laaja juttu seurakunnan ja pappien roolista tragedian jälkipyykissä.

Jutussa ei sinänsä ole mitään väärää, koska a) moni uhreista ja heidän läheisistään oli seurakunnan jäseniä, ja b) seurakunnalla, kuten millä tahansa muullakin järjestöllä, on oikeus ottaa osiaa vakavan yhteisöllisen tragedian puimiseen. Ongelma oli lähinnä tietyssä kritiikittömässä asenteessa, joka laittoi lehden journalistisen integriteetin kyseenalaiseksi. Irakin sodan aikana puhuttiin ”embedded journalism”-käsitteestä, kun amerikkalaiset journalistit matkustivat Amerikan sotajoukkojen kyydissä sotatantereelle. Ongelma on, että kun journalistit menevät liian lähelle kohdettaan nousee puolueettomuuden ja yksipuolisuuden vaara. Tämä aktualisoitui Aamulehdessä.

Jutussa toimittaja Heidi Pesonen haastattelee piispa Matti Repoa, jonka selityksille ja kommenteille annetaan runsaasti palstatilaa, täysin ilman kritiikkiä. Seuraava kohta ansaitsee tulla lainatuksi:

"Saadut selitykset jäävät vastausta vaille syvästi inhimillisiä vaikeita kysymyksiä, kuten miksi tuhoisa onnettomuus tapahtui juuri nyt, miksi se tapahtui juuri tuolla lennolla ja miksi niin monta nuorta ihmistä menetti turmassa henkensä.

-Mieleen tulee kysymys, että miksi Jumala sallii tällaisen? Eikö hän voi estää lentokoneita putoamasta ja laivoja uppoamasta, Repo kysyi.

Hän jatkoi vastaamalla, että Jumala ehkä pystyy estämään onnettomuudet, mutta ei voi sitä aina tehdä.

-Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia asettamiaan luonnonlakeja vastaan. Lentokoneet pysyvät taivaalla luonnonlakien voimalla, eikä Jumalakaan voi muuttaa näitä lakeja ilman, että maailma joutuu kaaokseen, Repo selitti.

Siksi Revon mukaan Jumala käyttää onnettomuuksien estämiseen ihmisiä, joiden vastuulle hän on tämän tehtävän antanut. Ihmiset oppivat ja toimivat parhaansa mukaan, mutta silti odottamattomia asioita ja onnettomuuksia tapahtuu ja tulee aina tapahtumaan. Onnettomuuksien edessä ihminen on aina ymmällään ja vastauksia vailla." (AL 22.4.2014)

Edellinen lainaus sisältää niin monta mieletöntä väitettä, että niitä on turha ruveta analysoimaan. Huomionarvoista on, että piispa Revon näkemykset on lainattu sellaisenaan. Kyse on Aamulehden reportaasista, jolloin olisi voinut toivoa vähän kriittisempää otetta. Ei pitäisi kuitenkaan tulla yllätyksenä, että piispan kirkon edustajana annetaan sanoa melkein mitä tahansa.

Aamulehteä jotkut pitävät laatulehtenä. Kuitenkin vuonna 2014 laatulehdessä on mahdollista kirjoittaa kritiikittömästi, isossa jutussa, että on olemassa yliluonnollinen agentti, Jumala, joka olisi ehkä voinut estää lentosurman, mutta päätti olla tekemättä niin, koska hän mieluummin toimii luonnonlakien ja maanpäällisten apureidensa kautta, joten hän mieluummin tiputti lentokoneen.

Seuraavana päivänä, 23.4., Aamulehden uutisoinnit papeista jatkuu. Aukeaman kokoisessa jutussa, jonka otsikkona on "Kun poliisi ja pappi koputtavat ovelle,” maalataan kuva papin ja poliisin yhteistyöstä tärkeänä kollaboraationa maallisen ja henkisen vallan – ja maallisen ja henkisen lohdutuksen – välillä. Tietonurkan mukaan "pappia pyydetään mukaan, koska se voi pitkällä aikavälillä auttaa omaista toipumaan traumasta" (AL 23.4.2014). Väite kaipaisi lähdeviitteitä psykologiseen kirjallisuuteen, koska se ei ole mitenkään triviaalisti tosi.

Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa papin asemaa sosiaalityöntekijänä tai omaisten auttajana, koska on selvä, että monet uskonnolliset ihmiset ja organisaatiot tekevät tärkeää auttavaa työtä. Haluan vain kyseenalaistaa lähtökohtaisen oletuksen, että papin läsnäolo tuottaa oletusarvoisesti hyvinvointia. Oletus on, että kirkolla ja papeilla on mahdollisuuksia tarjota jotain "korkeampaa" lohdutusta tai apua – kenties jopa metafyysistä tietoa (esim. kuolemanjälkeisestä elämästä).

Oletus näissä molemmissa jutuissa on, että papilla on sellaista uskonnollista "asiantuntijuutta" näissä kysymyksissä, jollaista maallikoilla ei ole, ja joka oikeuttaa hänen läsnäolonsa tragedian äärellä. Tämä oletus on virheellinen, vaarallinen ja viime kädessä järjenvastainen. Suomi on vieläkin uskonnollisuuden sävyttämä maa, kun Suomen yksi luetuimmista lehdistä A) päättää keskittää kahden päivän uutisantinsa seurakuntiin; B) ottaa uskonnolliset argumentit ja väitteet annettuina ilman kritiikkiä; ja C) välittää positiivisen kuvan papeista ja kirkoista "tragedian asiantuntijoina."

Mielestäni tällaisten väitteiden ja hypoteesien esittäminen vailla kritiikkiä on surullista, varsinkin maallisen tragedian edessä. Sellaisia lausuntoja voi toki odottaa kirkon edustajilta, mutta en toivoisi niiden saavan niin runsaasti palstatilaa Aamulehdessä. Tietenkin tähän voi sanoa, että uutisten tehtävä on raportoida, mitä sanotaan, ja mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, ja siinä määrin lehti teki tehtävänsä. Tämä taas on hyvä esimerkki siitä, että demokraattisessa julkisessa keskustelussa paras argumentti ei todellakaan aina voita, ainakaan lyhyellä tähtäimellä, ja sen kanssa täytyy elää.

Aamulehdellä on oikeus editoriaaliseen linjaansa. Toisaalta olisi ihan tervettä, jos kirkon auktoriteettia uskallettaisiin kyseenalaistaa, ja inhimillisen tragedian äärellä "asiantuntijoiksi" nostettaisiin myös esim. kunnalliset sosiaalityöntekijät ja psykiatrit. Ja ennen kaikkea toivoisin, että media uskaltaisi kyseenalaistaa, tutkivan journalismin piirissä, kirkon esittämät yliluonnolliset ja epätieteelliset väitteet, sekä sen instituutiona nauttiman yhteiskunnallisen arvostuksen.

Tällaiset artikkelit levittävät mielikuvaa kirkosta itsearvoisena auktoriteettina, mikä puolestaan vahvistaa kirkon poliittista ja kulttuurista asemaa suhteessa ”maalliseen valtaa.”

5. LOPUKSI: KIRKON SOSIAALISEN PÄÄOMAN UUDELLEENJAKO?

Mediakeskustelu heijastelee laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, mikä taas heijastuu poliittiseen keskusteluun. Kulttuurinen arvokeskustelu määrittelee, kuinka paljon sosiaalista pääomaa kirkolla on käytettävissään. Niin kauan kuin uskonnolliset argumentit ja auktoriteetit jäävät kyseenalaistamatta, tulevat kirkot instituutioina nauttimaan poliitikkojen erityistä suojelua.

Eduskunnan ja Aamulehden töppäilyt ovat vain esimerkkejä laajemmasta ongelmasta, joka on uskonnollisen diskurssin nauttima perinteikäs ja katteeton arvostus mediassa ja politiikassa.

Tähän ei ole demokratiassa oikein muuta ratkaisua kuin valistuksen, eli tieteellisen maailmankatsomuksen – empiirisesti ja loogisesti kestävien argumenttien – edistäminen. Päämääränä tulee olla tieteellisen maailmankuvan vakiinnuttaminen osaksi kansalaiskeskustelua.

Demokratiaa voi myös parantaa vaatimalla perustuslaillista suojaa tärkeillä periaatteille kuten vapaudelle ja tasa-arvolle, joita enemmistö ei aina kunnioita. Täten päämääränä tulee olla perustavien ihmisoikeuksien, kuten tasa-arvon, ottaminen kaiken politiikan keskiöön, perustuslain suojelukseen – tietenkin uskonnollisten yhteisöjen nauttimien privileegioiden kustannuksella.

Päämääränä tulee olla yhteiskunta, jossa Jehovan todistajia ei pidetä homoavioliiton asiantuntijoina, ja jossa Suomen yksi johtavimpia sanomalehtiä ei anna lähes loputonta palstatilaa papiston mielettömälle metafysiikalle. Sellainen yhteiskunta ei ole täysin mahdoton saavuttaa, mutta se vaatii kamppailua demokraattisella areenalla ja sitkeää panostusta totuudenmukaiseen propagandaan.

Otto Lehto
http://blogbook.fi/ottolehto/

Oikaisu: Korjattu lento-onnettomuuden tapahtumapaikaksi Jämijärvi, Satakunta. Aiemmin artikkelissa oli tapahtumapaikaksi mainittu Pirkanmaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *